Ehei, tämä on sitä toista sorttia. Vaikka kyseinen elokuva kauhua onkin, se ei tee kyseiselle genrelle kunniaa vaan suorastaan raapii sitä väkivaltaisesti pois. Näin elokuvan Espoo Cinessä elokuussa, mutta edelleen elokuva kummittelee päässä (sillä huonolla tavalla).
Elokuva oli nimeltään Acolytes. Sen oli ohjannut Jon Hewitt. Juoni meni jotenkin näin: kolme kaunista lukiolaista (kaksi poikaa ja yksi tyttö) törmäävät sangen huolimattomaan sarjamurhaajaan. Samaan aikaan näitä kolmea lukiolaista kiusaa melkein kymmenen vuotta vanhempi (!) taparikollinen. Lukiolaiset lyövät viisaat päänsä yhteen ja laskevat yksi plus yksi. He päättävät kiristää sarjamurhaajaa ja usuttaa hänet kiusaajansa kimppuun. (Tässä vaiheessa vaikutti vielä lupaavalta. Larry Clarkin Bullyssa on sama teema ja se elokuva on loistava. Kosto-teema harvoin epäonnistuu).
Ja koska kauhu on elokuvagenreistä minulle ehkä se kaikkein rakkain, päätin antaa tälle rainalle mahdollisuuden. Teatterissa oli kohtuullisen paljon yleisöä, yllättävän paljon vanhempaa väkeä. Otin mukavan asennon tuolista, kun teatterin valot hiljalleen hiipuivat ja elokuva alkoi.
Minulle se ”hyvä trauma” oli näkemäni vilaus Mary Lambertin ohjaamasta elokuvasta Uinu, uinu lemmikkini (1989). Se vei silloin yöunet, ja jokainen kauhuelokuva joka nyt vie yöunet on mielestäni mestariteos, koska alkuperäisessä tarkoituksessaan sellainen on onnistunut.
Parhaimmillaan kauhuelokuva tarjoaa katarsiksen omaisen puhdistautumisen ja ripauksen yhteiskuntakriittisyyttäkin. Ja onhan se upeaa istua pelkäämässä täysin järjettömiä asioita.
Kauhussa on jotakin myyttistä, se antaa leikkiä omilla uskomuksilla. Kummitukset tulevat menneisyydestä, vaietusta ja usein verisestä historiasta, jonka käsitteleminen on jäänyt kesken. Tai jos ei menneisyydestä, niin tuonpuoleisesta, jolloin ne ruokkivat meidän haluamme tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tarinat sarjamurhaajista ja psykopaateista puolestaan ovat kaluttuja aiheita, mutta pahuuden olemassaolon pohdiskelu ei koskaan.
Kauhu-uskovaisena istuin Andorrassa yksi elokuinen ilta. Odotin kuinka paljon kehuttu ja moneen otteeseen palkittu (näin luki Espoo Cinen katalogissa) Acolytes veisi minut pelkojeni viereen, ehkä tutustumaan jopa uusiin.
Melkeinpä välittömästi elokuvan alkamisen jälkeen iski kuitenkin todellisuus. Acolytesiä ei ollut ohjannut Larry Clark, Mary Lambert tai kukaan muukaan kyvykäs. Monet muutkin huomasivat tämän ja alkoivat hiljalleen valua ulos teatterista. Hyvin pian alkuasetelman jälkeen kävi ilmi, että loppu elokuvasta olisi mielet turruttavaa teinikauhua, jossa nuori ja kaunis tyttö juoksee hullua pakoon. Lopussa on sitten pakollinen käänne. Huh.
Ongelmahan ei sinänsä ollut siinä, että se oli teinikauhua. Se selvisi jo katsoessa elokuvan julistetta. Ongelma syntyi kun kävi ilmi, että elokuvan tekijät eivät tuntuneet välittävän vaikka elokuva seurasi kaikkia teinikauhun kliseitä. Acolytes ei kuitenkaan ollut parodia, tai sellaiseksi sitä ei ainakaan ollut tarkoitettu, joten ongelma syveni. Luovutin, mutta teatterista en poistunut.
Acolytes oli oiva osoitus siitä kuinka vaikeaa oikean kauhuelokuvan tekeminen on. Komediaa sanotaan vaikeaksi, mutta harvassa ovat ne vitsit, joille kukaan ei naura. Kauhussa on tärkeintä piinaavan tunnelman luominen, ja sen luominen vaatii taitoa. Todella harva itse asiassa siinä onnistuu menemättä helppoihin ratkaisuihin, jotka pahimmassa tapauksessa tuhoavat koko elokuvan.
Acolytes alittaa riman kuitenkin niin alhaalta, että sen rinnalla Lordi-elokuva Dark Floors on mestariteos. Acolytes on myös osoitus siitä, että suosituinta kauhugenren alalajia eli teinikauhua on vaikea uudistaa. (All The Boys Love Mandy Lane, 2006, tosin onnistui).
Mutta Acolytes hädin tuskin edes yrittää. Miksi kierrättää kliseitä, jos ei tee parodiaa? En ymmärrä. Suurin ”kiitos” tästäkin menee Wes Cravenille, joka uhosi lopettavansa koko teinikauhugenren Scream-elokuvaan. Siinä hän tekisi pilkkaa genren hölmöistä lainalaisuuksista, jolloin kukaan ei enää kehtaisi tehdä teinikauhua. Craven tuskin oli tosissaan, koska teinikauhu on helppoa ja rahakasta. Itse asiassa mies aloitti rainallaan teinikauhun uuden tulemisen. Heti Screamin jälkeen tulivat Tiedän mitä sinä teit viime kesänä ja vastaavat. Ne noudattivat aivan samoja kikkoja kuin kaikki aiemmatkin.
Mikä pelottavinta: suurin osa niistä meni kuin kuumille kiville, koska konseptihan oli lyömätön: kauniita, isorintaisia naisia juoksemassa psykopaattia karkuun. Ripauksena sinne sekaan hiukan teini-iän ongelmien näennäistä puintia. Huh. Acolytes jatkaa tällä totutulla linjalla kohti mahalaskua. Tosin yksi hyvä puoli elokuvassa voi olla, ja sen miettiminen sai minut paremmalle tuulelle kun teatterista poistuin.
Siinä missä Craven epäonnistui, Hewitt voi hyvinkin onnistua. No, tuskinpa sentään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti