keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Me ollaan mitä ollaan

Hieman ontuvasti suomennettu Mä oon mikä oon (Somos lo que hay, Meksiko) alkaa huonosti. Kuvaan laahustava vanha mies ei voi hyvin - ja huonompaan suuntaan ollaan menossa. Toisekseen katsoja alkaa kyllästyä omituisen tapahtumattomaan kerrontaan. Leffa alkaa nopeasti näyttää taas yhdeltä festareita kiertävältä arkidraamalta, joka todistelee kuinka kellään ei mene hyvin missään. R&A-näytöksessä ensimmäisen kelan lopulla näiden rivien mitätön kirjoittaja valmistautui kävelemään ulos tekemään muka jotain parempaa.

Sitten tapahtuu jotain. Ei pelkästään se, että jotain alkaa ylipäätään tapahtua, vaan se että alkaa tapahtua omituisuuksia. Mennään alussa esitellyn ukon kotiin, jossa perheen jäsenet käyttäytyvät odottamattomasti. Tunnelma käy kiihkeäksi ja arvoitukselliseksi. Tarinan edetessä outotroni alkaa näyttää aina vain kovempia lukemia - ja pamahtaa sitten todella sfääreihin.

Mä oon mikä oon ei ole elokuva, josta tekee mieli kertoa kovin paljoa. Se on kaikkea muuta kuin täydellinen elokuva, ehkei se ole edes "hyvä", mutta omaperäinen se kyllä totta vie on. Vaatimattomista lähtökohdistaan Mä oon mikä oon kehittyy huimalla tavalla aivan omaksi otuksekseen. Ohjaaja Jorge Michel Graun harkittu, vaanivasti liikehtivä kerronta antaa painoa riemastuttavan kipeille kohtauksille. Erityisesti kiinnittävät huomiota Paulina Gaitanin suggeroiva näyttelijätyö ja Enrico Chapelan loistavasti tunnelmaa tehostava musiikki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti