Tämä luuhun asti korruptoitunut maailma

("Psst... Näimmekö juuri vuoden parhaan elokuvan?")

Bostonilainen George V. Higgins syntyi vuonna 1939 ja loi elämänuran asianajajana ja kirjailijana. Lakimiehenä hän edusti mm. Watergate-skandaalin keskushenkilöä G. Gordon Liddyä. Kirjailijana hän keskittyi kuvaamaan järjestäytynyttä rikollisuutta tavallisesti kotikaupunkinsa maisemassa, kuten myöhemmin Dennis Lehane (Mystic River, Shutter Island). Luonteenomaista Higginsin kirjoille on runsas dialogi, jonka poimuista juoni kaivautuu esiin. Vuonna 1999 sydänkohtaukseen kaatunut Higgins julkaisi 27 romaania. Ennen Killing Them Softlya (Cogan's Trade) niistä on filmattu vain pääteos Eddien ystävät (1973).

Tavallisesta poikkeavasti Killing Them Softly ei ala kuvasta, vaan äänestä. Se möyryää jostain kuvan takaa ja sen yli tarinan keskushenkilön linkatessa viluisen näköisenä hämärästä valjuun päivänvaloon. Tehokkaan alun jälkeen katsoja on koko loppuelokuvan ajan tietoinen kuvien taustalla elävästä äänimaailmasta - joka kirjaimellisesti on oma, täyteläinen maailmansa, missä ympäristön äänet lomittuvat pop-kappaleisiin ja televisiosta purkautuviin poliittisiin puheisiin: eletään George W. Bushin presidenttiyden viimeisiä päiviä, seuraaja Barack Obaman nousukautta.

Killing Them Softlylla ei ole päähenkilöä, mutta kylläkin keskushenkilö, ehkä parikin. Kaikki alkaa Frankiesta (Scoot McNairy), kaikin puolin mitättömästä pikkurikollisesta, joka lähtee pikkupomon kelkkaan ryöstämään mafian suojelemaa korttipeliä. Tarinan toisessa päässä pisteen laittaa palkkatappaja Jackie Cogan (Brad Pitt), pakan fiksuin kortti. Huomiota herättävästi poliisi loistaa tarinassa poissaolollaan.

Vaikka sekä Chopper että Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta olivat komeita elokuvia, vasta Killing Them Softly avaa silmät kunnolla sepposen selälleen näkemään kuinka lahjakas kaveri Andrew Dominik on. Ei sen vuoksi, että Killing Them Softly olisi edeltäjiään parempi, vaan vain koska se on kolmas loistava elokuva samalta käsikirjoittaja-ohjaajalta - eivätkä nämä kolme teosta muistuta mitenkään toisiaan. Mikä sivumennen tarkoittaa, että jos ei ole pitänyt sen paremmin Chopperista kuin Jesse Jamesistakaan, saattaa hyvin ihastua Killing Them Softlyyn. Ja jos näin käy, olisi syytä pikimmiten katsoa kaksi ensimmäistä uudestaan ja myöntyä olemaan oikeassa.

Dominik rakentaa kolmannen elokuvansa virkistävästi vastoin rikostarinan sääntöjä. Hän ei tee toimintaelokuvaa, vaan itsepintaisesti kuvaa keskustelun toisensa jälkeen. Silti elokuva liikkuu koko ajan, koska Dominik on liikkeissään järkähtämättömän johdonmukainen. Toimintaelokuvan sijaan hän kuvaa toimintakohtauksia, jotka vuorottelevat niihin johtaneiden dialogien kanssa. Puhekohtauksissa Dominik osoittaa taitonsa kirjoittajana; toimintakohtauksissa hän briljeeraa ohjaajana. Tarinan kannalta keskeisessä kohtauksessa, jossa tapahtumaketjun aloittava ryöstö tapahtuu, elokuvan kaksi motiivia itse asiassa naittuvat. Tuloksena on odottamattoman pitkäksi venyvä kohtaus, joka kestäessään alkaa muistuttaa kauhuelokuvaa suggeroivana kuvauksena inhimillisestä painekattilasta. Mitään tällaista ei ole elokuvassa nähty pitkään aikaan. Toisaalla Dominik valitsee aivan toisen tien: eräs Coganin suorittama murha tapahtuu äärimmilleen hidastetussa ajassa, lasinhelinän kehystäessä yhden elämän päättymisen brutaalin hetken, peruuttamattoman ja kammottavan. Kohtauksessa on sielunmessumaisuutta. Dominik vaihtaa vielä muissakin kohdin tyyliä tilanteen mukaan, mikä on vaan tavattoman anteliasta valkokankaan loimussa värjöttelevää elokuvan ystävää kohtaan. Killing Them Softly vastaa rikkaudessa neljää, viittä perusleffaa. Noihin verrattuna Killing Them Softlyn digisiirtokin on monta luokkaa parempaa, mutta digitaalisuuden särmättömyys syö jopa tässäkin jotain kuvasta.

Kuten aina, Dominik on kyvykäs myös näyttelijäohjaajana. Killing Them Softlyssa hän käyttää paljon tuoreita kasvoja, joista ei voi tiettyjen kirjoittamattomien lakien mukaan päätellä, miten heidän hahmoillensa käy. Korttipelin ryöstön toteuttavat herkkävaistoiset luonnenäyttelijät Scoot McNairy ja Ben Mendelsohn, jotka antavat lukea itseään kuin avointa kirjaa. Heihin pätee sama kuin kaikkiin muihinkin tämän näytelmän henkilöihin: he ovat sielullisesti niin ryvettyneitä, että ihmistä heissä on suunnilleen enää iho ja ulospäin näkyvä. Ryöstökohtaus on myös Ray Liottan hienoimpia hetkiä, roolissa, jossa hänelle jaetaan käsi, jolla ei voiteta edes bluffaamalla. Brad Pitt on tässä joukossa jokeri, joka kantaa vastuunsa, mutta ei tunnu korvaamattomalta. Sisäistyneesti esiintyvän James Gandolfinin osa kahdessa keskustelukohtauksessa Pittin kanssa on tuoda pintaan se henkinen umpikuja, johon elokuvan kuvaama epäinhimillinen elämäntapa johtaa. Alamaailmassa ei voi esiintyä yhteisöllisyyttä, muutoin kuin illuusiona, koska kukaan ei voi tuntea olevansa korvaamaton.

Jos Killing Them Softly alkaa tuntua kyyniseltä, johtuu se siitä, että se on. Tärkeintä elokuvassa on punaisena lankana kulkeva alamaailman rinnastus huippupolitiikkaan. Presidenttikandidaattien palopuheet USA:n suurenmoisuudesta kommentoivat ironisesti melko anekdoottimaista tarinaa rikollisten bisneksistä. Sama "koira koiran syö" -periaate kannattelee niin rikosta kuin politiikkaakin, lohdutonta kyllä. Tässä pelissä parhaiten pärjäävät älykkäimmät, illuusiottomimmat - ja kyynisimmät pelurit, kuten Jackie Cogan, pahin kaikista. Ironisesti, juuri hänen viimeiset vuorosanansa ovat murskaavinta kritiikkiä, mitä Amerikkalainen Unelma - josta on tullut koko maailman yhteinen unelma - on saanut kuulla vuosikymmeniin. It's all about the Cash.

Palmesta katsojien keskuudessa

Aina kun niin sanottu kritiikki loikkaa käsittelemään muuta kuin itse teosta (elokuvaa tai muuta), se astuu lipeävälle miinakentälle, missä on syytäkin katsoa tarkkaan, mihin kenkänsä asettelee. Kovin usein nimittäin paha haju seuraa sitä, joka teoksen sijaan käy arvostelemaan vaikkapa sen saamaa huomiota, myönteistä tai kielteistä. Tällaiseen sortuva kun tulee itse teoksen sijasta arvostelleeksi kanssakatsojiensa mielipiteitä, mikä helposti viestii ylimielisyydestä ja besserwisserismistä*.

Mutta joskus ei voi mitään, varsinkin silloin, kun teoksen eli elokuvan vastaanotto on paljon mielenkiintoisempi ja mieltä kuohuttavampi ilmiö kuin elokuva itse. Niinpä mielekkyyden nimessä tarkastelen tässä Palme-dokumenttia kontrastisesti sille osoitettujen kehujen pohjalta, en siksi, että pyrkisin narsistisesti osoittamaan tietäväni muita paremmin, vaan kyetäkseni paremmin valottamaan elokuvan luonnetta, vahvuuksia ja heikkouksia.

Kristina Lindströmin ja Maud Lycanderin ohjaama dokumentti Ruotsin murhatusta pääministeristä Olof Palmesta on saanut silmiinpistävän hyvän vastaanoton. Parhaasta päästä sitä on kutsuttu mestariteokseksi. Yhteistä näille arvioille on sisältöön keskittyminen muodon käsittelyn jäädessä toissijaiseksi. Tässä piilee se ongelma, joka nirskuttaa Palmea katsoessa.

Palme luo tasapainoisen, punnitun ja kiitettävän selkeän kuvan ruotsalaisesta huippupoliitikosta. Sen opetusarvo on korkea. Tyyliä siitä kuitenkin puuttuu. Palme suorastaan yllättää elämäkertana perinteisyydellään, sanotaan suoraan: konformistisuudellaan. Se kulkee suoraviivaisesti lapsuudesta keski-ikään ja kuolemaan, kertojan saattelemana. Sen analyysi kohteestaan voi olla hyvinkin  mielenkiintoinen, mutta elokuvan kieliopin sääntöjen puitteissa se ei tavoittele kuuta taivaalta. Oman kritiikkini kärki suuntaa tähän: Palmen kutsuminen dokumenttielokuvan merkkiteokseksi kaivaa pahasti maata genren uranuurtajien jalkojen alta. Jos pelkkä televisiomainen suorittaminen riittää katsojille, mitä varten ovat ponnistelleet aidot luovat kyvyt Joris Ivensistä Chris Markeriin ja Santiago Alvareziin?

Sillä televisiosta Palme peräisin onkin. Elokuvateattereissa nähtävä leikkaus on tiivistelmä kolmiosaisesta tv-potretista. Palme ON lajissaan oikein hyvä, mutta sillä ei ehkä ole asiaa valkokankaille, jos kerran se sopii paremmin olohuoneympäristöön. Esimerkiksi, teatterissa Palme alkaa vetää kunnolla vasta puolenvälin jälkeen, kun Palme nousee pääministeriksi, sillä tuolloin arkistoihin on tallentunut jo liikkuvaa kuvaakin, kun tähän asti päähenkilön elämää on kuvitettu valokuvin ja haastatteluin. Mikä ei ole ELOKUVALLISESTI kauhean kiinnostavaa tarinankerrontaa.

Nimellään Lindströmin ja Lycanderin elokuva viestii paitsi mielikuvittomuudesta ja vakavamielisyydestä, myös kaikenkattavuudesta. Mikä on aika paljon tavoiteltu. Kritiikittömyydestä joissain kortteereissa arvosteltu Palme on itse asiassa parhaimmillaan kuvatessaan niitä syitä, miksi Palmen ura ei 70-luvun lopulla mennyt ihan niin kuin Strömsössä - mutta kokonaiskuvan kannalta elokuva on kohdettaan ihannoiva. Se tarjoaa myös painavat perustelut, miksi Palmen elämäntyö saattaisi herättää ihailua.

Jälkikaneettina nostettakoon erikseen esiin Palmen suomennos, joka on ihan poikkeuksellisen huonoa ja huolimatonta työtä. Kirjoitusvirheitä on moninkertaisesti tavalliseen verrattuna ja käännösvirheet ovat pari kertaa niin räikeitä, että ne katkaisevat keskittymisen (mikä kai tarkoittaa, että kääntäjästä tuli yksi auteureista?): Palmen nuoruudenajan liftailut USA:ssa kääntyvät 4 000:sta 40 000 mailiin; ja Margaret Thatcherin puhe sosialismin tilasta kääntyy täsmälleen päinvastoin kuin alkuperäinen viesti. Katsojaa kehotetaan tarkkaavaisuuteen.

* Esimerkki tässä, tekstin toiseksi viimeinen kappale.

MonroeCup (2), visa 5/6

MONROECUPIN TILANNE

Los Carlos 6+5+3+6(rv)+5
Peter Lorren silmät 5+3+4+6+6
Savage Streets 1+6+6+4+2
Some Like It Not 4+1+5+2+4
Will Smithin pojat 3+2+0+3+3
Keuhkotautiset marsut 2+2+1+1+0
Michael Myersin uhrit 0+4+0+0+0
Franklin Pangborn 0+0+2+2+0
Ekaa kertaa Artturissa 0+0+1+0+0
Maagigolot 0+0+1+0+0
Suttulapullat 0+1+0+0+0
Paha-Ahab 0+1+0+0+0
Nimettömät 0+0+0+1+0
Team Blond Babes and The Idiot 0+0+0+1+0
Team Pecado 0+0+0+1+0



MC 5/6, 28.11.
             
