lauantai 31. lokakuuta 2009
Hype ja elokuvat sen takana - Paranormal Activity ja The Blair Witch Project
Kolme dokumentaristia katosi lokakuussa vuonna 1994 Burkittsvillen metsiin Marylandissa. Vuotta myöhemmin heidän kuvaamansa materiaali löytyi.
Kyseistä tarinaa väitettiin tositarinaksi. Sille perustettiin oma nettisaitti, jossa hehkutettiin tulevaa elokuvaa, joka näyttäisi nuorten kuvaaman materiaalin.
”Everything you’ve heard is true”, oli yksi elokuvan mainoslauseista.
The Blair Witch Project (1999) oli menestys. Elokuvan tekijöillä ei ollut varaa näyttävään mainoskampanjaan, joten he hyödynsivät internetin mukanaan tuoman mahdollisuuden. He luottivat kuulopuheeseen ja loppu on historiaa. Olkoon elokuvasta mitä mieltä tahansa, sen hypetys oli jotain ennennäkemätöntä.
The Blair Witch Project tuli pakostikin mieleen kun katseli elokuvaa Paranormal Activity (2009). Alun perin minun piti kirjoittaa tunnelmia juuri nähdystä elokuvasta, mutta ikävä kyllä sen ympärillä vellova hypetys on paljon kiinnostavampaa.
Paranormal Activitya on markkinoitu maailman kaikkien aikojen pelottavimpana elokuvana, kameroita on viety teattereihin kuvaamaan kirkuvaa yleisöä. Ajatus on suorastaan nerokas, koska kuten (melkein) kaikille vitseille nauraa aina joku, myös joku aina pelkää katsoessaan kauhuelokuvaa.
Paranormal Activity valmistui jo vuonna 2007, mutta pääsee vasta nyt laajaan teatterilevitykseen. Syynä tähän on (elokuvan nettisivujen mukaan) se, että yli miljoona fania olivat halunneet elokuvalle laajemman levityksen. Ja ensin haluttiin pitää huolta tosifaneista eli elokuva haluttiin näyttää niille faneille, jotka sitä olivat eniten vaatineet. Tämä johti siihen, että elokuva kiertää pieniä paikkakuntia ennen suuria kaupunkeja.
Lopputulos: 15 000 dollaria maksanut elokuva tuotti ensimmäisen viikon aikana 9,1 miljoonaa dollaria. Ja se tulee tuottamaan vielä paljon lisää.
Okei, rahaa on tullut mutta entä itse elokuva? Vieressäni istunut nainen kiteytti sen parhaiten: ”Tässäkö tää oli? Siis oikeesti?”. Markkinointi kusetti meitä ja pahasti. Pari säpsähdystä ja saman verran haukotuksia vajaan puolentoista tunnin aikana. Itse asiassa elokuvasta saisi helposti maailman kaikkien aikojen pelottavimman lyhytelokuvan, koska nykyisessä pituudessaan se ei jaksa kantaa.
Ei elokuva niin huono ollut, mutta alkuasetelma lupasi niin paljon enemmän: Nuori nainen on tuntenut lapsuudessaan jonkin oudon, näkymättömän olion hengittäneen hänen niskaansa. Nyt hän tietää, että se tulee takaisin. Poikakaveri yrittää auttaa ja virittää kameran kuvaamaan heidän nukkumistaan, koska olio tulee aamuyöllä.
Siinä juoni ja loppu sitten odotellaan sitä oliota, demonia. Odottavan aika on välillä niin pitkä, että jo toivoisi demonin tekevän jotakin vähän rajumpaa kuin vain niskaan hönkimistä.
Mutta joka tapauksessa. Vaikka Blair Witch ja Paranormal olisivatkin vain ilkeiden kapitalistien nokkelia juonia rahakirstun kartuttamiseksi, on niissä jokin viehätys. Ainakin Blair Witch oli aikoinaan suuri mullistaja käsityksessäni kokea elokuvaa: kiinnostuin (ehkä liikaakin) elokuvan oheen sepitetystä folkloresta, se puolestaan vei minut folkloreen vielä syvemmälle ja lopulta opiskelemaan kulttuuriperinnön tutkimusta. Ehkei nyt ihan noin yksiselitteisesti, mutta Blair Witch inspiroi vielä kauan sen jälkeenkin kun muut sitä kilvan haukkuivat.
Jokin siinä avoimessa lopussa, henkilöhahmojen aidon oloisessa hädässä ja tuntemattomassa uhassa viehätti. Muistan kuinka Blair Witchiä haukuttiin sen takia, että elokuvan nuoret olivat uusavuttomia tampioita, jotka eivät edes osanneet seurata jokea päästäkseen pois metsästä. Tampioita he ehkä olivat, mutta pystyn ikävä kyllä samaistumaan heihin. On pakko myöntää, että olen niin urbanisoitunut, ettei samoilu villissä luonnossa enää sujuisi – tai ainakin se olisi vaikeaa. Sitä etsisi ihmisen kätten jälkiä, jotakin johon olisi tottunut. Blair Witchissä sellainen löytyy, mutta se ei olekaan enää kaivattu turva vaan jotain aivan muuta.
Ainoastaan yksi paha moka sen metsän kanssa tehtiin. Olisivat menneet edes vähän pohjoisemmaksi kuvaamaan johonkin kunnon aarniometsään. Elokuvassa ollut risumetsä oli aika säälittävä näky. (Kuvassa aito suomalaismetsä)
PS. Ehkä oli elokuvan markkinoinnin kannalta ihan hyvä ettei kameroita tuotu Plevnan kolmossaliin kolmisen tuntia sitten päättyneeseen näytökseen. Kovinkaan pelokkaita ihmisiä ei siellä ollut. Heidän sijastaan muutama äänekäs henkilö nauroi, huuteli salin toiselta puolelta toiselle ja mietti kovaan ääneen kotiinlähtöä.
Nauraa saa jos naurattaa, mutta muu, suoraan sanoen, häiriköinti vei osan elokuvan jännityksestä pois. Omiin haukotteluihini häiriköinti ei tosin vaikuttanut.
perjantai 30. lokakuuta 2009
Paha ja hyvä trauma
Yksi kauhuelokuva on jättänyt sellaisen trauman, että siitä on pakko kirjoittaa näin pyhäinpäivän alla. Traumatisoivan tapahtuman kun pitäisi parantua kun siitä pystyy kertomaan. Toivottavasti. Ja nyt en puhu hyvänlaisesta traumasta, sellaisesta jonka kaikki muistavat kun pikkupoikana näkivät vilauksen kauhuelokuvasta ja se vei yöunet.
Ehei, tämä on sitä toista sorttia. Vaikka kyseinen elokuva kauhua onkin, se ei tee kyseiselle genrelle kunniaa vaan suorastaan raapii sitä väkivaltaisesti pois. Näin elokuvan Espoo Cinessä elokuussa, mutta edelleen elokuva kummittelee päässä (sillä huonolla tavalla).
