Mahtavat Alfredsonit: Ei omena kauas puusta putoa

Hans "Hasse" Alfredson

Tomas Alfredson (s. 1965) on tämän hetken kohutuin pohjoismaalainen elokuvantekijä johtuen hänen kahdesta viimeisimmästä työstään: Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätta komma in, 2008) ja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy, 2011). Tomaksen lahjakkuus kiertää verissä: hänen isänsä, Hans Alfredson (s. 1931), on oman sukupolvensa ikoni koomikkona, radiopersoonallisuutena, näyttelijänä, kirjailijana ja elokuvaohjaajana. Länsinaapurissamme isä-Alfredson on luonut pitkän varjon, jonka alta poika on kunnioitettavasti noussut ja jättänyt ainakin Ruotsin ulkopuolella isäpapan omaan varjoonsa. Monet eivät edes tiedä Ystävät hämärän jälkeen -mestariteoksen tekijän isän olevan kuuluisuus.

Aivan sattumalta juuri tänään 83 täyttävä "Hasse" Alfredson oli kotikamaralla julkkis jo ennen elokuvaohjaajaksi ryhtymistään; ohjaajana hän toteutti vuosina 1968-88 seitsemän elokuvaa, joista kolmesta hänet palkittiin Guldbaggella. 2000-luvulle tultaessa hän on osallistunut elokuvaympyröihin harvakseltaan. Merkittävimpiä ovat sivuosat Millenium-trilogian viimeisessä episodissa Pilvilinna joka romahti (Luftslåttet som sprängdes, 2009) ja Jan Troellin upeassa epookissa Ikuistetut hetket (Maria Larssons eviga ögonblick, 2008) - oman ironiansa jälkimmäiseen tuo se, että veteraani Troellin huipputyö vei Guldbagget poika-Alfredsonin vampyyrihitin torahampaiden edestä.

Kansainvälisesti Hans Alfredsonin näyttävin ohjaustyö on Berliinissä kohua herättänyt Yksinkertainen murhaaja (Den enfaldige mördaren, 1982). Muutenkin hyvin vastaanotetun elokuvan suurimmat kohut keräsi Stellan Skarsgård, joka palkittiin festivaalien parhaana miesnäyttelijänä (yhdessä Michel Piccolin kanssa). Alfredson sovitti kankaalle oman, maailmansotien väliin sijoittuvan romaaninsa Den ond man (Paha mies tai, toisaalta, Vihainen mies), kertomuksen siitä, miten renki päätyi surmaamaan herran. Elokuva alkaa Skarsgårdin paetessa surmatyön näyttämöltä rakastettunsa kanssa herransa autolla. Skarsgård esittää köyhän perheen vesaa, jolle elämä on latonut käteen kurjat kortit. Suu-kitalakihalkion rampauttamana syntynyttä Sveniä pidetään pienestä pitäen idioottina siinä määrin, että hän uskoo siihen itsekin. Kuitenkin hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan sekä ajamaan autoa: pikkuhiljaa käy selväksi, että vaikkei ruudinkeksijä olekaan, on Svenin tyhmyys pikemminkin yhteisön sanelema käsitys kuin tieteellinen tosiseikka. Sven ajautuu tienoota hallitsevan pohatan Höglundin huostaan. Ohjaajan itsensä komeasti esittämä sikarikas isäntä osoittaa Svenille sijan navetasta ja työsaran tiluksilta: palkkaa ei makseta, mutta Sven tietää Höglundin nettoavan yhteiskunnalta tukia "vammaisen" huolenpidosta dickensiläiseen tyyliin.