Peruskysymykset (9 pt.):

1. Missä elokuvassa esiintyy hahmo Stanley Ipkiss? (1 pt.)
- The Mask (1994)

2. Kenelle Francois Truffaut omisti elokuvansa 400 kepposta? (1 pt.)
- André Bazinille, joka kuoli päivän elokuvan kuvausten jälkeen

3. Yhdistä maat ja syntymämaat: 1) Elia Kazan 2) Roman Polanski 3) Anton Corbijn 4) Anrdzej Wajda A) Puola B) Hollanti C) Ranska D) Turkki (4 pt.)
- 1D, 2C, 3B, 4A

4. Matematiikkaa: mikä on George Lucasin esikoisohjauksen nimeen sisältyvien numeroiden summa? (1 pt.)
- (THX-) 1+1+3+8=13

5. Mainitse kaksi Nic Cagen serkkua (2 pt.)
- Roman Coppola ja Sofia Coppola


A vai B?
Joukkueet  vastaavat joko A:han (1 pt.) tai B:hen (2 pt.)

6. A) Kuka kirjoitti There Will be Bloodin? B) Kenen romaaniin elokuva perustuu?
- A) elokuvan ohjaaja, Paul Thomas Anderson B) Upton Sinclairin romaaniin “Oil!”

7. A) Minkä elokuvan tagline on “The ultimate trip.” B)...entä “Buy the ticket, take the ride”?
- A) 2001: Avaruusseikkailu B) Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa

8. A) Mikä Fatih Akinin elokuva on voittanut Berliinin elokuvajuhlien Kultaisen Karhun? B) Mikä Fatih Akinin elokuva on voittanut Cannesin elokuvajuhlien parhaan käsikirjoituksen palkinnon?
- A) Suoraan seinään (Gegen die Wand), 2004 B) Taivaan reunalla (Auf den anderen Seite), 2007

9. A) Kuka ohjasi vuoden 1955 Mickey Spillane -filmatisoinnin “Kiss me Deadly”? B) Millä tavalla Pulp Fictionissa viitataan Kiss Me Deadlyyn varsin suorasti?
- A) Robert Aldrich B) hohtava matkalaukku

10. A) Kuka ohjasi Doom-elokuvan? B) Missä elokuvassa esiintyy tietääksemme alun perin sana, joka on Doom-pelisarjan toiseksi vaikein taso?
- A) Andrzej Bartkowiak B) Kellopeliappelsiini

Ääntä ja vimmaa:

11. Mistä elokuvasta?
- From Dusk till Dawn/Hämärästä aamunkoittoon

12. Mistä elokuvasta on tämä googlen kääntämä lainaus? (Kiitos Savage Streets ideasta!)
- Diktaattori

13. Mistä elokuvasta ja mikä bändi vastaa kyseisen elokuvan musiikista?
- Suspiria ja Goblin

14. Mistä elokuvasta kyseinen näyte on ja mikä on äänessä olevien henkilöiden ongelmana?
- Ghostbusters, aave

15. Mistä elokuvasta? Ja kuka huutaa?
- A Street Car Named Desire / Viettelysten vaunu (1951) ja Marlon Brando

Vihjeet:

16. Kuka näyttelijä?

4 pt. Näytteli Little Miss Sunshinessa Stan Grossmania.

2 pt. Näytteli vuoden 2012 Total Recallissa Cohaagenia ja Argossa Jack O’Donnellia.

1 pt. On kuitenkin ennen kaikkea tunnettu tv:n puolelta. Näytteli perheen isää sarjassa Veljemme on nero ja esittää Breaking Badin pääosaa sekä ohjaa ja tuottaa...

-Bryan Cranston


18. Kuka näyttelijä?

4 pt. Näytteli John Cassavetesin ohjauksissa “A Woman under the influence”, “Husbands” ja “Big Trouble”

2 pt. Tämä 1927 syntynyt näyttelijä oli kahdesti ehdolla parhaan sivuosan Oscarille - kahdesta ensimmäisestä elokuvastaan:vuoden 1960 elokuvasta “Murder Inc.” ja vuoden 1961 elokuvasta “Pocketful of Miracles”

1 pt. Viime vuonna kuollut näyttelijä tunnetaan myös Columbona.

- Peter Falk


18. Mikä elokuva?

4 pt. Kyseistä elokuvaa sämplätään huomattavasti tulevan 'Man With the Iron Fists' -elokuvan ohjaajan serkun, GZA:n esikoislevyllä Liquid Swords.

2 pt. Perustuu 1970-luvun mangasarjaan “Kozure ôkami”.

1 pt. Elokuva on Kill Bill 2:ssa Kiddon lapsen iltasatuna. On tunnettu ennen kaikkea väkivaltaisuudesta sekä suuresta “body countista” ja mielettömästä meiningistä.

- Shogun Assassin

MC 4/6: "Voice Over"

MONROECUPIN TILANNE

Los Carlos 6+5+3+6(rv)
Savage Streets 1+6+6+4
Peter Lorren silmät 5+3+4+6
Some Like It Not 4+1+5+2
Will Smithin pojat 3+2+0+3
Keuhkotautiset marsut 2+2+1+1
Michael Myersin uhrit 0+4+0+0
Franklin Pangborn 0+0+2+2
Ekaa kertaa Artturissa 0+0+1+0
Maagigolot 0+0+1+0
Suttulapullat 0+1+0+0
Paha-Ahab 0+1+0+0
Nimettömät 0+0+0+1
Team Blond Babes and The Idiot 0+0+0+1
Team Pecado 0+0+0+1


Visa 21.11. “Voice Over”

Perus:

1 Erikoistehtävä: kerro Chuck Norris -vitsi. Esimerkki: Ainoa käsi, mikä pokerissa voittaa kuningasvärisuoran, on Chuck Norrisin käsi. 1 pt. hyväksytystä vitsistä, 2 pt. parhaalle.
- Saatiin seuraavanlaisia vastauksia:
   * "Miksi Israel ja Palestiina sotivat? Koska molemmat luulevat olevansa Chuck Norrisin asialla."
   * "Mikä on vanhempi ja väsyneempi kuin Chuck Norris -vitsit? Chuck Norris."
   * "Mitä tapahtuu, jos Chuck Norris parittelee? Syntyy Optimus Prime."
   * "Kun Norris silppuaa sipulia niin sipulit itkevät."
   * "Punnertaessa Chuck Norris ei työnnä itseään ylös maasta, vaan maapalloa irti itsestään."
   * "Chuck Norris ja Kim Jong-il tappeli ja vain pieni osa maailmasta ei tiedä, että Chuck Norris voitti."
   * "Legendan mukaan Chuck Norrisin kyyneleet parantavat syöpää. Valitettavasti hän ei ole koskaan itkenyt."
   * (PARAS) "Chuck Norrisin gmail-osoite: gmail@chucknorris.com."
2. Nimeä 4 elokuvaa, joissa Stanley Kubrick käytti kertojaa (introja ei lasketa)? (4 pt.)
- Killer’s Kiss, The Killing, Lolita, Kellopeli Appelsiini, Barry Lyndon, Full Metal Jacket
3. Lisää toiset/keskimmäiset etunimet: A) Sarah Parker B) Megan Fox C) Evan Wood D) Richard Gere (4 pt.)
- A) Jessica B) Denise C) Rachel D) Tiffany
4. Kuka näyttelijä yhdistää elokuvia Käsi (ohj. Oliver Stone), Tappajahai 4, Hannah ja sisaret sekä Ihmisen pojat? (1 pt.)
- Michael Caine
5. Missä seuraavista ei kuulla voice overia: A) Räsynukke B) Detour C) Sunset Blvd. D) Shogun Assassin? (1 pt.)
- A

A vai B?
Vastaus joko A:han (1 pt.) tai B:hen (2 pt)

6. A) Mikä on ainoa elokuva, johon Chaplin lisäsi oman kertojanäänensä? B) Kuka sai Matti Pellonpää -palkinnon viime viikonloppuna?
- A) Kultakuume, uudempi versio B) Peter von Bagh
7. A) Kenen voice over -kerrontaa kuullaan Terminatorin loppukohtauksessa? B) Kenen valkokankaan legendan syntymänimi oli László Löwenstein?
- A) Linda Hamilton/Sarah Connor B) Peter Lorre
8. A) Kuka toimi voice over -kertojana Shawshank Redemptionissa? B) Kenen piti alunperin tehdä myöhemmin animaatioksi muokkautunut Illusionisti?
- A) Morgan Freeman B) Jacques Tati
9. A) Ketä kuullaan voice overina Ilmestyskirja. Nytissä ja JFK:ssa? B) Kuka esitti kapteeni Steven Hilleriä Independence Dayssä?
- A) Martin Sheeniä B) Will Smith
10. A) Mitä poikkeuksellista on India Songin dialogissa? B) Ketä Andrei Tarkovski käytti runojen lukijana Peilissä?
- A) Se kuullaan kokonaisuudessaan voice overina B) Omaa isäänsä (Arsenia)

Voice overit:

11. Mikä elokuva, kuka näyttelijä? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=o-uNusv7Jok
- Get the Gringo, Mel Gibson
12. Elokuva, pääosan esittäjä? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=uWcRPXzPU04 
- Octagon, Chuck Norris
13. Mikä elokuva? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=nddVCdacms4
- Onnellisten aika
14. Elokuva ja näyttelijä? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=u-6ZC2EGs4M
- Hyvästi kaunokaiseni, Robert Mitchum
15. Mikä elokuva, kenen ääni? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=z0neDj9D034&feature=related
- The Wheel of Time; Werner Herzog

Vihjeet:

16. Kuka brittinäyttelijä?
4 pt. Hän sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa sivuosasta Keskiyön pikajunassa. Hänen performanssinsa Sueden Attitude-videolla teki videosta semi-legendaarisen.
2 pt. Lars von Trier käytti mestarillisesti hänen lausuntakykyjään Dogvillen ja Manderlayn kertojan roolissa. The Skeleton Keyssä hän vastaavasti ei sanonut sanaakaan.
1 pt. Hän oli Alienin ensimmäinen uhri. Elefanttimies on hänen kuolemattomin roolinsa.
- John Hurt

17. Kuka ohjaaja?
4 pt. Hän syntyi USA:n Indianassa 1896. Hän ei koskaan voittanut Oscaria. Maineikkaasti hän julisti, että jos ei osaa tehdä elokuvaa käyttämättä kertojaa, takaumia ja lineaarista kerrontaa, ei pidä mennä elokuvaa tekemään. Hän tuli tunnetuksi etenkin elokuviensa maskuliinisuudesta: hänen keskimmäinen nimensäkin oli Winchester.
2 pt. Scifin ja kauhun suuriin klassikoihin kuuluva Se - toisesta maailmasta oli mitä todennäköisimmin lähinnä hänen ohjaustaan, mutta pistettiin hänen leikkajansa nimiin, luultavasti jotta leikkaaja pääsisi ohjaajien killan jäseneksi. Ohjaajamestarin westernit kuuluvat lajityypin valioihin.
1 pt. Arpinaamalla hän perusti amerikkalaisen gangsterielokuvan, Hätä ei lue lakia on screwballin mestaritöitä, Syvä uni on ehkä kaikkien aikojen film noir ja Herrasmiehet pitävät vaaleaveriköistä on musikaalien parhaita.
- Howard Hawks

18. Mikä elokuva?
4 pt. Se ilmestyi vuonna 1999, tapahtumat sijoittuvat 70-luvulle. Pohjana Jeffrey Eugenideksen romaani. Kertojana toimi Giovanni Ribisi. Sivuosissa nähtiin mm. Michael Paré, Scott Glenn ja Danny DeVito.
2 pt. Kathleen Turner ja James Woods näyttelivät avioparia, joilla on viisi lasta. Ranskalaisbändi AIRin tekemästä musiikista on tullut jo klassikko.
1 pt. Ohjaus oli Sofia Coppolan ensimmäinen. Vanhinta Lisbonin tyttöä näytteli Kirsten Dunst.
- Virgin Suicides

Ei se ole niin tarkkaa - tärkeintä on hyvät bileet!

Elokuvakerho Monroen ystäväverkostosta on saapunut meille mukavaa postia Meksikosta valottaen silmiä avaavasti, miten elokuva elää festivaaleilla muualla maailmassa: suomalaisilla, tehokkaasti järjestetyillä elokuvajuhlilla sortuu toisinaan urputtamaan mitättömistä pikkuseikoista. Itse kullakin on syytä muistaa ryppyotsansa takana, että tärkeintä näissä tapahtumissa on sittenkin yhteinen hauskanpito...