Elokuva oli nimeltään Acolytes. Sen oli ohjannut Jon Hewitt. Juoni meni jotenkin näin: kolme kaunista lukiolaista (kaksi poikaa ja yksi tyttö) törmäävät sangen huolimattomaan sarjamurhaajaan. Samaan aikaan näitä kolmea lukiolaista kiusaa melkein kymmenen vuotta vanhempi (!) taparikollinen. Lukiolaiset lyövät viisaat päänsä yhteen ja laskevat yksi plus yksi. He päättävät kiristää sarjamurhaajaa ja usuttaa hänet kiusaajansa kimppuun. (Tässä vaiheessa vaikutti vielä lupaavalta. Larry Clarkin Bullyssa on sama teema ja se elokuva on loistava. Kosto-teema harvoin epäonnistuu).
Ja koska kauhu on elokuvagenreistä minulle ehkä se kaikkein rakkain, päätin antaa tälle rainalle mahdollisuuden. Teatterissa oli kohtuullisen paljon yleisöä, yllättävän paljon vanhempaa väkeä. Otin mukavan asennon tuolista, kun teatterin valot hiljalleen hiipuivat ja elokuva alkoi.
Minulle se ”hyvä trauma” oli näkemäni vilaus Mary Lambertin ohjaamasta elokuvasta Uinu, uinu lemmikkini (1989). Se vei silloin yöunet, ja jokainen kauhuelokuva joka nyt vie yöunet on mielestäni mestariteos, koska alkuperäisessä tarkoituksessaan sellainen on onnistunut.
Parhaimmillaan kauhuelokuva tarjoaa katarsiksen omaisen puhdistautumisen ja ripauksen yhteiskuntakriittisyyttäkin. Ja onhan se upeaa istua pelkäämässä täysin järjettömiä asioita.
Kauhussa on jotakin myyttistä, se antaa leikkiä omilla uskomuksilla. Kummitukset tulevat menneisyydestä, vaietusta ja usein verisestä historiasta, jonka käsitteleminen on jäänyt kesken. Tai jos ei menneisyydestä, niin tuonpuoleisesta, jolloin ne ruokkivat meidän haluamme tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tarinat sarjamurhaajista ja psykopaateista puolestaan ovat kaluttuja aiheita, mutta pahuuden olemassaolon pohdiskelu ei koskaan.
Kauhu-uskovaisena istuin Andorrassa yksi elokuinen ilta. Odotin kuinka paljon kehuttu ja moneen otteeseen palkittu (näin luki Espoo Cinen katalogissa) Acolytes veisi minut pelkojeni viereen, ehkä tutustumaan jopa uusiin.
Melkeinpä välittömästi elokuvan alkamisen jälkeen iski kuitenkin todellisuus. Acolytesiä ei ollut ohjannut Larry Clark, Mary Lambert tai kukaan muukaan kyvykäs. Monet muutkin huomasivat tämän ja alkoivat hiljalleen valua ulos teatterista. Hyvin pian alkuasetelman jälkeen kävi ilmi, että loppu elokuvasta olisi mielet turruttavaa teinikauhua, jossa nuori ja kaunis tyttö juoksee hullua pakoon. Lopussa on sitten pakollinen käänne. Huh.
Ongelmahan ei sinänsä ollut siinä, että se oli teinikauhua. Se selvisi jo katsoessa elokuvan julistetta. Ongelma syntyi kun kävi ilmi, että elokuvan tekijät eivät tuntuneet välittävän vaikka elokuva seurasi kaikkia teinikauhun kliseitä. Acolytes ei kuitenkaan ollut parodia, tai sellaiseksi sitä ei ainakaan ollut tarkoitettu, joten ongelma syveni. Luovutin, mutta teatterista en poistunut.
Acolytes oli oiva osoitus siitä kuinka vaikeaa oikean kauhuelokuvan tekeminen on. Komediaa sanotaan vaikeaksi, mutta harvassa ovat ne vitsit, joille kukaan ei naura. Kauhussa on tärkeintä piinaavan tunnelman luominen, ja sen luominen vaatii taitoa. Todella harva itse asiassa siinä onnistuu menemättä helppoihin ratkaisuihin, jotka pahimmassa tapauksessa tuhoavat koko elokuvan.
Acolytes alittaa riman kuitenkin niin alhaalta, että sen rinnalla Lordi-elokuva Dark Floors on mestariteos. Acolytes on myös osoitus siitä, että suosituinta kauhugenren alalajia eli teinikauhua on vaikea uudistaa. (All The Boys Love Mandy Lane, 2006, tosin onnistui).
Mutta Acolytes hädin tuskin edes yrittää. Miksi kierrättää kliseitä, jos ei tee parodiaa? En ymmärrä. Suurin ”kiitos” tästäkin menee Wes Cravenille, joka uhosi lopettavansa koko teinikauhugenren Scream-elokuvaan. Siinä hän tekisi pilkkaa genren hölmöistä lainalaisuuksista, jolloin kukaan ei enää kehtaisi tehdä teinikauhua. Craven tuskin oli tosissaan, koska teinikauhu on helppoa ja rahakasta. Itse asiassa mies aloitti rainallaan teinikauhun uuden tulemisen. Heti Screamin jälkeen tulivat Tiedän mitä sinä teit viime kesänä ja vastaavat. Ne noudattivat aivan samoja kikkoja kuin kaikki aiemmatkin.
Mikä pelottavinta: suurin osa niistä meni kuin kuumille kiville, koska konseptihan oli lyömätön: kauniita, isorintaisia naisia juoksemassa psykopaattia karkuun. Ripauksena sinne sekaan hiukan teini-iän ongelmien näennäistä puintia. Huh. Acolytes jatkaa tällä totutulla linjalla kohti mahalaskua. Tosin yksi hyvä puoli elokuvassa voi olla, ja sen miettiminen sai minut paremmalle tuulelle kun teatterista poistuin.
Siinä missä Craven epäonnistui, Hewitt voi hyvinkin onnistua. No, tuskinpa sentään.

tiistai 20. lokakuuta 2009
What´s Up Doc? ja laji nimeltä screwball
Nyt sen totean. Olen läpeensä ihastunut aitoamerikkalaiseen elokuvakomedian lajiin nimeltä screwball.
Screwball-komedia sai syntynsä äänielokuvan läpilyönnin myötä 1930-luvun alku- tai keskivaiheilla. En tiedä tarkallaan milloin ja missä ja kenen myötä, mutta itselläni ensimmäinen kosketus oli Howard Hawksin iki ihana Bringing Up Baby. Cary Grantin ja Katherine Hepburnin iloittelu, jossa nörttiä professorismiestä (Grant) vie mennessään boheemi perijätär (Hepburn).
Lajityyppinä screwball on nopeaa konetulidialogia, nokkelaa nokittelua sukupuolten välillä yleensä rakkaustarinan puitteissa. Slapstick-huumori kuuluu erottamattomasti screwballin yhteyteen etenkin Hepburnin ja Crantin yhteisissä elokuvissa. Huonommaksi törmäilyssä ei tosin jää Henry Fondakaan Preston Sturgesin elokuvassa All About Eve.