Verdin enkelit

Elokuva-arkisto sijoitti Yksinkertaisen murhaajan Trilleri-Ruotsi-teeman alle, mutta trillerin nahkoihin Alfredsonin elokuva ei kyllä mahdu. Jännityksen tilalla on yhteiskuntakriittinen tragedia. Höglund on paha kapitalisti symboliksi asti. Elokuva kuvaa sitä, miten suuren omaisuuden hallitsija voi käyttää valtaansa pienempiään kohtaan ilman, että pieni voi löytää systeemiltä mitään tukea ja oikeutta. Tähän Alfredsonin elokuva myös kaatuu; mitä pidemmälle se etenee, sitä voimakkaammaksi käy "ennen nähdyn" tuntu. Ohjaaja-käsikirjoittaja kehrää tarinaansa keinoin, jotka ovat läpeensä tuttuja Dickensinsä, Zolansa ja Sandemosensa lukeneelle, Fordia, von Stroheimia ja Wellmania katsoneelle. Tarinan eetokseen on helppo yhtyä, mutta Alfredson ei tuo valkokankaalle mitään lisättävää yleismaailmallisiin totuuksiin. Paljolti tämä johtuu siitä, ettei Alfredsonin visuaalinen silmä osoittaudu kovin kummoiseksi. Ajankuva on kyllä luotu taitavasti, mutta kuvailmaisu pysyttelee banaalissa perustekemisessä. Verdistä innoittunut ohjaaja laittaa Svenin näkemään Requiemin säestämiä näkyjä enkeleistä, mutta näistä hetkistä puuttuu kokonaan kaivattu tyylittely.

Elokuva pysyy kuitenkin raiteillaan ja mukavasti seurattavana, kunnes kolmas näytös menee plörinäksi. Ohjaajan poika ilmaantuu kuvaan aivan yhtäkkiä hakattuna ja ojaan heitettynä Axelina: emme koskaan saa tietää, miten hän sinne päätyi, emmekä saa sekuntiakaan seurata Axelin ja Svenin ystävyyden kehittymistä, se vain on. Lopussa Alfredson yrittää kunnianhimoisesti post-modernia aikatasojen sekoittamista, jossa Sven nähdään yhtäkkiä astelemassa läpi 80-lukulaisen ympäristön. Sanoma on selvä - herrat ja rengit makaavat samoissa juoksuhaudoissa edelleen -, mutta sen muotoilu ontuu eikä tee vaikutusta. Itse asiassa Yksinkertainen murhaaja muistuttaa kovasti ajankohdan suomalaisia elokuvia, hyvää tarkoittavia, mutta kömpelöitä. Varsinaisessa lopetuksessa - jonka aavistaa minuutteja ennalta - ei tahdo kyetä näkemään muuta kuin kliseistä draamatekniikkaa. Side varsinaiseen tapahtumiseen ja mukana elettyihin henkilöihin on jo siinä määrin höllentynyt.

Stellan? Siis oikeasti?

Yksinkertaista murhaajaa pitääkin pystyssä lopulta vain Stellanin mahtavuus. Vielä kolmikymppisenäkin Skarsgård menee täydestä 18-kesäisenä eikä häntä voi tunnistaa, jos lähin vertailukohta on 12 vuotta myöhempi Breaking the Waves. Tämäkö siloposkinen hongankolistaja, joka näyttää nuoren Vesku Loirin ja yhtä nuoren Martti Syrjän sekoitukselta, on Ruotsin karheaääninen lahja Hollywoodille? Tuo yhdistelmä ei ihan ensimmäisenä juolahda mieleen Stellania näinä päivinä katsellessa. Paitsi ulkonäkö, myös tekniikka vaikuttaa muuttuneen. Skarsgård tekee Svenin koulutetun teatterinäyttelijän keinoin fysiikasta lähtien. Orionin suomenruotsalaisetkin katsojat olivat varmaan kiitollisia suomennoksesta, sillä niin muodottomaksi näyttelijä oli uskaltanut hahmonsa puhevian kasvattaa. Sittemminhän Stellan Suuri on aina vain minimalisoinut ilmaisuaan, mistä huippusuoritus Nymfomaanissa paraatiesimerkkinä.

Poika-Alfredsonin ohjauksessa ei Stellania vielä ole nähty...

Grattis på födelsedagen, Hasse! - Monroe

"Ruma" on poissa: Eli Wallach 1915-2014

Mickey Rooney ja Herb Jeffries saivat eilen varmasti mieleistään seuraa suureen tuntemattomaan, kun tieto Eli Wallachin lopullisista hyvästeistä saapui. Wallach oli pois nukkuessaan pari vuotta länkkärikollegaansa Jeffriesiä nuorempi.