Kirjeenvaihtajamme kävi viime viikonloppuna tutustumassa kolmatta kertaa järjestettyyn Oaxaca International Film Festivaliin. Seuraava ei ole artikkeli, vaan kirje, jonka olemme saaneet luvalla nyt julkaista FilmiLiekissä, mistä kiitokset!

"En ole kyllä ikinä ollut hassummilla festareilla, tekniikka ei pelaa, yli puolet leffoista, joita mentiin katsomaan jäi kesken, koska ääni ei kuulunut, kuva ei näkynyt, tarkennus ei pelannut jne. Aikataulut menee luonnollisesti saman rytmin mukaan. Ja täällähän jos jokin reistaa - tai vaikka toimiikin - sitä tilannetta on seuraamassa ja neuvomassa joku kymmenen tyyppiä ja tavattoman paljon aikaa kuluu käsittämättömään säätämiseen! Sama pätee siis kahvikupin ostoon, apteekkiasiointiin, rautakauppa-asiointiin... Kymmenen myyjää, kolme asiakasta ja jono...

Eilen kokemus huipentui festareiden palkintojenjako/ lopettajaisnäytöksessä, jossa oli kanssa just samaa hässäkkää loppuun asti plus bonuksena tulkit - toinen tulkki sai käännettyä pitkällisestä puheesta jopa sanat "Buenas noches senor y senoritas = Good night ladies and gentlemen" ja siis ihan puheen alusta... Ja se seuraava tulkki tunaroi joka toisen lauseen yrittäessään kääntää festareiden johtajan puhetta, ei tajunnut esim. mikä on baseball-pelaaja jne. Pahoitteli mokiaan avoimesti mikkiin ja tirskui...eli jos ei välitä leffojen laadusta tai esitystarkkuudesta, täällä on erittäin hyvät bileet ja hyväntahtoinen meininki - että welcome next year!

- CV"

Ja Matti Pellonpää -palkinto menee...

14. Matti Pellonpää -palkinto myönnettiin viime viikonloppuna professori Peter von Baghille merkittävästä, pitkäaikaisesta työstä suomalaisen elokuvakulttuurin hyväksi. Varmasti tästä maasta ei ansioituneempaa elokuvaihmistä löydy kuin jo legendaariseen maineeseen kohonnut kirjailija ja dokumentaristi ja Filmihullun päätoimittaja ja Sodankylän sekä Bolognan elokuvajuhlien taiteellinen johtaja ja mitä kaikkea vielä.

Matti Pellonpää -palkinnon jakaa joka syksy Suomen aktiivisin elokuvakerho Saarijärvellä. Palkinnon jako kuuluu jo 29 vuoden ajan järjestetyn Saarijärven elokuvaviikon kohokohtiin. Saarijärven elokuvakerhon primus motor Yrjö Pulkkinen on itsekin jokseenkin legendaarinen hahmo suomalaisissa elokuvapiireissä, joka aivan poikkeuksellisella sinnikkyydellä on liputtanut elokuvakerhoidean puolesta. Sodiksen jokavuotisen vakiovieraan loistoaatoksiin lukeutuu Saarijärven elokuvakerhon kunniajäsenistön kartuttaminen. Elinikäiseksi jäseneksi pääsee kutsusta nimmarilla ja 20 sentin jäsenmaksulla. Jäsenistö on tätä nykyä pään pyörälle saattava lista elokuvantekijöitä (ja elokuvaharrastajia siinä sivussa) maailman ehdottomalta huipulta.

Kunnianhimoisen valkokangaselokuvan katsomista ja elokuvakulttuurin edistämistä kannustavan Matti Pellonpää -palkinnon kunniasta ovat aikaisemmin päässeet osallisiksi Irja Keskinen, Jarmo Valkola, Kaija Juurikkala, Eila Werning, Tapio Nevalainen, Liisa Helminen, Pentti Kejonen, Lauri Tykkyläinen, Kari Uusitalo, Helena Ylänen, Mika Siltala & Oy Cinema Mondo Ltd., Suomen elokuvakontakti ry ja Dag Andersson & Finlandssvenskt filmcentrum rf.

From CinemadRome to Paris

 
A night passed -- of tortured dreams -- vague horrors.

Cinemadromen ainutlaatuinen erikoisesitys 87-vuotiaasta Oopperan kummituksesta koostui väkevistä hetkistä, jotka mentyään eivät enää palaa. Mykkäkauden kuuluisin amerikkalainen kauhuelokuva solmi uteliaan yleisönsä pauloihinsa tavalla, johon kovinkaan monet aikalaisensa eivät enää kykene.

Rupert Julianin absoluuttinen pääteos vailla haastajia muualla tuotannossa on ennemmin kaunis kuin kauhistuttava, romanttinen kuin pelottava. Tragedia rakastetuksi tulemisen tarpeesta, rumuuden kirosta ja historian väkivallan (tässä tapauksessa Ranskan toisen vallankumouksen) tuottamasta mielipuolisuudesta. Taideteoksena se ei vedä vertoja aikakauden kunnianhimoisimmille eurooppalaistöille: Oopperan kummitus on selkeästi ja tasapainoisesti kerrottu tarina eräistä kauhistuttavista tapahtumista lähimmän vuosisadan vaihteen tienoilla Pariisin Suuressa Oopperassa. Se on huolellista ja paneutunutta työtä, tallennettuna parhaalle filmimateriaalille, mitä elokuvan historia tuntee: siksi se on ennen muuta erittäin kaunista katseltavaa filmiltä. Mikä on lumoavaa. Huippukohdaksi nousee kuulu Bal du masque -kohtaus, jonka käsinväritetyt kuvat kulkevat säväyksinä suoraan kehon läpi. Lon Chaneyn jokainen liike ja ele Kummituksena on kaunis ja ilmaiseva. Elokuvaan tarttuu amerikkalaiseksi erikoisella tavalla eurooppalainen ilmapiiri, jokin henki estetiikassa, tunnelma vaikuttavissa interiööreissä. Vasta viimeisessä näytöksessä seuraa pitkitettyä kilpajuoksua ja ansan virittelyä, joka kadottaa osan aiemmin vahvasti mukana leijuneesta kohtalokkuuden tunnusta. Sovitus tuntuu oikovan alkutekstin mutkia melko suoriksi. Onneksi on Chaney ja Mary Philbin.