Screwballissa minua viehättää sille ominainen vapaamielisyys ja vapauden ilmapiiri. 1930- ja 40-luvun muistettavimmat teokset (esimerkiksi Philadelphia Story ja His Girl Friday) ovat keveydessään ja pirteydessään syvästi ihmistä kaikkine ominaisuuksineen ymmärtäviä humaaneja ja todella hauskoja teoksia. Sukupuoliroolien kaato on keskeistä. Nainen on screwballeissa sielu ja liekki, tapahtumavyöryn alullepanija. Etenkin Hawksin ja Preston Sturgesin komediallinen asetelma sisältää enemmän tai vähemmän jäykän miehen, jota kipakka nainen vie mennessään pitkin maita ja mantuja. Kinaava pariskunta käy läpi seikkailunsa ja tekee sovinnon ja rakastuu elokuvan lopussa.
Tätä kaavaa noudattaa myös Peter Bogdanovichin vuonna 1972 valmistunut post- screwball What´s Up Doc?. Syvä kumarrus Hawksin ja Sturgesin suuntaan. Nokkelaa ja boheemia naista esittää ylilyönnein Barbra Streisand. Jäyhää tohtoria esittää Cary Grantin varamies Ryan O´Neil. Tapahtumapaikkoina ovat San Franciscossa sijaitseva hotelli ja kyseisen kaupungin kaltevat kadut.
Kivien sointia ja ihmisten esi-isien musikaalisuutta tutkiva tohtori Howard Banister (O`Neil) saapuu hotelliin San Franciscossa tutkimusapurahan saanti mielessä yhdessä tätimäisen ja pölyttyneen morsionsa kanssa. Pitsapojan perässä paikalle haahuilee nälkäinen Judy (Streisand). Judy unohtaa samointein pitsan nähdessään tohtori Banisterin. Alkaa kissa ja hiiri -leikki. Aluksi O´Neilin hahmo suorastaan vihaa ongelmapesäke Judyä tämän tempausten yhä noustessa uusiin sfääreihin.
Keskiössä ovat myös viisi keskenään identtistä matkalaukkua, kansainvälinen vakoilusekoilu ja epätoivoinen koruvarkaus. Kaikki tarinan langat johtavat lopun pitkään ja minua suuresti viihdyttäneeseen takaa-ajoon, jossa San Francisco toimii sekä näyttämönä että roolihahmona.
Bogdanovich on koettanut pistää paremmaksi edeltäjiään jokaisella screwballin osa-alueella. Hän on yrittänyt olla hauskempi ja isompi. Vaikka dialogi onkin enimmäkseen oivaltavaa, sortuu se välillä liiallisuuksiin ja mukahauskuuteen. Streisandin esittämä Judy on riemastuttava ilmestys. Täysin normaaleista sosiaalisen vuorovaikutuksen normeista vapaa ihminen, jota vietit vievät mennessään kuin pikkulasta. Pyörremyrsky metaforana ei liippaa kaukaa. Streisandin ylinäyttely pysyy juuri ja juuri hanskassa. Toisella puolella O´Neilin alinäyttely alkaa kerätä sympatiapisteitä vasta elokuvan loppumetreillä takaa-ajon pyörteissä. Olen kuitenkin väärä ihminen arviomaan hänen suoritustaa, sillä olen Cary Grantin sokaisema. (Kannattaa katsoa Bringing Up Baby ja What´s Up Doc putkeen.)
Screwballin perinnettä amerikkalainen elokuva on pitänyt yllä studio aikojen jälkeen harvakseltaan. What´s Up Doc? on niitä harvoja lajityypin selkeitä edustajia. Vaikutteita varmasti on useampikin elokuvantekijä itseensä imenyt aihepiiristä, mutta harvassa ovat olleet uudemmat onnistuneet ja nokkelat viritelmät. Mieleeni juolahtaa viime vuosilta Coen- veljesten georgeclooneyesittäähölmöä- trilogia (O Brother, Where Art Thou, Intolerable Cruelty ja Burn After Reading) sekä Aaron Sorkinin luoma, mehevää, pikaista ja muistettavaa dialogia sisältänyt tv-sarja West Wing.
Labels:
Henry Fonda,
komedia,
mustavalkoinen,
näyttelijät,
ohjaajat,
screwball,
USA
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Yhdessä vietetyn yön jälkeen hyvä mieli
Monroen päiväkirjasta, sivu 7
Kun Monroen historiikki kerran kirjoitetaan napajäiden sulettua, Saastemeren levittäytyessä ja ohmujen ryönätessä maata, tullaan eräs lokakuinen viikonloppu moniaita aikakausia sitten kirjaamaan kerhomme loistavien voittojen joukkoon. Ja kuitenkin, vain pieni osa viime öisestä loistosta lankeaa Monroen ylle.
Se mikä Animen Yössä oli upeinta, oli tunnelma eikä piskuisella kerhollamme ollut siihen mitään lisättävää: lämmin, kosketeltava, viihtyisä ja herttainenkin ilmapiiri, mikä Niagaran täytti, oli lähtöisin paikalle tulleiden ihmisten energiasta. He tekivät elokuvaillasta jotain enemmän - tapahtuman. Oli mahtavaa istua kassavuorossa aulan puolella Porco Rosson aikana ja kuulla yleisön pidäkkeettömän naurun vyöryvän salin pimennoista aalto aallon jälkeen. Oli mahtavampaa olla katsomassa illan viimeisenä Totoroa, kun lopputekstien aikana fanit liittyivät iki-ihanan tunnusmelodian kertosäkeeseen. "Tot-to-ro tot-too-ro..." Ja cosplayjaajat, jotka toivat niin valtavasti väriä joukkoon ja tilaan.
Mangoja selailtiin, Hidoin tuomia animeja kuikuiltiin, arvonnassa voitettiin. Muffinssitkin menivät kaikki, vaikka Monroen leipuriluokalla onkin vielä monen monta opintoviikkoa suorittamatta.
Mutta uskomattominta koko Miyazaki (Hayao) -viikossa oli kuitenkin se, että kaikki elokuvat olivat niin erinomaisia. Ja aiemmin jo nähdytkin elokuvat paljastivat itsestään uusia värejä. Otetaan vaikka Liikkuva linna: nyt toistamiseen nähtynä se vaikutti entistä rikkaammalta, selkeämmältä ja riemastuttavan ennalta arvaamattomalta mestariluokan animaatiolta. Tulidemoni Calcifer ja hinkuva koira Heen kuuluvat Miyazakin mainioiden klassikkoluomusten joukkoon. Aiemmin näkemättä jäänyt Laputa puolestaan osoittautui loistavaksi komediaksi ja aivan verrattomaksi seikkailuelokuvaksi, jossa yleisön viihtymisen tarvetta hellittiin antaumuksella.