98 vuotta. Mitä se on? Miten se mitataan? Wallach työskenteli koko ajan, hän lopetti vasta neljä, viisi vuotta sitten - huipulla: viimeisiksi elokuviksi jäivät Oliver Stonen Wall Street: Money Never Sleeps ja Roman Polanskin Haamukirjoittaja (The Ghost Writer). Wallach syntyi samana vuonna, kun D. W. Griffith julkaisi Kansakunnan synnyn. Chaplinin Kulkuri-hahmo oli vasta valloittamassa maailmaa. Kun Wallach täytti 2 vuotta, Suomi oli ollut itsenäinen kansakunta yhden päivän.

Meitä kiinnostaa elokuva, joten se, mitä Wallachista on sanottavaa, pitää nähdä sen prisman läpi, että Wallach oli ensisijaisesti teatterimies. Tämä selittää osaltaan, miksi Wallach ei milloinkaan murtautunut todella valkokankaan "läpi", vaan pysyi sivuosien luonneroolien tyypittelijänä. Esimerkiksi: pitkästä urastaan, suhteistaan ja arvostuksestaan huolimatta hän ei koskaan päätynyt Oscar-ehdokkaaksi. Kunniapalkinto olisi kuulunut takanreunukselle.

Eli Wallach aloittikin huipulta. Hänen ensimmäinen roolinsa oli Elia Kazanin huipputyössä Nukkevaimo (Baby Doll, 1956). Hänet nappasivat myös Don Siegel (Rikosten satama/The Lineup, 1958) ja John Huston (Sopeutumattomat/The Misfits, 1960). Vaikka western oli määrällisesti mitättömästi edustettuna kymmenien roolien joukossa, juuri siinä Wallach polttomerkitsi itsensä elokuvahistorian sivuille. Ensimmäinen klassikko oli John Sturgesin 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven, 1960); toinen oli Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Molemmissa tämä sofistikoitu juutalaismies näytteli likaista ja irvokasta meksikolaisbanditoa. Varsinkin 50-vuotiaana (!) luotu Tucon hahmo viimeksi mainitussa on hillittömässä intensiteetissään "stuff of legends". Tämän toteamiseksi ei tarvitse edes katsoa koko elokuvaa (vaikka sitä hyvin voimakkaasti suositellaan), riittää, kun tsekkaa alkupuolelta, kuinka Wallach valitsee ja rakentaa itselleen revolverin, sen totta kai kauppiaalta varastaen.



Tuco jäi signatuurirooliksi valkokankailla, mutta ei Hollywoodin ulkopuolella toteutettuna johtanut merkittävään läpimurtoon. Mutta toisin kuin Lee Van Cleefin kohdalla, Hyvät, pahat ja rumat ei myöskään johtanut tyyppiroolitukseen. Kuten sanottu, teatteri johti ensimmäisen aallon metodinäyttelijää; elokuvissa seurasi tasainen virta rooleja kaikenkarvaisissa leffoissa, joihin Wallach toi väriä. Television puolelta on mainittava rooli, joka tekijän itsensä mukaan johti suurimpaan fanipostin määrään: Mr. Freeze Adam Westin alter egon nemesiksenä. Uran loppupuolelta löytyy myös yllättäviä ja hauskojakin vetoja. Esimerkiksi vanha kaveri, se "Hyvä", roolitti "Ruman" melkein näkymättömään cameoon viinakaupan pitäjäksi elokuvaan Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) - roolinimellä Mr. Loonie. Voi vain kuvitella mielessään niitä jaettuja virnistyksiä.

Uran huippukohtiin lukeutuu myös kertakaikkisen sympaattinen vanhemman rabbin rooli Edward Nortonin "täydellisessä" komediassa Usko koetuksella (Keeping the Faith, 2000), jossa Wallach pystyy ilmaisemaan sivun verran pelkällä ilmeellä. Yhtä lailla ilmaisevan vaikutuksen tekee pieni, mutta valtavan painokas vierailu reilusti yli yhdeksänkymppisenä Polanskin Haamukirjoittajassa. Jotenkin sisäsiistiksi hiotussa teoksessa Wallachin naturalistinen, käsinkosketeltava erakkohahmo sähköistää kokonaisen jakson. Siinä on oikeastaan kaikki olennainen luonnenäyttelijän taiteesta.

