Kuolemaantuomittu karkaa

Maailma tarvitsee Danny Boylea.

Ylläkirjoitettu on tasan ensimmäinen ajatus, joka läjähtää aivoon 127 tuntia -elokuvaa katsellessa. Maailma tarvitsee elokuvantekijöitä, kuten Boyle ja Darren Aronofsky, Quentin Tarantino, Michael Winterbottom, Jean-Luc Godard ja Jean-Pierre Jeunet, jotka uskaltavat käyttää kaikkia elokuvan tarjoamia keinoja kertoakseen alati konservoituvasta maailmasta, sen ihmisistä ja heidän tarinoistaan. Näiden cinemaattisten hurjapäiden elokuvat saattavat olla usein epätasaisia loikatessaan suinpäin pelottomasti yli suonsilmäkkeiden ja kanjoneiden - mutta milloinkaan ne eivät ole tylsiä.

127 tuntia -elokuvan alku muistuttaa tästä kaikesta, ja enemmästä. Boyle jakaa heti kättelyssä valkokankaan kolmeen osaan, jotka kaikki täyttyvät virtaavista ihmispuroista, ja ymmärrämme, että katsomme elokuvaa ihmisyhteisöstä yksilötarinan verhossa. Samalla solahdamme vaivatta ja mukavasti mukaan elokuvan rytmiin, mitä saa turhaan odottaa ah niin monelta filmiltä.

Boylen temperamentti on energiaa pursuava, jäniksenomainen. Sellaisia tulee hänen elokuvistaankin. 127 tuntia kuvaa melkein yksinomaan Aron Ralstonia, joka on samaa heimoa Boylen kanssa. Ralston on amerikkalainen ääri-individualisti, joka nauttii täysin siemauksin luonnosta ja kyvystään liikkua sen haastavimmilla nurkilla. Hän on nuori, voimakas, elämänmyönteinen, huoleton ja itsekäs. Alati liikkeessä jalan, autolla tai polkupyörällä, tallentaen kaikkialla omaa kiinnostavaa elämäänsä pienellä videokameralla. Muut ihmiset ovat hänelle välietappeja, perhe mukaanlukien. Miten kukaan voi ohittaa Kate Maran satunnaisena vastaantulijana, käy yli ymmärryksen.

Sitten liike loppuu kertarysäyksellä. Kivi vierähtää Ralstonin vahvojen jalkojen alta ja nappaa hänen oikean käsivartensa varsinaisiin ketunrautoihin. 127 tuntia kuvaa tästä eteenpäin Ralstonin tempoilua absurdissa tilanteessa, jonka aikana päähenkilömme on pakko pysähtyä tolpilleen ja antaa tilaa pohdinnoille, jotka on liian pitkään sivuutettu. Olennaiseksi nousevat Ralstonin itsesyytökset siitä, että hän ei jättänyt kenellekään viestiä, minne on menossa.

James Franco on ollut suuri lupaus jo kymmenen vuotta. Nyt vihdoinkin kaikki loksahtaa kohdalleen. Ralston eroaa täysin näyttelijän aiemmista rooleista. Avoimeen ja hyväntuuliseen tosielämän henkilöön eivät sovi aiemmat James Dean -fiksaatiot. Francon ilmava ja rento näyttelijätyö inhimillistää hieman ärsyttävää tyyppiä ja vetää katsojan mukaan ihmettelemään käsittämätöntä tilannetta kanssaan. Franco ei tee morbidia psykologista tutkielmaa, vaan tuo pintaan ne ominaisuudet, jotka Ralstonin lopulta pelastavat: uskon omiin vahvuuksiin, hätääntymättömyyden ja lujan henkisen staminan. Olennainen ero samantapaisen roolin Haudatussa tehneeseen Ryan Reynoldsiin piilee siinä, että Reynoldsia katsellessa näki aina ajatustyön jokaisen valinnan takana, kun Francon roolityö on täysin orgaaninen ja elävä.

127 tuntia on hieno elokuva, Boylen paras amerikkalainen. Hänen parhaiden brittielokuviensa - Trainspotting, Millions - kaltainen täysosuma se ei ole. Vaikka elokuvan energia on alati virkistävää ja dramaturgia on rautaista tekoa, filmistä puuttuu kemia, joka saisi katsojan elämään joka solullaan Ralstonin koettelemuksissa. Ehkä se johtuu Boylen rajattomasta luottamuksesta kevyen digitaalisen kuvauskaluston voimaan. Digikameralla hän pääsee liikkumaan ahtaissa paikoissa kuin lintu, mutta veren ja hien tunnelma jää tallentumatta. Kevin MacDonaldin samantapainen selviytymistarina Touching The Void häviää Boylen virtuositeetille joissain suhteissa, mutta MacDonald raahaa katsojan enemmän osaksi kokemusta.

Boyle kyllä korvaa puutteitaan eräillä bravuureilla. Hän löytää tavan kuvata kipua, joka tuntuu melkein katsojankin hermostossa. Ennen kaikkea elokuvan lopetus on hienoimpia jaksoja Boylen uralla. Franco näyttelee paon vankilastaan paisuttelematta ja Sigur Rosin käyttö ääniraidalla on uskomattoman täydellinen valinta.

Mutta kaikesta kehusta huolimatta, uskallanko sanoa, että 127 tuntia on kerralla nähty eikä sen pariin tee mieli palata?

- - -

PS. Vielä on huomautettava eräästä merkillisestä seikasta. 127 tuntia on ollut - ainakin Yhdysvalloissa - vuoden yllättävin floppi. Tämä jännittävä, taidokas ja yleisöön menevä kriitikoiden suosikki ei ole kerännyt lippuluukuilta takaisin edes vaatimatonta 18 miljoonan dollarin budjettiaan. Mitään järkeen käypää selitystä tälle ei saata löytää.