Ainutkertaiseksi Oopperan kummituksen teki varsinaisesti sen jysähtävän sykähdyttävä elävä säestys. Cinemadromen kutsuma duo Antti Utriainen ja Tuure Paalanen toivat mukanaan lähes käsittämättömän syvällisesti mietityn partituurin, jossa jokaiselle kohtaukselle oli annettu pinnan alisia tasoja ymmärtävä luonne, mikä rikastutti valkokankaalla nähtyä mittaamattomalla tavalla. Utriaisen sähköpiano ja Paalasen sello sytyttivät elokuvan hurjaan eloon notkeasti tempoa, volyymiä ja tyylejä vaihdellen. Uskomattomimmilta tuntuivat huikealla oivalluskyvyllä korostetut detaljit, joissa vaikkapa jokin sinänsä merkityksetön, mutta kuvan keskiössä komeileva esine otettiin mukaan musiikkiin fantastisella tavalla. Eräät melodioista kuuluivat kauneimpiin, mitä tämä kirjoittaja on mykkäsäestyksissä kuullut. Aiemminkin näissä ympyröissä vaikutuksen tehnyt Utriainen (lainkaan ensikertalaista Paalasta väheksymättä) kuuluu tämän illan jälkeen mykkäsäestäjien suomalaiseen eturiviin. Bravo.

Oopperan kummitus (höystettynä univelalla ja nälällä) tyhjensi pankin niin täysin, että seurannutta The Howlingia ei kyennyt enää keskittyen seuraamaan. Ihmissusistoori tuntui vertailussa pliisulta, karkealta ja merkityksettömältä, ja kun 40 minuutin päästä havaitsi, ettei tajua lainkaan, mitä kankaalla tapahtuu, oli leikki jätettävä kesken.

Kovasti odotettu Shogun Assassin kärsi kehnohkosta kopiosta, jossa näkyi virheellisen säilytyksen tuottamia arpia, ja jonka ääniä jouduttiin kaivamaan esiin hetki jos toinenkin. Niin kutsutusta Lone Wolf and Cub (Kozure ogami) -sarjasta, joka kuuluu japanilaisen samuraielokuvan maineikkaimpiin saavutuksiin, Yhdysvalloissa tuotettu tiivistelmä/mukaelma vaati totuttautumista amerikanenglantilaiseen dubbaukseensa, ja moniaalla kehuttu leikkaus tuntui referoivalta: taustakuvioiden pohjustus kesti varmastikin puoli tuntia. Parhaiden äänien lopulta löydyttyä ja kerronnan asetuttua uomiinsa, Shogun Assassin kuitenkin petrasi reilusti loppua kohden. Amerikkalaisten tekijöiden tavoitteet alkoivat kirkastua ja vakuuttaa. Shogun Assassinin jälkimmäinen puolisko on napakasti juoksutettua miekkojen veribalettia taistelusta toiseen.



"He says not to keep count --- But if I don't keep count, how do I know how many souls to pray for? --- So far father has killed 342 ninjas." Edeltäneen lainauksen jälkeen pientä poikaansa puisissa lastenvaunuissa pitkin Japanin maaseutua kuljettava ylivoimainen miekkataituri surmaa Shogun Assassinissa vielä nelisenkymmentä entisen herransa palkkatappajaa. Tomisaburô Wakayama on englantia puhuvanakin täysin järkkymätöntä peruskalliota, pysäyttämätön kuin aika. Hurmeisen pako/kostoretken taustalta löytyy stalinistista hirmuvaltaa peilaava vainoharhaisen itsevaltiuden kuvaus. Ennen kaikkea Shogun Assassin herättää terveen nälän alkuperäisen elokuvasarjan perään. Vaikka amerikanisoinnin loppusävellys on komea.

Ciné Mad Rome: perjantain tuoreet

SCENE ONE, TAKE ONE

Ennakkoon kovatasoiseksi uumoiltu Cinemadrome 5: A New Beginning (loistonimi) on lunastanut perjantain vaihtuessa lauantaiksi lupauksensa esittämällä kaksi löytöä amerikkalaisen alternative-elokuvan kärjestä. Niiden edellä ylimääräisenä ohjelmanumerona nähtiin Tommi Sirviön ja Saku Paavilaisen findielyhäri Pahuuden portti.

Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun siipien suojassa valmistunut puolituntinen pastissi italialaisille kauhuklassikoille ja "mökki keskellä metsää" -genrelle meni sujuvasti alas alkupalana kiitos näissä ympyröissä poikkeuksellisen huolellisen toteutuksensa. Jos kohta tarinassa ja näyttelijätyössä ei palkintoja tavoiteltu, kuvakerronta soljui erinomaisen juohevasti ja 70-lukulaisen cinema-estetiikan jäljittely toteutui viehkosti. Lisäksi musiikissa oli päästy lähelle "autenttisia soundeja". Kaikki saatavilla olevat tehot eivät aivan löytyneet, ja kokonaisuudesta puuttui se viimeinen niittaus, joka olisi tehnyt Pahuuden portista todella muistettavan. Elokuvan toteutuksessa ja ajoittain mainion itsetietoisessa ylinäyttelemisessä on kuitenkin puolia, joiden takia tutustumista suositellaan lämpimästi.

Cinemadrome-viikonlopun varsinaisen avajaiselokuvan kunniaviitan sai ylleen seitsenkymppisen veteraanitekijä Barry Levinsonin yllättävä The Bay. Jos halutaan hakea Oscar-etabloituneista Hollywood-ohjaajista epätodennäköisintä tekijää viriilille kauhuelokuvalle, Levinson nousisi lähelle kärkeä. Mickey Rourken uran Dinerilla käynnistänyt ja Sademiehellä vammaiselokuvan amerikkalaiset pelisäännöt sanellut baltimorelainen on tehnyt pitkän, epätasaisen, mutta vaikutusvaltaisen uran sekä elokuvassa että televisiossa, mutta cronenbergiläistä biokauhua hänen tyylistään saa hakea aika tiheällä kammalla. Puhumattakaan siitä, että hän onnistuu tällä saralla paremmin kuin kanadalainen mestari.

Siis mitä? Kyllä, lainkaan hyperbolaan sortumatta väitän, että The Bay on jännittävin ja tyydyttävin kauhuelokuva Amerikoista (Pohjois-, Keski- ja Etelä) vuosikymmeneen tai pariin. Se on sitä yhdestä yksinkertaisesta syystä, ja se on, että se onnistuu tuntumaan todelliselta. Tässä se onnistuu, koska se dramatisoi valkokankaalle oikean maailman todellisia pelkoja epämääräisten mielikuvitusolentojen sijaan.