Sodis -14: Kesken menoja

Päivä 4 & päivä 5

Aivan liian monesta elokuvasta on tullut käveltyä ulos näillä festareilla. Onko elokuvista kesken lähteminen taidetta, onko se taito?; onko se laiskuutta, moukkamaisuutta, aikaansa arvostavan fiksuutta vai vain välttämätöntä? Samuel Fullerin Alamaailma USA (Underworld USA, 1962) ja Peter Greenawayn Drowning by Numbers (1988) jäivät kesken yksinkertaisesti myöhäisen (tai aikaisen?) ajankohtansa ja vakavan univelkaisuuden yhteistulemana. Toisaalta Snowpiercerin (2014) juna sai jäädä halkomaan ikiroutaa, koska leffa oli surkeinta moskaa mitä Sodiksessa on nähty miesmuistiin. Leffan ensimmäisen puolituntisen aikana sitä junaa näkyy kuvissa korkeintaan 10 sekuntia ja loput toiminnasta tapahtui vaunun sisällä, joka – koska minkäänlaista liikkeen tunnetta ei ollut – näytti miltä tahansa vankilan/kellarin/laivaruuman tmv. lavasteelta. Tyl-sää. Yves Boisset'n ranskalaisten poliittisten trillerien Mestariluokka-sarjaan kuulunut Suurkaupungin sheriffi (La juge Fayard dit Le Shériff, 1977) putoaa tässä kontekstissa johonkin puoliväliin. Olaf Möllerin jälleen hienosta alustuksesta huolimatta omat ansionsakin sisältänyt pätkä kärsi trillerille elintärkeän jännitteen ja jännityksen puutteesta. Paremminkin teos sopii rikosdraaman kategoriaan. Mielenkiintoisesta yhteiskuntanäkemyksestään huolimatta uteliaisuus Suurkaupungin sheriffiä kohtaan lopahti elokuvalliseen tasapaksuuteen. Philippe Sarden musiikki ansaitsee erityismaininnan.

Erityistapauksena voidaan pitää Alice Rohrwacherin La meraviglietä (The Wonders, 2014). Aikani uskomattoman pitkästyttävästi toteutettua maalaisperhekuvausta seurattuani halusin kyllä lähteä, mutta juuri silloin Kitisen rantojen yli pyyhki hulppea sadekuuro. Tuli siis todistettua kuinka erinomaisen kiintoisa lähtökohta nyrpeän isän pompottaman pohjois-italialaisen mehiläisfarmariperheen osallistumisesta berlusconilaiseen kisailushowhömppään kuivui kasaan mielikuvituksettoman ohjauksen lannistamana. Rohrwacherilta puuttuu kyky ymmärtää rytmin merkitys sekä kohtauksen että yksittäisen kuvan sisällä. Kuvakerronta ja kuvarajaus jäivät latteiksi; kameramiehen käsivarakuvaus oli pelkästään kömpelöä verrattuna vaikkapa Dardennen veljeksiin. Näistä syistä käsittely jäi vaille värejä ja nyansseja. Sen vielä ymmärtää, että elokuva esiintyi Cannesin kilpasarjassa, mutta että se voitti Grand Prix'n...se on ihme.

Nämä tunnelmat leimasivat tämänvuotisia festivaaleja yleisemminkin. Koska Panfilov-ohjaukset jäivät talkootöiden vuoksi yhteen, en ainakaan itse törmännyt todella säväyttäviin löytöihin. Omat valinnat taisivat pitkin festaria osua väärään. Huippukohtien puuttumista korostivat liian monet heikot esitykset ja keskinkertaisuudet. Edes aamukeskustelut eivät sähköistyneet totutulla tavalla. Olivier Assayasin haastattelu alkoi jossain vaiheessa tuntua raskaalta ohjaajan vastausten pituuden vuoksi. Ikävää oli myös huomata minä-kulttuurin ja muiden huomioon ottamisen kokeman inflaation kohonneen näillekin leveysasteille; miltähän sen pitäisi tuntua, kun on matkustanut karvaa vaille tuhat kilometriä ja vielä maksanut lipustaan, ja sitten joutunut kuuntelemaan takana istuvien tölkinpoksautteluja ja suklaalevyjen repimisiä tai sipsipussien rapisteluja? Se saattaa tuntua hieman kohtuuttomalta.