Vaan taitaa olla niin, että minä en ole nähnyt Naapurini Totoroa parempaa piirroselokuvaa. Enkä lastenelokuvaa. Miyazaki-san on sitä luodessaan heittäytynyt johonkin aivan erityiseen paikkaan, jossa muistot lapsuuden kokemuksista elävät haalistumattomina. Ja jonne meistä hyvin harvalla on enää pääsyä. Naapurini Totoro on jokaisen ruudun jokaista nurkkaa myöten täynnä valoa ja lämpöä; lapsuuteen katsotaan hellästi, mutta ei nostalgisoiden: Totoron lapset ovat eloisia ja aitoja ja täydesti hahmoteltuja. Viime yön katselukokemukset antavat myös jälleen kerran aihetta painottaa, että animaatiosta puhuttaessa maailmasta ei löydy mistään parempaa ääninäyttelemistä kuin Ghiblin elokuvista. Näiden rinnalle asetettuina amerikkalaisten skribenttien nokkelat pop-kulttuuriviittaukset valjuuntuvat pikkuhauskaksi huulen heitoksi ja metelöimiseksi.
Ghibli ja Hayao Miyazaki ovat aito asia. Ja sitä on saatava lisää.

animaatio,
Animen yö,
cool films,
Hayao Miyazaki,
Japani,
mestariteos,
Rakas Päiväkirja
perjantai 16. lokakuuta 2009
Animen Yö loppuunmyyty
Elokuvakerho Monroen leipurikoulu tervehtii kaikkia perjantai-iltaa viettäviä elokuvan ystäviä keskeltä tuoreen suklaamuffinssin tuoksua.
Miyazaki-sarjamme huominen päätapahtuma Animen Yö myytiin tänään alkuillasta täyteen. Pahoittelumme mukaan mahtumattomille. Lippunsa ajoissa hankkineille: tervetuloa! Koettakaa tulla paikalle hyvissä ajoin ja varatkaa mukaan evästä ja hyvää mieltä. Niagarassa tulee olemaan hilpeää tungosta. Tapahtuman ovet avataan kello 19 ja sisään teatteriin pääsee 20.25. Pidämme elokuvien välissä hengähdystaukoja ja päätöselokuva Naapurini Totoro loppuu aamulla viiden maissa. Manga-teema näkyy salin ulkopuolellakin mm. Tampereen kaupunginkirjaston toimesta.
Kaiken kaikkiaan tiedossa on mahtava yö animen mestarin Miyazakin parissa. Luvassa on manga-aiheisia kirjoja myös myytävänä. Jos tulette ajoissa, pääsette mutustamaan suklaamuffinsseja. Jos ette, niin pääsette sentään osallistumaan suureen arvontaan. Palkinnot kerrotaan huomenna. Ne ovat varmasti yhtä kovia kuin yön elokuvatkin.

tiistai 13. lokakuuta 2009
Katsele yössä, taidetta!
Katse Laukonsillalta elokuvateatteri Niagaran julkisivuun. Anime- ja mangayhteisö Hidoi ry taitavine käsineen ja mielineen on luonut allaolevan mainoskuvaston Hayao Miyazakin ohjaamien animaatioelokuvien hengessä. Vauva, Kasvoton, Porco Rosso, Kiki luutansa päällä. Montaasimainen teos näyttää Miyazaki-hahmoja tarkasti jäljiteltyinä kolmen viime vuosikymmenen varrelta.
Kikin lähettipalvelu torstaina 15.10. kello 18:30
Animen yö lauantaina 17.10. Ovet avataan kello 19:00. Ensimmäinen näytös kello 20:30.
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
R & A:n maakuntasarja - Skeleton crew
Käsikirjoitus: Teemu & Tero Molin
Kuvaus & ohjaus: Tommi Lepola, Tero Molin
Rooleissa: Anna Alkiomaa, Ville Arasalo, Ramo Kalupala, Jani Lahti, John Lenick, Riikka Niemi, Steve Porter, Jonathan Rankle, Rita Suomalainen, David Yoken
Kellopeliappelsiini tuli oikein telkkarista. Se on, monen muun asian ohella, myös kauhuelokuva, omalla tavallaan. Ihmisten pahoinpiteleminen ja raiskaaminen puhtaana ajanvietteenä, yhteiskunta ehdollistamassa ihmisiä pakolla kilteiksi, poliitikkojen kiero pelailu puhtoisen julkisivun tähden ja inhimillisyyden kannattajat vainottuna oppositiona. Kun Dave ja Frank ovat matkalla Jupiteriin, maanpinnalla tapahtuu tällaista. Mahdollinen maailma? Maailma, missä paha selviää ja hyvät kärsivät. Ja katsoja on Alexin, tuon manipuloivan ilkeäkatseisen pedon, puolella?
Hyvä elokuva pistää ajattelemaan. Sen lisäksi, että se on visuaalisesti hieno ja teknisesti tinkimätön. Visuaalisuus ja teknisyys ovat itsestäänselvyyksiä. Niiden kuuluisi olla sivulauseissa käsiteltyä tavaraa. Hienot kuvat voivat säpsäyttää, mutta sellaiset vanhenevat. Jokainen tietokoneavusteinen ruutu filmissä tehdään vuoden päästä paljon paremmin. Elokuvan katsoo kerran, mutta ei toista kertaa. Parhaimmillaankin sitä vain kelailee hyviin kohtiin ja katsoo erikoistehosteita tai seksikohtauksia. En odottanut Skeleton crewsta oikein mitään, joten en voi sanoa pettyneeni.
On 1970-luku. Auto on suistunut tieltä. Mies on tiedottomassa tilassa. Nainen etsii apua ja löytää mielisairaalan luo. Mies viedään parsittavaksi ja naiselle osoitetaan makuusija. Henkilökunta on vähän outoa. Nainen näkee painajaista. Hän lähtee harhailemaan mielisairaalassa. Hän löytää miehensä kellarista sidottuna leikkauspöytään ja kidutettuna. Mies pyytää naista tappamaan itsensä. Lopulta nainen suostuu. Sitten tapahtuu jotain. Selviää, että äskeinen on ollut elokuvaa, jota nykyajassa oleva kuvausryhmä tekee mielisairaalassa.
Leffa ei oikein etene. Nuoria tekijöitä, egoistisia näyttelijöitä jne. Löytyy huone, missä on projektori ja vanhoja kaitafilmejä. Oletetaan, että nämä ovat niitä filmejä, joita 70-luvulla toiminut, itseään auteuriksi kutsunut lääkäri on kuvannut, sama henkilö, josta työryhmä on tullut tekemään tätä elokuvaansa. Pistetään filmi pyörimään. Autenttista ja epäilemättä aitoa snuffia. Muita puistattaa, mutta ohjaaja jää katsomaan.