The Bay on toteutettu valedokumentaariseen tyyliin "löytöaineistosta" (found footage) koostaen. Levinsonin tarkoitus oli alunperin tehdä dokumentti kotiosavaltionsa Marylandin kansallisaarteesta, Chesapeake Baysta, Tappajahain maisemia muistuttavasta rantalomaparatiisista, jossa muhii vakava ekokatastrofi. Maa- ja karjatalouden tuottamat ylijäämäravinteet ovat vuosikymmenten ajan vesistöön valuttuaan saaneet aikaan sellaista tuhoa, että kesähelteillä jopa 40 % lahdesta kärsii happikadosta ollen siten käytännössä kuollut. Levinson päätti kuitenkin vaihtaa fiktioon, koska sai sitä kautta mukaan laajemman otoksen ekosysteemiä uhkaavista kauhukuvista. Niinpä The Bayn tarinassa on mukana myös mm. kemikaaleja ja ydinvoimalan vuotoja, jotka aikaansaavat itsenäisyyspäivänä 2009 eräänlaisen kriittisen massan ylittymisen. Mutatoituneet loissiirat kulkeutuvat kaloista ja juomavedestä ihmisiin saaden aikaan vaikuttavaa tuhoa. Vaikka Levinsonin tekijäryhmän ajatukset ovat mielikuvituksen tuotetta, ne eivät ole niin kaukaa haettuja, etteikö niitä voisi rinnastaa mahdollisuuksien rajoissa pysytteleviin kauhuskenaarioihin ihmisen vinoon nussimasta ekoperimästä.

Elokuvakatsojalla on monia tapoja arvottaa näkemäänsä. Voi arvioida esimerkiksi ohjausta ja käsikirjoitusta eli kerrontaa, tai keskittyä näyttelijöihin tai siihen naurattiko vai itkettikö ja oikeistako vaiko vääristä syistä. Mutta elokuvasta voi myös muodostaa mielipiteen sen voimakkuuden mukaan: kuinka vahvan elämyksen se syystä tai toisesta tarjosi. Tässä mielessä The Bay on harvinaisen pysäyttävä ja hiljentävä (määre, joka ei koske kaljatölkkien ja jätesäkin kokoisten sipsipussien kanssa pelehtiviä elokuvateattereidemme ikiomia loiseläimiä) kokemus. Lienee Levinsonin kokemuksen ansiota, että valedokumentti on tasapainossa ja ns. uskottava. Alalajissaan, jonka edustajiin kuuluvat mm. Blair Witch Project, Paranormal Activity sekä erityisen läheisenä serkkuna Brian DePalman Redacted, The Bay on ylivoimainen ykkössaavutus. Siihen kiintyy aivan eri tavalla kuin edeltäjiin, koska todellisuuspohja on huolella tutkittu. Levinson pohjustaa tuntemattomien näyttelijöiden ylilyönteihin sortumatta esittämät henkilöt ja eritoten tapahtumapaikat niin teräväviivaisesti, että se yksin riittää tekemään elokuvasta jännittävän eikä ulkokohtaisia shokkeja tarvita nostamaan niskavillat pystyyn kun hyville ihmisille käy kehnosti. Erittäin hienoa työtä tekee säveltäjä Marcelo Zarvos, joka alleviivaa ja dramatisoi juuri oikeita kohtia. Tällaisessa toteutuksessa vieläpä digiprojisointikin tukee kokonaisvisiota.

SCENE ONE, TAKE TWO

Bobcat Goldthwaitin pikimusta komedia God Bless America lähtee liikkeelle aivan toisaalta kuin The Bay, mutta astuu teesielokuvana samaan joukkoon. Yhtä lailla se tulee jakamaan katsojakunnan kahteen, toisistaan etäällä seisovaan leiriin.

Itse asiassa voidaan sanoa enemmänkin, sillä God Bless America on melkoisella varmuudella poliittisesti epäkorrekteinta, mitä USA:sta tänä vuonna valkokankaille sylkäistään.

God Bless American voi helponlaisesti teilata kriitikon vakioasein huomauttamalla, että se vähintäänkin pysähtyy jatkuvasti dramaturgisesti alkeellisten palopuheiden äärelle tai syyttämällä sitä satiirinsa kohteiden niin sanotusta helppoudesta: tulituksen alla on ns. tosi-tv (ironinen nimitys itsessään) ja mahdollisimman ohuen verhon taakse naamioidut tv- ja radio-show't, ennen muuta American Idols. Useammallakin Goldthwaitia pirusti rikkaammalla ja kuuluisammalla julkkiksella olisi syitä vaatia ohjaaja-käsikirjoittajaa tilille siitä hyvästä, että on pistänyt nämä ammuttavaksi elokuvassaan.

Ainoa ongelma vain on, että entäs jos Goldthwait on oikeassa? Hänen elokuvansa suurin ansio on siinä, että se laukoo suorana ilmoille sen, mitä kuppikunnissa ajatellaan: että Idols on roskaa JA sitä seuraavat alentavat itsensä; että Big Brother on mätä JA sitä seuraavien tulisi hävetä; että radion soittolistat ovat visvaa ja paiseita, JA Novaa ja YleX:ää kuuntelevat heikentävät ajatuskykyään*. Että on nimenomaan poliittisesti korrektia JA väärällä tavalla suvaitsevaista pidättäytyä haukkumasta näitä ohjelmia seuraavat ystävänsä pystyyn. Näillä mainituilla instituutioilla on yhteistä se, että niillä ei ole mitään tekemistä sivistyksen kanssa - jota keskimäärin pidetään ihmiskunnan suurimpana saavutuksena - ja että ne on nostettu kollektiivisen keskustelun keskipisteeseen medioiden toimesta.

Frankin (Joel Murray) kokemuksen mukaan tämä medialiitto kasvattaa itsekkäitä, kyvyttömiä, hyödyttömiä ja tyhmiä ihmisiä, joiden jälkikasvu on pilalle hemmoteltu ja...epäinhimillinen. Saatuaan eräänä päivänä huonoja uutisia, Frank varastaa ällöttävän naapurinsa mauttoman, keltaisen fallossymbolin ja lähtee tien päälle ampumaan pois kuleksimasta ihmisiä, jotka ansaitsevat kuolla. Mukaan heittäytyy samanhenkinen, tuskastunut tyttölapsi.