Jos Peter von Baghin Sosialismi tulikin tämän otannan parhaaksi elokuvaksi, ylsi kaiken kaikkiaan festareiden kohokohdaksi Jukka Virtasen vetämä Leffaraati. Se sisälsi melkein enemmän neroutta kuin nähdyt leffat yhteensä. Nelihenkinen raati taituroi lyhärikavalkadista uskomattoman rikkaita ja hauskoja analyysejä. Luita ja verta -animaatiosta Oi, vielä jää -mykkäpastissin kautta Sami Korjuksen hyvässä muistissa säilyneeseen Elonkorjuuseen, näytöksen ensimmäinen puolisko kirvoitti huomioita yhteiskuntarakenteen muutoksesta emansipaatioon. Toinen puolisko taasen tuntui etenevän hämmentävän tematiikan logiikkaa noudatellen. M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen homoeroottiseksi todettua, ruotsiksi laulettua Yes, sir, I can Boogieta seurasi Teemu Nikin mitä suurimmassa määrin homoeroottinen Kaveri; sen perään Alvaro Pardon Mitä tapahtui tukalleni? alkoi edelleen munasta – tällä kertaa kanan, joka rikottiin hyvinkin vahvoja symbolisia tasoja piirtäen. Kokonaisuuden mahtavuuden kruunasi MC Virtasen äkkiväärä kapellimestarointi, jota pelkät ihmiskielen sanat tuskin riittävät kuvailemaan. Tämä oli Sodista parhaimmillaan.

Tämä artikkeli kirjoitettiin junassa kohti etelää.

Sodis -14: Sosialismia

Päivä 3

Sosialismin tuulet tuntuivat pyyhkivän Sodankylän yli, kun perjantaina sai maailmanensi-iltansa Peter von Baghin todella uunituore kollaasidokumentti Sosialismi. Iso Teltta natisi liitoksissaan ja valkokangas tanssi välillä merengue'ä, kun von Bagh kävi läpi viime vuosisadan sosialismin näkökulmasta - ja tietysti kuvan. Huikeat aplodit saanut elokuva vaatii palaamista luokseen. Elokuva on komeaa työtä, mutta en ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Se on selvä, että Sosialismi on odotettua vähemmän poleeminen, tasapainoinen teos, jonka voi lukea monella tapaa oman maailmankuvan mukaan. Von Bagh julistautuu itse sosialistiksi, mutta suuri osa hänen elokuvastaan kuvaa pettymystä ihanteiden vääntyessä reaalisosialismiksi karmaisevin seurauksin. Toisaalta kapitalismi vaatii jonkin inhimillisemmän vaihtoehdon, joten massat päätyvät jauhautumaan puun ja kuoren väliin.

Nämä siis vain ensivaikutelmina. Ensi katselulta tärkeimmäksi elementiksi nousi von Baghin briljantti kyky lähestyä aikakausia (siis lähinnä 1900-lukua) kuvien kautta. Hieman yli tunnin mittainen Sosialismi on virtuoosimaisesti kokoon pantu kuvakertomus vuosisadasta tietyn teeman mukaan. Monet elokuvanäytteet ovat loksauttaa leuat sijoiltaan: dokumenttiotokset Leninistä tai 30-luvun versio Berlin Alexanderplatzista: sen päätähti päätyi natsien piireihin. Kaiken kaikkiaan tuntumaksi jää, että vain Jean-Luc Godardin kuvanluku- ja käsittelytaito vastaa Peter von Baghia. Mutta toisen katselun kontolle jää selvittää, mikä Sosialismin päälause lopulta on. Johtuisiko se, että teos ei ravistellut tunteita, katsojan tyhmyydestä?

