Usko ja epäusko

Herzog-helmikuu

Miehelle, joka on ilmoittanut kävelemisen vaihtoehdoksi elokuvien tekemiselle, miehelle, joka on taivaltanut jalan Münchenistä Pariisiin keskellä vuoden viimeisten viikkojen viheliäistä viimaa ja hyhmää ei ole mikään ongelma lähteä tutkimaan uskontoja ja uskomuksia niin Venäjällä kuin Intiassakin. Göethe-instituutin Werner Herzog-sarjan uskonto-näytös ei jättänyt kylmäksi.

Glocken aus der Tiefe - Glaube und Aberglaube in Russland (1993) eli Syvyyksien kellot - usko ja taikausko Venäjällä on Herzogin pelkistetyimpiä dokumenttielokuvia. Herzog vain tallentaa näkemäänsä ja kohtaamiaan ihmisiä. Tavoistaan poiketen hän pidättäytyy käyttämästä kertojanääntä, haastateltavien kertomukset vain käännetään saksaksi. Otsakkeessa ei ole mitään viitteellistä. Syvyyksien kellot on aiheeltaan tiukasti rajattu eikä poikkea harhapoluille. Se alkaa Jenisei-virran yläjuoksulta - minne Herzog palasi viime vuonna, DocPointin ohjelmistoon kuuluneessa Happy People -teoksessa -, kuvaten seudun alkuperäiskansan rituaaleja. Jaksossa kuullaan myös paikan päällä tallennettuna kaksi upeaa esitystä tuvalaisesta kurkkulaulusta. Jeniseiltä matkataan muihin osiin Venäjän valtakuntaa, joista poimitaan esimerkkejä eri tavoista palvoa mysteeristä ja tuntematonta. Merkittävä jakso sijoittuu teatterisaliin, jossa täysi yleisö kuuntelee kapellimestarin tavoin elehtivää kosmisen energian liikkeiden asiantuntijaa: Herzog soittaa ääniraidalla Herran ylistystä laulavaa kuoroa.

Kameran eteen on löydetty myös entinen elokuvaprojektorin käyttäjä, joka nyttemmin toimii pienen kirkon kellonsoittajana. Hän on alallaan tyrmistyttävä virtuoosi.

Keskeinen on veden alle hukkuneen Kitezhin kaupungin legenda. Jumalan uskotaan pelastaneen Kitezhin mongoliheimojen hyökkäykseltä hukuttamalla koko kaupungin. Tätä ihmettä palvotaan kesäisin ryömimällä järven ympäri ja talvella ryömimällä ohuella jääkannella ja koittamalla nähdä pohjasta pilkahdus kadotettua kaupunkia. Herzog ei osoittele, kommentoi eikä analysoi. Hän tarjoaa havaintonsa katsojan pureskeltaviksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut Ajan pyörä (2003) on dokumentaristi-Herzogin pääteoksia. Sitä edelsi jakso, jolloin Herzog ei ollut ohjannut laajempaa huomiota herättänyttä fiktiota yli kymmeneen vuoteen. Herzogin nimi ei liikkunut enää aktiivisesti elokuvan parnassolla. Ajan pyörä merkitsi paluuta tai vähintäänkin paluun alkua, jonka kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Grizzly Man sementoi.

Ajan pyörän aihe oli muodikas: nykypäivän buddhalaisuus, Tiibet ja Dalai Lama. Temaattisesti Herzog jatkoi elokuvien Seitsemän vuotta Tiibetissä ja Kundun aloittamaa sarjaa. Näkökulma on kuitenkin aivan toinen.

Käsittelytavan eroavuuden selittänee Herzogin haluttomuus ryhtyä hankkeeseen. Vasta Dalai Laman henkilökohtainen kutsu sai saksalaismestarin pyörtämään päänsä.

Ajan pyörä keskittyy tallentamaan Kalachakra-rituaalia, erästä buddhalaisuuden keskeisimmistä juhlallisuuksista, jota varten sadat tuhannet uskovaiset vaeltavat Ganges-joen rannalle, Bodh Gayaan. Herzog oli ensimmäinen elokuvantekijä, jonka sallittiin astua kameroineen - ja hän kuvasi itse kaiken Bodh Gayassa tallennetun materiaalin - pyhiinvaeltajien keskuuteen. Baijerilainen tekee täyttä oikeutta luottamukselle - Ajan pyörä on poikkeuksellisen herkkä, tasapainoinen ja tarkasti rakennettu kokonaisuus. Kalachakran merkitystä valotetaan riittävän monelta suunnalta, jotta asiaan täysin vihkiytymätönkin kokee siitä jotain ymmärtävänsä. Herzog tallentaa - luultavasti ensimmäisenä - pyhän mandalan valmistamisen - ja on sitten paikalla todistamassa, kuinka sadat tuhannet sitä katsomaan saapuneet ehtivät luoda siihen vain hätäisen silmäyksen. Dalai Lamalta saadaan kuulla mandalan tarkoitus. Myös pyhän Kailash-vuoren palvontamenot tallennetaan.

Vertauskuvalliseen arvoon nousee köyhä pyhiinvaeltaja, joka on tehnyt 4000 kilometrin matkansa perinteitä noudattaen. Niihin kuuluu asettuminen vatsalleen rukousasentoon joka kolmannen askelen välein. Matkalaiselta on kulunut kolme ja puoli vuotta perille pääsemiseen.

Järven ympäri ryömiminen, tuntikausien rukoilu ja vuosien kuluttaminen pyhiinvaellusretkeen kertovat kaikki samasta, uhrauksista, joita ihmiset tekevät näkymättömän ja saavuttamattoman eteen vuosituhantisten perinteiden opettamina. Jos oma, urbaani ja tieteelliseen ajatteluun pohjautuva länsimainen elämäntapamme ei olisi niin täyn' ääntä, vimmaa, merkitystä vailla, voisimme oikeutetusti pitää Herzogin ikuistaman taikauskon riittejä hirvittävänä ihmishengen hukkaan heittämisenä.

Mutta kuinka paljon pahaa saa pyhiinvaeltaja aikaan yksin matkatessaan?