Hype ja elokuvat sen takana - Paranormal Activity ja The Blair Witch Project

Kolme dokumentaristia katosi lokakuussa vuonna 1994 Burkittsvillen metsiin Marylandissa. Vuotta myöhemmin heidän kuvaamansa materiaali löytyi.

Kyseistä tarinaa väitettiin tositarinaksi. Sille perustettiin oma nettisaitti, jossa hehkutettiin tulevaa elokuvaa, joka näyttäisi nuorten kuvaaman materiaalin.

”Everything you’ve heard is true”, oli yksi elokuvan mainoslauseista.

The Blair Witch Project (1999) oli menestys. Elokuvan tekijöillä ei ollut varaa näyttävään mainoskampanjaan, joten he hyödynsivät internetin mukanaan tuoman mahdollisuuden. He luottivat kuulopuheeseen ja loppu on historiaa. Olkoon elokuvasta mitä mieltä tahansa, sen hypetys oli jotain ennennäkemätöntä.

The Blair Witch Project tuli pakostikin mieleen kun katseli elokuvaa Paranormal Activity (2009). Alun perin minun piti kirjoittaa tunnelmia juuri nähdystä elokuvasta, mutta ikävä kyllä sen ympärillä vellova hypetys on paljon kiinnostavampaa.

Paranormal Activitya on markkinoitu maailman kaikkien aikojen pelottavimpana elokuvana, kameroita on viety teattereihin kuvaamaan kirkuvaa yleisöä. Ajatus on suorastaan nerokas, koska kuten (melkein) kaikille vitseille nauraa aina joku, myös joku aina pelkää katsoessaan kauhuelokuvaa.

Paranormal Activity valmistui jo vuonna 2007, mutta pääsee vasta nyt laajaan teatterilevitykseen. Syynä tähän on (elokuvan nettisivujen mukaan) se, että yli miljoona fania olivat halunneet elokuvalle laajemman levityksen. Ja ensin haluttiin pitää huolta tosifaneista eli elokuva haluttiin näyttää niille faneille, jotka sitä olivat eniten vaatineet. Tämä johti siihen, että elokuva kiertää pieniä paikkakuntia ennen suuria kaupunkeja.

Lopputulos: 15 000 dollaria maksanut elokuva tuotti ensimmäisen viikon aikana 9,1 miljoonaa dollaria. Ja se tulee tuottamaan vielä paljon lisää.

Okei, rahaa on tullut mutta entä itse elokuva? Vieressäni istunut nainen kiteytti sen parhaiten: ”Tässäkö tää oli? Siis oikeesti?”. Markkinointi kusetti meitä ja pahasti. Pari säpsähdystä ja saman verran haukotuksia vajaan puolentoista tunnin aikana. Itse asiassa elokuvasta saisi helposti maailman kaikkien aikojen pelottavimman lyhytelokuvan, koska nykyisessä pituudessaan se ei jaksa kantaa.

Ei elokuva niin huono ollut, mutta alkuasetelma lupasi niin paljon enemmän: Nuori nainen on tuntenut lapsuudessaan jonkin oudon, näkymättömän olion hengittäneen hänen niskaansa. Nyt hän tietää, että se tulee takaisin. Poikakaveri yrittää auttaa ja virittää kameran kuvaamaan heidän nukkumistaan, koska olio tulee aamuyöllä.

Siinä juoni ja loppu sitten odotellaan sitä oliota, demonia. Odottavan aika on välillä niin pitkä, että jo toivoisi demonin tekevän jotakin vähän rajumpaa kuin vain niskaan hönkimistä.

Mutta joka tapauksessa. Vaikka Blair Witch ja Paranormal olisivatkin vain ilkeiden kapitalistien nokkelia juonia rahakirstun kartuttamiseksi, on niissä jokin viehätys. Ainakin Blair Witch oli aikoinaan suuri mullistaja käsityksessäni kokea elokuvaa: kiinnostuin (ehkä liikaakin) elokuvan oheen sepitetystä folkloresta, se puolestaan vei minut folkloreen vielä syvemmälle ja lopulta opiskelemaan kulttuuriperinnön tutkimusta. Ehkei nyt ihan noin yksiselitteisesti, mutta Blair Witch inspiroi vielä kauan sen jälkeenkin kun muut sitä kilvan haukkuivat.

Jokin siinä avoimessa lopussa, henkilöhahmojen aidon oloisessa hädässä ja tuntemattomassa uhassa viehätti. Muistan kuinka Blair Witchiä haukuttiin sen takia, että elokuvan nuoret olivat uusavuttomia tampioita, jotka eivät edes osanneet seurata jokea päästäkseen pois metsästä. Tampioita he ehkä olivat, mutta pystyn ikävä kyllä samaistumaan heihin. On pakko myöntää, että olen niin urbanisoitunut, ettei samoilu villissä luonnossa enää sujuisi – tai ainakin se olisi vaikeaa. Sitä etsisi ihmisen kätten jälkiä, jotakin johon olisi tottunut. Blair Witchissä sellainen löytyy, mutta se ei olekaan enää kaivattu turva vaan jotain aivan muuta.

Ainoastaan yksi paha moka sen metsän kanssa tehtiin. Olisivat menneet edes vähän pohjoisemmaksi kuvaamaan johonkin kunnon aarniometsään. Elokuvassa ollut risumetsä oli aika säälittävä näky. (Kuvassa aito suomalaismetsä)

PS. Ehkä oli elokuvan markkinoinnin kannalta ihan hyvä ettei kameroita tuotu Plevnan kolmossaliin kolmisen tuntia sitten päättyneeseen näytökseen. Kovinkaan pelokkaita ihmisiä ei siellä ollut. Heidän sijastaan muutama äänekäs henkilö nauroi, huuteli salin toiselta puolelta toiselle ja mietti kovaan ääneen kotiinlähtöä.
Nauraa saa jos naurattaa, mutta muu, suoraan sanoen, häiriköinti vei osan elokuvan jännityksestä pois. Omiin haukotteluihini häiriköinti ei tosin vaikuttanut.