Olaf Möller nosti ranskalaisten poliittisten trillerien sarjassaan esiin Robert Enricon elokuvan Kutsumaton vieras (Le secret, 1974) kautta. Nyttemmin unohdetun Enricon maine perustuu pitkälti hänen Ambrose Bierce -filmatisointiinsa La rivière du hibou (1962). Rakenteeltaan täydellisen maineessa oleva lyhäri palkittiin Oscarillakin. Le secret osoittaa Enricon tekijämieheksi. Teos on joka tasolla eri luokkaa kuin Pelko kaupungin yllä. Sitä paitsi se on paljon enemmän elokuva pelosta, joka heijastuu päähenkilön pienimmästäkin eleestä. Etenkin kaksi ensimmäistä kelaa ovat tiivistä, yhä modernilta tuntuvaa jännärikerrontaa alkaen saturoiduista alkuteksteistä, joissa pöytään sidottu Jean-Louis Trintignant kokee kiinalaista vesikidutusta. Seuraavaksi hän jo pakeneekin vankilastaan, ja kysymys kuuluu, miksi hän oli vangittu? Ja kuka hän oikein on? Trintignant, joka on loistava, päätyy maalle joviaalin pariskunnan huostaan, mutta rengas kiristyy.

Le secret solahtaa vaivatta 70-lukulaisen paranoia-trillerin vaatteisiin. Se kulkee myös allegoriana miehitysvallasta, jossa valtion uhkatekijät ovat hallinnon vapaata riistaa. Harmillista kyllä, Enrico eksyy tarpeettomille sivupoluille - on todella vaikeaa perustella esimerkiksi kalastustuokion merkitystä kokonaisuudessa - ja monimielistää liikaakin henkilöidensä motiiveja. Tunnot elokuvan naiskuvaa kohtaan vaihtelevat misogynismistä rationalismin edustajaan. Vasta aivan lopussa lyödään kaikki kortit pöytään, mutta vaikutus olisi ollut tehokkaampi, jos se olisi tullut varttia aikaisemmin.

Lauantaina aurinko paistaa vihdoin festivaalialueelle. Pubiteltassa leffoista taukoa pitävät osallistuivat ilahduttavissa määrin allekirjoittaneen pieneen leffavisaan.

Sodankylä F(or)ever -leffavisa

1. Mitä tuotetta valmisti tehdas, jonka Hamlet peri Aki Kaurismäen elokuvassa? (1 pt.)

2. Mika Kaurismäki ohjasi dokumentin eräästä Samuel Fullerin kesken jääneestä projektista: mikä oli tuon elokuvan nimi? (1 pt.)

3. Minkä nimisen uutuutensa Anssi Mänttäri toi tämänvuotisille festivaaleille? (1 pt.)

4. Millä tavalla Anssi Luoma liittyy tämänvuotisiin festivaaleihin? (1 pt.)

5. Mistä elokuvasta ovat peräisin Sodiksen julisteissa vuodesta toiseen seikkailevat äijät? (1 pt.)

6. A Woman of the Seas v:lta 1926 on yksi historian kuuluisimpia “kadonneita” elokuvia. Se oli ainoa elokuva, jossa Chaplin toimi ainoastaan tuottajana, ja hän myös vastasi filmikopioiden tuhoamisesta. Ohjaaja löi itsensä läpi seuraavalla vuosikymmenellä. Kuka tämä Hollywood-emigrantti oli? (1 pt.)

7. Sodiksessa nähdään John Carpenterin Pako New Yorkista. Elokuvassa Hyökkäys poliisiasemalle Carpenter kreditoi itsensä leikkaajana salanimellä John T. Chance. Minkä Howard Hawksin elokuvan päähenkilö John T. Chance on? (1 pt.)

8. Viime kuussa Cannesissa järjestettiin erään elokuvan 20-vuotisjuhlagaala, jota varten elokuvan Kultaisella Palmulla palkittu ohjaaja teetti teoksesta uuden filmikopion. Kuka oli ko. ohjaaja ja mikä oli elokuva? (2 pt.)

9. Richard Linklater palkittiin parhaana ohjaajana Berliinissä elokuvastaan Boyhood. Mitä erikoista on Boyhoodin toteutuksessa? (2 pt.)

10. Missä kahdessa elokuvassa Sodiksessa nähdään päätähtenä Jesse Eisenberg? (2 pt.)

11. A) Mistä elokuvasta on repliikki: “We’re on a mission from God.” (1 pt.) TAI B) Mitä ilmausta Cluelessin teinitytöt käyttivät tosi ihkusta kundista? (2 pt.)