God Bless American nimittäminen pamfletiksi on lievänpuoleinen ilmaisu. Se on jatkuvasti kiehumaisillaan yli äyräidensä sappista vihaa turvallisuushakuista, vastuuta väistelevää ja kantaa ottamatonta nykymaailmaa kohtaan, missä demokratiaan uskova kansakunta jaksaa äänestää itselleen johtajan 50 %:sti. Frank on oikeastaan koulusurmaaja, joka operoi vain laajemmalla maantieteellisellä alueella. Mutta Frank on eri maata tosi elämän vastinpareihinsa nähden: konservatiivinen, keski-ikäinen, valkoihoinen ja arvomaailmastaan tarkka mies. Selvä edeltäjä löytyy Michael Douglasin hahmosta Joel Schumacherin suurenmoisessa Rankassa päivässä. Frankin  teot ovat roiseja, mutta asian ydin ei ole oikeastaan juuri niissä, vaan siinä, mitä ne pistävät ajattelemaan. Goldthwait manipuloi elokuvansa alkupuolella härskisti ja ovelasti katsojan alimpia viettejä, ja näyttää myöhemmin mitä yksituumaisuuden kuolleeseen kulmaan piiloutuu. Silti hän olisi kyllä vaikeuksissa ilman Joel Murray'a, jonka tehtävä on enemmän kuin näytellä - hänen on annettava hahmo kokonaiselle ihmisryhmälle, minkä hän tekee vakuuttavalla painokkuudella. Elokuvan loppupuheelle hänkään ei voi enää mitään. Loppu onkin niin virkistävän elokuvan isoin floppi, jossa Goldthwait päätyy helppoon ja töksähtävään ratkaisuun.

Hienostuneisuudesta God Bless Americaa ei pääse syyttämään, mutta ei myöskään puhuttelevuuden puutteesta. Se on usein älyllisesti mustavalkoinen, mutta ei sitäkään voi kiistää, että epäeettisyydestä ja ilkeydestä ei ole laissa säädetty mitään rangaistuksia, vaikka euron varastaminen on paljon pienempi paha. Goldthwaitin Tuomari on aika jyrkkä tapaus ja tuskin kovin tehokas metodeiltaan, mutta hän kyllä aukoo silmiä. Elokuvan mindfuckisti sydäntälämmittävimmässä kohtauksessa Frank ampuu elokuvateatterissa joukon teinejä, jotka eivät osaa istua hiljaa ja rapistelematta ja antaa muiden nauttia elokuvasta rauhassa. Goldthwait on taatusti tiennyt, että gagin todellinen piikki on siinä, ettei kohtausta katsoville kusipäille mene viesti perille. Mikä oli todistettava.

* Tätä tekstiä ei laadittu kuunnellen radiota, vaan Elliott Carterin viulukvartetteja.

Reviiri

Syksy on kauhun vuodenaika. Pimenevät illat tuovat mukanaan hiipivät varjot, joihin kätkeytyy vilkkaan mielikuvituksen loihtimia pelättejä. Naamiomurhaajia. Jättiläispetoja. Piruja. Alieneita. KELA-hakemuksia. Eipä ihme, että mätänemisen vuodenaika täyttyy oudoista elokuvafestivaaleista: Night Visions, Cinemare, IIK! Tampereella tämä tarkoittaa tulevan viikonlopun Cinemadromea, mitä silmällä pitäen kannattaa nauttia aperitiivi tai pari. Sellaiseksi suositellaan esimerkiksi seuraavaa.

Territory kuuluu siihen sarjaan elokuvia, joiden perään harmittelee, että miksei tätä tuotu tänne meillekin jääkarhujen maahan. Herkullinen australialainen krokokauhis ilmestyi jo 2007, mutta vaiettiin pieniä piirejä lukuun ottamatta varsin kuoliaaksi, vaikka ohjaajan edellinen työnäyte, Wolf Creek, nostatti aallon jos toisenkin. Kenties edeltäjäänsä paljon miedompi Territory (joka kotimaassaan kulkee paljon huonommalla nimellä Rogue) oli juuri siksi pettymys lisää gornoa odottaneelle ydinyleisölle? No, sen minkä Territory Wolf Creekille ilkeydessä - ja omaperäisyydessä - häviää, ottaa se tuplaten takaisin tyylikkyydessä ja viihdyttävyydessä.



Kuten eläinkauhun aakkosiin kuuluu, juoni on itse yksinkertaisuus. Turistien jokiristeilylle jossain keskellä Australian erämaata osallistuva joukko haaksirikkoutuu pienelle luodolle kivenheiton päähän mantereesta, reviiriään mustasukkaisesti puolustavan tosi ison krokotiilin piirittämänä.

Territory ei houkuta syväanalyyseihin, mutta on se kirotun viekoittelevasti tehty. Greg Mclean osaa todella, siis todella kuvata kotimaansa luontoa. Upeata otosta faunasta seuraa hengästyttävä otos florasta. Jo pelkästään näiden kuvien vuoksi Territory lunastaa tarkoituksensa. Tuntuu melkein bonukselta, että trillerikin on käsitelty muodollisesti hyvin. Mclean rakentaa draamaa taidolla ja harkiten, ja näyttelijätkin (mm. Michael Vartan, Radha Mitchell, Sam Worthington ja tietysti John Jarratt) tekevät monta luokkaa pätevämpää työtä kuin mitä amerikkalaisissa vastineissa.

Mclean vuorottelee erityisen notkeasti lähikuvia ja helikopteriotoksia maastosta. Hän ei myöskään herkuttele veripaltulla, vaan ennemmin sen puutteella. Esimerkiksi ensimmäinen surma on tanssillisen elegantti suoritus. Koko murhenäytelmä tapahtuu sekunnin sisällä kuvan ulkopuolella. Jos Mclean olisi mennyt vielä askelen pidemmälle, olisi voinut puhua kaikki taiteen tunnusmerkit täyttävästä metaforasta koskien elämän hetkellisyyttä. Yhtenä hetkenä olla, seuraavana ei.

Mutta Mclean tekee ennen muuta viihdettä. Tehtävä suoritettu. Viimeisessä näytöksessä ohjaaja höllää käsijarrua ja ottaa minkä irti saa poikkeuksellisen etevästi animoidusta krokotiilista ja väistämättömästä loppukamppailusta.

Erityisen Territorysta tekee ehkä kuitenkin se, että Mclean ei suostu kunnioittamaan perinteitä ja demonisoimaan ihmistä piinavaa ylieläintä. Krokotiili vain on ja toimii selviytymisvaistonsa määräämänä, reviiriään puolustaen. Vaikka tekeekin sen popcorn-ystävällisesti.