Sitten jatketaan taas kuvauksia. Ohjaaja on kärsimätön ja tyytymätön, jotenkin sadistisempi ja väkivaltaisempi. (Tässä tapahtuu taas jotain mitä en muista.) Työryhmä liikkuu mielisairaalassa, ohjaaja on omilla teillään. Ihmisiä kuolee. Käy selväksi, että ohjaaja on muuttunut. Porukka etsii muita jäseniään. Ohjaaja tappaa ihmisiä ja kuvaa tapahtumat kaitafilmikameralla. Työryhmä löytää tiensä ullakolle, missä on täysiverinen leikkauspöytä ja äänentoistolaitteisto (miksi?) ja elokuva leikkauspöydällä pyörimässä. Elokuvan henkilöt ovat näitä työryhmäläisiä, ja tapahtuma-aika on sama kuin elokuvassa; yksi keksii että mehän olemme nyt kauhuelokuvassa. Sitten tapetaan taas näitä kuvausryhmäläisiä mielikuvituksellisilla tavoilla. Lopulta päähenkilö on jäljellä. Hän taitaa tappaa ohjaajan, mutta tämä ei kuolekaan. Tai jotain.
Ongelma on sama kuin Kohtalon kirjassa; teknisesti taitava, mutta hengetön. Oikeastaan kirjoittaminen aiheesta tuntuu vähän turhalta, jos Skeleton crew on kerta tarkoitettu parodiaksi, "pilke silmäkulmassa" tehdyksi. Parodianhan ei tarvitse olla pelottava tai hätkähdyttävä, vain kujeilua lajityypin kliseillä. Projektin taiteellinen johto on selvästi katsonut videoita koko ikänsä; Skeleton crewsta löytyy klassista kuvastoa ja kuvakulmastoa, alan vitsejä ja itsestäänselvyyksiä. Lopputulos on kuitenkin halvan oloinen. Ei pelkästään alku- ja lopputekstien, logojen ja animaatioiden osalta, vaan muutenkin. Ehkä se johtuu tästä maasta ja parodioinnin vähäisyydestä ja yksipuolisuudesta, ja mitäpä globaalilla kentällä kosketuspintoja virittelevää tekijäjoukkoa Suomeen sitomaan, mutta tuntuisi, että ennen kuin tehdään parodiaa, tehdään vakavaa. Skeleton crew ei kauhistuta eikä naurata. Se selvästi hauskutti yleisössä olleita (Skeleton crewta tekemässä olleita TTVO:n ja Voionmaan opiston?) nuoria, mutta ei muita. Sama juttu kuin Kohtalon kirjassa; miksi ei yritetä tehdä toimintaelokuvaa tai scifiä, vaan parodiaa siitä, ei kauhua vaan kauhuparodiaa?
Pitkäniemen mielisairaalan käytöstä poistetulle osastolle lavastettu tapahtumaympäristö on hieno. Sokkeloisuus ja ahdistus, sitä on paljon, ja näissä kohdissa katsoja todella imeytyy mukaan elokuvaan. Homma toimii jotenkuten yli puolenvälin, mutta sitten kaikki lässähtää. Yksi työryhmäläisistä keksii, että hei mehän olemme kauhuelokuvassa, ja kauhuelokuvassa tapahtuu sääntöjen mukaan näin ja näin. Elokuva siis pilaa jännityksen itseltään. No, ehkä oli odotettavaa, että ihmisiä tapetaan yksitellen, mutta Skeleton crewssa vain pistetään haisemaan, ei paria elokuvasalin kirkunalla täyttävää, pirullisen nerokkaasti rakennettua teurastusta, vaan läväytetään silmien eteen ilmeisesti kaikki, mitä käsikirjoitusvaiheessa on ideoitu. Lisäksi ajoitus on jotenkin vetelää. Kaikkiin "rankkoihin" kohtiin jäädään patsastelemaan ja ihmettelemään, ikäänkuin istahdetaan alas, annetaan kelan pyöriä ja fiilistellään, että on se elokuvan tekeminen hienoa, hei kattokaa tämmöstä me osataan.
Voisi sanoa, että Skeleton crew on suvereenia ja itsetietoista leikittelyä kauhuelokuvien elementeillä, että uuden sukupolven tekijät, röyhkeät kisällit sirottelevat keitokseen ripauksia sieltä täältä, maustavat perussopan kaikella kokemuksellaan, taidoillaan, visioillaan sekä innolla ja omistautumisen hartaudella. Vähän kuin että nyt on ravintolaan tullut uusi ruokalaji. Mutta se olisi liioittelua. Skeleton crewn olisi halunnut olla pelottavampi ja yllättävämpi. Omaleimaisempi. Oliko se parodia, satiiri vai kauhuelokuva, en tiedä. Ehkä tehtiin vähän kaikkia. Snuff-pätkät olivat kyllä parasta antia. Ihmisen voi tappaa monella tavalla, poraamalla, polttamalla ja vasaralla hakkaamalla. Mutta siinäkin Skeleton crew jää ihastelemaan liian pitkäksi aikaa. Asia tulee selväksi, shokeeraavat kuvat saavuttavat kyllästymispisteensä ja lähinnä haukotuttavat. "Mutta tämähän on parodiaa!" No, kyllä parodiankin pitää olla toimivaa ja juohevaa.
Kauheudet ei kauhistuta eikä hauskuudet naurata. Mutta oli Skeleton crewssa paljon hyvääkin. Syy, miksi tulen ostamaan sen heti Anttilan alennuslaariin ilmestyttyä, ovat komeat Rita Suomalainen ja Karoliina Blackburn.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Porco Rosso- sika punaisessa lentokoneessa
Porco Rosso on Hayao Miyazakin ja hänen työryhmänsä ainoa selkeästi aikuisyleisölle suunnattu elokuva. Se on casablancamaisesti haikean romanttinen, nostalginen, väkivaltainen, mielikuvituksekas seikkailu, jonka lentävä sankari polttaa tupakkaa ketjussa kuin elokuvien miehet ennen vanhaan.
Porco Rosso on siaksi noiduttu lentäjä-ässä, joka entisenä sotasankarina ja nykyisenä pintakyynikkona tekee rahasta keikkoja punaisella lentokoneellaan. Ainaisena vaivana Italian rannikkovesillä ovat pilvien seassa väijyvät ilmarosvot. Rosso on Rick Blaine, Harry Morgan ja Philip Marlowe, pinnalta kova ja kyyninen, sisältä romanttinen, kunniantuntoinen ja uskollinen. Taustalla on epäonninen rakkaus, kohtalokas nainen, jota Rosso kenties noidutun ulkomuotonsa aiheuttamasta itsesäälistä välttelee.
Rosso ajautuu uuden lentokoneen hankintaan käytyään taistelun Curtisin, ylimielisen Errol Flynniä muistuttavan lentäjän, kanssa. Kyyninen Porco kavahtaa, kun uutta konetta ei suunnittelekaan vanha tuttu, vaan nuori tyttö nimeltä Fio (kuvassa).
Fio on ”Punaisen Sian” vastakohta, täynnä intoa, naiivi, tulevaisuudenuskoinen. Rohkeus ja oikeudenmukaisuuden tunto kuitenkin hitsaavat Rosson ja Fion yhteen. Kysymys on elokuville tyypillisestä epätodennäköisestä kaksikosta, jossa yksilöiden väliset erot täydentävät toisiaan.
1920 -30 lukujen Italia on animoitu elävästi kankaalle. Taustalla häämöttää ensimmäisen maailmansodan varjo, 30-luvun lama ja fasismi. Elokuvan maailma on rikas ja yksityiskohtainen. Vastapainona on suoraviivainen tarina, joka haikean romanttisesti ammentaa Hollywoodin kultakauden elokuvista.
Labels:
Animen yö,
Hayao Miyazaki,
Hollywood,
Philip Marlowe
tiistai 6. lokakuuta 2009
Monroen Puuhasunnuntai
Monroen päiväkirja, sivu 6: sunnuntai 4. lokakuuta
Elokuvakerho on iloinen asia. Tampereen päivänä Monroe puuhaili japanilaisen kulttuurin parissa. Kansalaiset kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista kiersivät kaupunkia avoimien ovien päivää viettäneestä museosta toiseen ja ruokkivat joukolla itsensä Laukontorin Kalamarkkinoilla. Satunnainen maleksija, joka teki Vuolteensillalla matkaa loimulohen luokse tai lohi kassissa torilta kotiin, havahtui äkkiä päiväunistaan oudon poppoon varastaessa hänen huomionsa. Monroe-kollektiivin performanssisiipi se siellä yhdessä Hidoi-delegaation kanssa keikkui omituisissa puuhissa Kehräsaaren huolestuttavan kapealla huoltosillalla hiukan liian isojen tikkaiden askelmilla. Ohikulkijoiden kannustavien kommenttien innostamana saimme vettä, viimaa ja hengenvaaraa uhmaten aikaan komean Miyazaki-aiheisen panoraamajulisteen Arthouse Cinema Niagaran ulkoikkunoihin. Lahjakkaiden hidoilaisten luoma värikäs teos koristaa Kehräsaaren eteläseinää seuraavat pari viikkoa läpi suuren Miyazaki-tapahtuman. Kuvia julisteista on luvassa parin päivän sisään.
Tyytyväisenä aikaansaannoksiimme ja heitettyämme hidoilaisille ystävillemme hellät jäähyväiset, hemmottelimme itseämme elokuvalla. R&A:n päätöselokuvana Tampereella oli romanialainen episodielokuva Tarinoita Kulta-ajalta. Sarkastisesti nimetty kokoelma urbaanilegendoja kommunistisen ajan Romaniasta avasi tehokkaasti ja hupaisasti ovia menneeseen aikakauteen. Erityisen mieleenpainuva oli nuorten vastaansanomaton neuvokkuus taskurahojen tienaamiseksi.
Romanialaisen huumorin omalaatuisuutta korostaa se, että R&A:han lähetetystä (ja myöhemmin Suomeen levitykseen tulevasta) kopiosta puuttuu yksi episodi. Tämä on elokuvantekijöiden henkilökohtainen pila: leffasta lähetetään eri festivaaleille eri tavoin koostettuja versioita, joissa episodien järjestys vaihtelee ja joku episodi saattaa puuttuakin. Kysyttäessä menettelyä perustellaan sillä, että kommunistisen ajan Romaniassakaan yleisö ei koskaan aivan varmasti tiennyt, mitä saisi elokuvateatterissa katsoakseen.
Mainio elokuva.
Leffan perään täytyy tietysti päästä jatkoille. Kokoonnuimme Kustaa III:een, jossa joka sunnuntai on leffavisa.
Voittopalkintoja juodessamme keskustelimme halki Miyazaki-sarjan työvuorot eli sen, kuka tekee mitäkin. Näin laajan tapahtuman yhteydessä kerääntyy monenlaista yksityiskohtaa muistettavaksi, mutta pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen kokonaisuudesta. Olemme valmiita ottamaan vieraat vastaan!
Loppujen lopuksi viivähdimme yhä uusien tilausten siivittäminä Kustaassa pilkkuun asti. Keskustelunaiheiden kirjo ulottui kattavasti Eppu Normaalista Ingmar Bergmaniin, Jope Ruonansuusta raksatyömaan kahvitaukojen kulttuuri-ilmastoon ja suomalaisesta komediaelokuvasta Linnan lukusalissa yöpymisen käytäntöihin. Illan VoittajaFiilis-palkinto meni Villelle, joka lähti soitellen yöbussille ja hetken kuluttua palasi takaisin vielä yhdelle tuopilliselle: jo toisen kerran parin viikon sisään aikataulukirja voitti muistin ja itsevarmuuden.
Illan aikana harrastimme seurapelinä kotimaisten elokuvanimekkeiden pornouttamista. Esikuvinamme Edward Penishands, Schindler's Fist ja Sheepless In Montana lahjoitimme maailmalle ainakin imaginääristi sellaiset aikuisklassikot kuin Haarakiilattoman rakkauden talo, Pekko Aikamiessonni, Skavabölen rattopojat, Vieras mies tuli (lyhytkuva), Työmiehen päiväunikirja (softcore), Menolippu Pattayaan, Pornoa, Komisario Palmu, Kaivopuiston himokas Regina ja Mies vailla potenssia. Elokuvat kuten Kivenpyörittäjän kylä ja Pidä huivista kiinni, Tatjana avasivat jo liiankin monia mahdollisuuksia. Toisaalta saimme todeta, että melkein suhteettoman monet karun Pohjolan elokuvalliset helmet eivät tarvitse pornogeneraattoria luomaan eroottisia konnotaatiokenttiä. Ajatellaan esimerkiksi sellaisia otsikkoja kuin Tabu, Maa on syntinen laulu, Olet mennyt minun vereeni (+ kaikki muutkin Teuvo Tulion teokset), Vääpeli Körmy ja Marsalkan sauva (?) ja Naisenkuvia. Tai entäpä Elämän vonkamies? Olisivatpa Freud tai Jung luonamme selittämässä suomalaisten kollektiivisen alitajunnan pohjavireitä tämän diskurssin avaamien näköalojen valossa. Joka tapauksessa havaitsimme, että aika olisi nyt kypsä jonkun yritteliään hengen päivittää Mikko Niskasta: Vaimoja rajan takaa voisi käsitellä ajankohtaista ilmiötä tuoreesta näkökulmasta vanhaa tarinaa muokaten.
Uusia, kiinnostavia ensi-iltoja odotellessa.

hupi,
Monroen toiminta,
porno,
Rakas Päiväkirja,
visat
perjantai 2. lokakuuta 2009
Ensi-iltoja ja impressioita
JULIE VAI JULIA? MERYL!
Monen muun vastakkainasettelun lisäksi Julie & Julia asettaa rinnakkain tytön ja naisen - vaikka molemmat ovat aikuisia.
