Puhujakopin kuninkaat

Herzog-helmikuu

Werner Herzog perusti oman tuotantoyhtiön 21-vuotiaana. Saksalaisneron rikkaan tuotannon läpileikkausta tarkastellessa on terveellistä muistuttaa itseään siitä, että monet dokumenteista ovat saaneet toteutuksensa osittain tarpeesta tuottaa yritykselle liikevaihtoa. Tuskinpa Herzogin kaltainen originelli ja luovuutta pursuava henki on koskaan tehnyt leffaa tilauksesta kokonaan vailla henkilökohtaista kipinää, mutta joidenkin pienimuotoisten projektien päätarkoituksena lienee ollut rahoittaa varsinaisia päätöitä.

How Much Wood Would A Woodchuck Chuck... ja Huien saarna ovat itse asiassa yksi kaksiosainen elokuva, vaikka niitä ei sellaiseksi tarkoitettukaan. Molemmat käsittelevät puhetekniikkaa ja "uutta kieltä".

Ensin mainittu saattaa olla tekijänsä kuuluisin lyhytkuva. Vapaasti suomennettuna Appilan pappilan apupapin papupata...(huomioita uudesta kielestä) seuraa vuoden 1976 karjahuutokaupan maailmanmestaruuskisoja sydän-Amerikassa. Päähenkilöitä ovat käsittämättömällä nopeudella solkkaavat meklarit, joiden koomiselta kuulostava papatus on pääsyy elokuvan kulttimaineeseen. Muodoltaan leffa osoittautuu itse asiassa vähän ylipitkäksi, mitä moitetta ei voi moneen ohjaajan työhön soveltaa. Herzogin semioottinen tutkimusmatka vie joka tapauksessa pohtimaan puheen muotoja, kieltä työkaluna ja puheen vaikutusmahdollisuuksia ihmisiin. Ja tälle on rinnakkainen neljä vuotta myöhemmin valmistunut Huien saarna (Huie's Predigt). Siinä Herzog taltioi puhetta vaikutuskeinona, jolla massojen tunteita liikutellaan ja hurmoshenkeä hämmennetään.

Elokuvan ajatus on itse yksinkertaisuus. Eräässä Harlemin (luultavasti) seurakuntasalissa kuvataan suoraan ja kokonaisuudessaan karismaattisen pastori Huien saarna, joka kasvaa crescendona aina vain hurmioituneemmaksi loppua kohden. Väliin liimatut otokset urbaanista katukuvasta johtuvat pelkästään siitä, että kameraan on täytynyt välillä ladata uutta rullaa.

Huien saarna on suoraa jatkoa Appilalle, jossa Herzog jo pohtii ääneen uskonsaarnaajien tekniikkaa. Herzog käyttää Huien saarnassa kameraa tutkimusapparaattina, joka keskittyy kokonaan pääkohteensa toimintaan. Katsoja voi itse pohtia, millä keinoin puhuja kontrolloi yleisöään ja mitä varsinaisesti tulee sanotuksi.

Samana vuonna 1980 Herzogin pohdinnot pyörivät muutoinkin sekä puheen että uskonnon parissa. Usko ja valuutta (Glaube und Währung) on hämmentävä muotokuva televangelista Eugene Scottista (1929-2005). Kiistelty tohtori Scott oli toisille suunnilleen Jumalan ääni Maan päällä, toisille uskolla rahastaja pahimmasta päästä. Hänen toimintansa johti kymmeniin oikeushaasteisiin ja keräsi Scottin kirkolle parhaimmillaan miljoona dollaria viikossa. Herzogin elokuvankin mukaan Scottin tv-saarnojen pääaihe oli raha ja kuinka sitä kaivattiin "Jumalalle" aina vain lisää. Elokuvan englanninkielinen otsikko God's Angry Man kuvaa hyvin Scottin esiintymistä. Herzogin haastateltavana Scott vastaa kysymyksiin rauhallisesti ja kuin omana, piinattuna itsenään. Kysymys kuuluu: onko hän aito vai poikkeuksellisen lahjakas näyttelijä? Vastausta elokuva ei tietenkään anna. Omintakeisesta henkilöstä kuitenkin on kyse. Kun Scott väittää väsyneenä ja vakavissaan, että hänellä ei ole omaa omaisuutta lainkaan ja että hän toivoisi pääsevänsä Australiaan metsästämään kiviä, alkavat aivot heittää volttia. Ainakaan toive ei toteutunut, sillä Scott toimi kirkkonsa palveluksessa juhlittuna opettajana kuolemaansa saakka.

On toisaalta sääli, ettei Herzog ollut lainkaan kiinnostunut tutkimaan televangelistan kulissien takaisista toimintaa, vaan keskittyi pelkästään ihmiseen ja tämän toimintatapoihin kameran edessä. Tv-saarnauskulttuurista Usko ja valuutta antaa vakuuttavan likaisen vaikutelman, missä ei tänä päivänä, jos silloinkaan, ole mitään uutta.