Yhdessä vietetyn yön jälkeen hyvä mieli

Monroen päiväkirjasta, sivu 7

Kun Monroen historiikki kerran kirjoitetaan napajäiden sulettua, Saastemeren levittäytyessä ja ohmujen ryönätessä maata, tullaan eräs lokakuinen viikonloppu moniaita aikakausia sitten kirjaamaan kerhomme loistavien voittojen joukkoon. Ja kuitenkin, vain pieni osa viime öisestä loistosta lankeaa Monroen ylle.

Se mikä Animen Yössä oli upeinta, oli tunnelma eikä piskuisella kerhollamme ollut siihen mitään lisättävää: lämmin, kosketeltava, viihtyisä ja herttainenkin ilmapiiri, mikä Niagaran täytti, oli lähtöisin paikalle tulleiden ihmisten energiasta. He tekivät elokuvaillasta jotain enemmän - tapahtuman. Oli mahtavaa istua kassavuorossa aulan puolella Porco Rosson aikana ja kuulla yleisön pidäkkeettömän naurun vyöryvän salin pimennoista aalto aallon jälkeen. Oli mahtavampaa olla katsomassa illan viimeisenä Totoroa, kun lopputekstien aikana fanit liittyivät iki-ihanan tunnusmelodian kertosäkeeseen. "Tot-to-ro tot-too-ro..." Ja cosplayjaajat, jotka toivat niin valtavasti väriä joukkoon ja tilaan.

Mangoja selailtiin, Hidoin tuomia animeja kuikuiltiin, arvonnassa voitettiin. Muffinssitkin menivät kaikki, vaikka Monroen leipuriluokalla onkin vielä monen monta opintoviikkoa suorittamatta.

Mutta uskomattominta koko Miyazaki (Hayao) -viikossa oli kuitenkin se, että kaikki elokuvat olivat niin erinomaisia. Ja aiemmin jo nähdytkin elokuvat paljastivat itsestään uusia värejä. Otetaan vaikka Liikkuva linna: nyt toistamiseen nähtynä se vaikutti entistä rikkaammalta, selkeämmältä ja riemastuttavan ennalta arvaamattomalta mestariluokan animaatiolta. Tulidemoni Calcifer ja hinkuva koira Heen kuuluvat Miyazakin mainioiden klassikkoluomusten joukkoon. Aiemmin näkemättä jäänyt Laputa puolestaan osoittautui loistavaksi komediaksi ja aivan verrattomaksi seikkailuelokuvaksi, jossa yleisön viihtymisen tarvetta hellittiin antaumuksella.

Vaan taitaa olla niin, että minä en ole nähnyt Naapurini Totoroa parempaa piirroselokuvaa. Enkä lastenelokuvaa. Miyazaki-san on sitä luodessaan heittäytynyt johonkin aivan erityiseen paikkaan, jossa muistot lapsuuden kokemuksista elävät haalistumattomina. Ja jonne meistä hyvin harvalla on enää pääsyä. Naapurini Totoro on jokaisen ruudun jokaista nurkkaa myöten täynnä valoa ja lämpöä; lapsuuteen katsotaan hellästi, mutta ei nostalgisoiden: Totoron lapset ovat eloisia ja aitoja ja täydesti hahmoteltuja. Viime yön katselukokemukset antavat myös jälleen kerran aihetta painottaa, että animaatiosta puhuttaessa maailmasta ei löydy mistään parempaa ääninäyttelemistä kuin Ghiblin elokuvista. Näiden rinnalle asetettuina amerikkalaisten skribenttien nokkelat pop-kulttuuriviittaukset valjuuntuvat pikkuhauskaksi huulen heitoksi ja metelöimiseksi.

Ghibli ja Hayao Miyazaki ovat aito asia. Ja sitä on saatava lisää.