Amy Adams on niin lahjakas esiintyjä, että hän piirtää Juliesta siedettävämmän kuvan kuin tämä paperilla ansaitsisi. Adams on meidän sukupolvemme Meg Ryan, mutta monipuolisempi. Junebug pitäisi katsoa.
Nora Ephron ei kerro tarinoita amerikkalaisista, vaan newyorkilaisista, jotka hänen elokuvissaan edustavat kuin oman, itsenäisen valtionsa kansalaisia. Ephronin New York -fiksaatio hakee vertaistaan Woody Allenista.
Ephron yrittää parhaansa tuhotakseen monella tapaa miellyttävän, vaikka ylipitkän elokuvansa ajatukset aivan sivuraiteille vievällä ylipirteällä musiikilla. Sääli. Pelkuri. Pelkuri, koska Meryl Streepin työssä on voimaa ja huumoria kantamaan monta vertaa huonompikin elokuva.
Streep kuulostaa aika ajoin Monty Pythonin miesten esittämiltä brittiläisiltä työläisrouvilta. Miksei Stanley Tucci saa näytellä kykyjään vastaavia rooleja? Ja miksei kukaan katso hänen mainioita ohjauksiaan?
AWAY WE GO ELI KOHTI UUTTA
Miksi on yllättävää, että Away We Go osoittautuu yhdeksi vuoden parhaista amerikkalaisista elokuvista? Kaipa siksi, että sitä ei Yhdysvalloissa käynyt katsomassa kukaan. Kiusallista.
Away We Go on parempi kuin Sam Mendesin edellinen, sisällöltään ihoa rikkovan terävä ja muodoltaan konservatiivista makuhermoa hyväillyt älykäs, mutta aavistuksen teennäinen ja ulkokohtainen Revolutionary Road. Mendesin yhteistyö Ellen Kurasin kanssa toimii paremmin kuin Roger Deakinsin. Kuvat hengittävät, lentokoneet muuttuvat ikkunan heijastuksessa hyppiviksi kaloiksi. Elokuva, joka kasvaa edetessään koko ajan paremmaksi. Kuten Maya Rudolphin tulkinta. Teatteriohjaaja Mendesillä on pitkälle kehittynyt kyky ymmärtää ja tulkita tekstiä. Tarinan mies ei kyllä kehity tarpeeksi kiinnostavaksi, mutta isompi vika on tylsä musiikki, josta vastaa ikävystyttävä Nick Drake -wanna-be. George Harrison ja Velvet U. paikkaavat asiaa.
Kuten Rachel Getting Marriedissa, Away We Go on täynnä kauheita ihmisiä. Tätä Amerikkaa me emme halua.
SURROGATES - TAKAISIN IHMISLUONTOON
Puolustuksen puheenvuoro: Surrogates on vuosikymmenen parhaita scifielokuvia.
Hollywoodissa on läpi sen historian työskennellyt tasainen määrä "ammattimiehiä". Heidän töitään ei leimaa omaperäisyys eikä sen puoleen työmiesmäinen suorittaminenkaan, vaan tehokas tekeminen, joka keskittyy olennaiseen. Jonathan Mostow kuuluu jatkumoon. Surrogatesista on riisuttu pois kaikki, mikä ei keskity asiaan: jokainen kohtaus joko vie sinänsä banaalia juonta eteenpäin tai esittää uuden idean tai näkökulman.
Aivan kuten Breakawayssa ja U-571:ssä, vähemmän T3:ssa.
On mahdollista, että elokuva kokonaisuudessaan pohjustetaan jo alkutekstiensä aikana. Surrogates kestää lopputekstit pois lukien 85 minuuttia. Se riittää olennaisen kertomiseen. Ja se, mitä kerrotaan, kerrotaan kuvaan rakennetusti. Juoni ei ole tärkeä, tärkeää on, miten robotti kuvataan ja miten ihminen kuvataan. Miten ympäristö kuvataan. Mostow'n ei tarvitse kuvata valtavia vistoja, jos pari kadunkulmaa riittää.
Surrogates on kertovinaan ihmisen ohjailemista robotti-alter-egoista, mutta kertoo oikeasti kännyköistä, pelikonsoleista, Habbo-hotellista, Second Lifesta, Facebookista, Irc Galleriasta... Missä kohtaa ihminen unohtaa itsensä, unohtaa olevansa ihminen? Milloin (tieto)kone hallitsee ihmistä eikä päinvastoin? Mostow käsittelee aisteja ja niiden merkitystä terävästi. Minkälainen on pohjana oleva sarjakuvaromaani?
Hauskaa, ironisesti: kertoessaan valheellisista identiteeteistä ja siitä, mitä on olla vastaavasti aito, Surrogates esitetään teatterissa digitaaliprojisointina. Upea jäljitelmä - ja valhe. Kuva on terävä, sävykäs ja kuitenkin aavemaisen luonnoton. Sieluton kopio.

arvostelu,
cool films,
musiikki,
näyttelijät,
ohjaajat,
USA
Ajatelkaa mediamaksu verona, niin kiristää vähemmän
”Missä kommunismissa me oikein elämme?!” Kyseinen kommentti on paras, jonka olen tähän mennessä kuullut Yleisradion uudesta mediamaksusta. Juuri näiden kommenttien laukojille haluan osoittaa tämän blogikirjoituksen.
Yleisradion puolustukseksi voin sanoa sen, että se on paras keksintö moneen vuosikymmeneen. Se on sitä monesta syystä. Itse asiassa sen tehtävä on niin yleishyödyllinen ja demokraattinen, että enää sellaisen kanavan syntyminen ei olisi mahdollista. Helpottuneena voi kiittää siitä, että se synnytettiin vuosikymmeniä sitten ja sen toiminta on sen jälkeen turvattu.
Vain muutamia hyviä puolia mainitakseni kanava tarjoaa ehdottomasti parhaan selostuksen jääkiekon maailmanmestaruuskisoihin, riippumattomimmat uutiset ja parhaat dokumentit.
Se olisi jonkinlainen Helvetin eteinen, jos tiedonvälitys Suomessa olisi MTV3:n uutisten tai ajankohtaisohjelmien varassa. Suomessa naureskellaan ja pyöritellään päätä Fox-kanavan uutisille Yhdysvalloissa. Nehän tunnetusti eivät edes pyri tasapuoliseen ja objektiiviseen uutisointiin vaan toimittajat voivat saarnata hyvin avoimesti omaa konservatiivista ideologiaansa. Samaan aikaan kukaan ei huomaa MTV3:n ”piilosanomaa”. Kanavahan on tunnetusti yrittäjyyden vahva kannattaja ja jos seuraa tarkemmin kanavan uutisten Venäjä-kuvaa, huomaa hyvinkin foxmaisia piirteitä.
Ja mikä tärkeintä, mediamaksu kannattaa ajatella verona. Sitähän kriitikot (ts. mankujat) ovat toitottaneet jo vuosia, että se tulisi sitoa valtion budjettiin. No, ajatelkaa, että nyt se on siihen tavallaan sidottu kun kerran kaikki maksavat. Verojen keräämisen tarkoitushan on kustantaa yleishyödyllisiä asioita. Voisi sanoa, että menee sitä rahaa paljon turhempaankin kuin Yleisradioon. Itse asiassa YLE on yksi hienoimmista kohteista, joihin veroja voi kerätä. Kaikki muut kohteet eivät vain ole yhtä näkyvästi esillä kuin Yleisradio.
Mankujat vetoavat siihen ettei maksua tulisi kerätä niiltä, jotka eivät edes omista televisiota. Onhan siinä kieltämättä ristiriita maksaa maksu jos ei edes omista välineitä sen katsomiseen tai kuulemiseen. Mankujat eivät tosin ota huomioon, että niin on monen muunkin asian kanssa, jonka puolesta veroja keräämme. Esimerkiksi tänne Tampereelle on lähivuosina tulossa uusi, iso jäähalli keskelle kaupunkia. Sen rakentamiseen käytetään verotuloja, joita kaikki maksavat. Siis myös ne, jotka eivät koskaan tule käyttämään kyseisen hallin palveluja. Pitäisikö siis veroeurot hallia varten ottaa vain niiltä, jotka tietävät tulevaisuudessa käyttävänsä sitä? Samaa logiikkaa siinä sovellettaisiin kuin, että Yleisradion toimintaa pitäisi rahoittaa vain niiden, jotka sitä katsovat tai kuuntelevat.
Pidetään YLE pystyssä kaikista lautakasoista huolimatta ja itse asiassa juuri niiden takia. Jos YLEn budjetti sidotaan liiaksi valtioon, on vaarana, että närkästyneet poliitikot eivät anna sille tarvittavaa määrää rahaa kun mennään sorkkimaan niiden asioita.
Ja kommunismista vielä: mediamaksusta päätti porvarihallitus. Tosin varmasti myös kommunistit olisivat sen kannalla.

torstai 1. lokakuuta 2009
Tyttö naapurin: kertomus vallasta
"Se tyttö asui naapurissa. Tämä oli kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tunsin hänet ja hänen äitinsä hyvin, tervehdimme lähes päivittäin ja toisinaan pysähdyimme small talkille. Tytär oli 13-vuotias, sievä ja älykäs. Hän kävi yläasteen seitsemättä luokkaa. Aivan tavallinen koulua käyvä lapsi. Piti ystävistään, elämästään ja kaikesta hauskasta. Nuoruuden valo valaa kaikkialle ympäristöön jännittävää hohdetta, kyllähän te tiedätte, ellette ole antaneet itsenne unohtaa.
Luulen, että taiteilija tutustui äitiin ensimmäisenä, en tiedä missä yhteydessä. Ensin luulin, että taiteilija asui vuokralaisena jossain lähellä, mutta ymmärsin varmasti jotain väärin. Joka tapauksessa sen on täytynyt olla naapureilleni aika poikkeuksellista ja jännittävää, imartelevaakin, sillä taiteilija oli hyvin kuuluisa ja vielä vierasmaalainen. Häntä minä en tuntenut, näin vain pari kertaa vilaukselta, kerran äidin ja tyttären kanssa ja kerran tyttären kanssa kahdestaan. Muistan, että hänellä oli karismaattiset piirteet. Ja että hän oli 44-vuotias.
Eräänä iltana taiteilija oli ollut juhlimassa ja kävi niin, että hän päätyi jatkoille naapurini tyttären kanssa. Sitä minä en osaa kertoa, miten se oli käynyt päinsä eikä sillä ole merkitystäkään. Tärkeää on, että he olivat kahden, vailla muuta seuraa. Yö oli kaunis, tumma ja lämmin ja talo (joka kuului taiteilijan kollegalle) loistelias. Taiteilija nautti viiniä ja tarjosi sitä vieraanvaraisesti ainokaiselle vieraalleen. Tyttö tunsi itseään hemmoteltavan. Ehkä hän koki ensimmäistä kertaa sen tunteen, kun itseä kohdellaan aikuisena eikä lapsena. Ikäistään vanhempana. Se on sellainen uusi ja vahva tunne, jonkalaisia ihminen kokee vain muutaman kerran elämässään.
Quaalude oli tuolloin valtavan suosittu ja valtavan väärin käytetty rauhoittava lääke, joka oli tarkoitettu unettomuuden hoitoon. Se oli myös lihasrelaksantti. Viinin nauttimisen ohessa taiteilija tarjosi 13-vuotiaalle tytölle palasen yhdestä tabletista. Tyttö hymyili ja huuhtoi pillerin palasen viinin kera kurkusta alas. Hyväntuulinen ja rentoutunut taiteilija siirtyi lähemmäksi ja alkoi hyväillä ja riisua tyttöä, joka seuraavana syksynä siirtyisi yläasteen kahdeksannelle. Illan pehmeässä tunnelmassa taiteilija nautti tytön keskenkasvuisesta ruumiista. Sitten hän teki muutakin, mitä kutsutaan sodomiaksi.
Se mitä tapahtui yön tapahtumien paljastuttua, on nopeasti kerrottu. Taiteilija otettiin kiinni ja hän vietti kuusi viikkoa kaltereiden takana odottamassa oikeudenkäynnin alkua. Oikeudenkäynnin kynnyksellä hän kuitenkin pakeni kotimaahansa. Äidille ja tyttärelle hän maksoi jonkinlaisen korvauksen. Tytär oli kaiken aikaa median suuri puheenaihe, jolta vaadittiin haastatteluja ja lausuntoja ja jonka kasvot koristivat lehtien etusivuja. Kohun räjäyttämän mediapiirityksen takia minä en nähnyt naapureitani viikkoihin. Pian kaiken tämän jälkeen muutin pois Helsingistä. Naapurintyttöä ja hänen äitiään en nähnyt enää koskaan."
---
Pari päivää sitten Sveitsissä pidätetty elokuvaohjaaja Roman Polanski pakeni henkilökohtaista skandaalia ja oikeusjuttua Yhdysvalloista alkuvuodesta 1978. Jo seuraavana vuonna hän ohjasi kolmituntisen elokuvan Tess nuoren englantilaistytön onnettomasta kohtalosta. Pääosassa oli alle kaksikymppinen Nastassja Kinski, joka on myöhemmin väittänyt isänsä, näyttelijä Klaus Kinskin, käyttäneen häntä lapsena seksuaalisesti hyväkseen.
Tess, Polanskin ensimmäinen elokuva raiskausskandaalin jälkeen voitti Yhdysvalloissa kaksi Golden Globea ja kolme Oscaria. Elokuvan Oscarilla palkituista kuvaajista toinen, Geoffrey Unsworth, kuoli kesken kuvausten. Hän on Tessin lisäksi kuvannut mm. Cabaret'n ja 2001: A Space Odysseyn.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)