12. A) Ida oli Pawel Pawlikowskin paluu kotimaahansa Puolaan. Missä maassa hän oli tätä ennen toteuttanut pitkiä fiktioitaan? (1 pt.) TAI B) Kuka tänä keväänä kuollut yhdistää sellaisia elokuvia kuin Kummisetä, Annie Hall ja Presidentin miehet? (2 pt.)

13. Musiikkia mistä elokuvasta? (1 pt.)

14. Kuka paremmin näyttelijänä tunnettu laulaa?

15. Kuka laulaa ja missä elokuvassa? (2 pt.)
( lisäksi mukana oli 6 kuvan tunnistustehtävä )

VASTAUKSET

1. Kumiankkoja

2. Tigrero

3. Kuinka myöhään valvoo blues?

4. Hänet palkittiin Sodankylä-palkinnolla

5. Rovaniemen markkinoilla

6. Josef von Sternberg

7. Rio Bravo

8. Quentin Tarantino: Pulp Fiction

9. Elokuvaa kuvattiin 12 vuotta, jotta hahmot vanhenisivat luonnollisesti

10. The Double ja Night Moves

11. A) Blues Brothers B) “baldwin”

12. A) Iso-Britanniassa B) Gordon Willis

13. Drive

14. Minnie Driver

15. Pirkka-Pekka Petelius; V.Y. - Vihdoinkin yhdessä

Sodis -14: Väärennöksiä

Päivä 2

Avajaispäivä päättyi verrattoman Olaf Möllerin verrattomaan alustukseen Henri Verneuelin hitistä Pelko kaupungin yllä (Peur sur la ville, 1975). Jean-Paul Belmondo nähdään roikkumassa helikopterista Likainen Harry -mutaatiossa, jossa amoraalinen kyttä jahtaa toisaalta yksisilmäistä sarjamurhaajaa, toisaalta kyttäpartnerinsa ampujaa. Korkeilla tuotantoarvoilla toteutetussa, näyttävässä trillerissä nähdään järjettömän pitkä takaa-ajo, jossa painellaan suunnilleen koko Pariisin halki kattoja ja metroja myöten. Belmondo on karismaattisen rento hätkähtämättömänä oman tien kulkijana viihdyttävässä, mutta loppua kohden yhä pitkitetymmäksi ja hölmömmäksi käyvässä rainassa, josta puuttuu donsiegeliläinen monimielisyys ja ajatuksiaherättävyys. Tuskastuttavasti elokuvasta näytettiin englanniksi dubattu versio, mikä tuntui viitekehyksessään - leffa on osa Möllerin esittelemää ranskalaisten poliittisten trillerien Mestariluokka-sarjaa - sylkäisyltä naamalle. Jos on orientoitunut kokemaan ranskalaisen kulttuuriartefaktin, merkitsee kielen vaihtuminen englantiin olennaista puutosta. Harmi on sitä suurempi, kun vanhan leffan kopio oli kuvaltaan aivan timanttinen. Samoin kuin Ennio Morriconen musiikki.

Festivaalin ensimmäinen yöhitti oli Dusan Makavejevin Yhdysvalloissa ja Jugoslaviassa toteuttama avantgarde-dokumentti W.R. - organismin mysteerit (W.R. - misterije organizma, 1971). Jos luit nimen ensin väärin, luit itse asiassa oikein, sillä seksistä tässä ainutlaatuisessa ihmeteoksessa varsinaisesti on kyse. Makavejev tutkii Saksasta Yhdysvaltoihin natseilta paenneen tutkijan Wilhelm Reichin elämäntyötä orgon-energian löytäjänä ja agitoijana rinnastettuna Makavejevin arkitodellisuuteen vesittyneessä ja korruptoituneessa sosialismissa. Valitettavasti väsymys pakotti jättämään viimeisen kolmanneksen suggeroivasta, mutta keskittymistä vaativasta teoksesta väliin. Ajalleen lähes hullun uskallettu elokuva on hämmästyttävä, mutta saattaa myös kysymään, riittääkö pelkkä omintakeisuus mestariteoksen rakennusaineiksi? Toivottavasti festivaali uusisi tämän laajaa uteliaisuutta herättäneen pätkän.



Kävin kuuntelemassa torstaiaamuna puolisen tuntia Cahiers du Cinema -mies Alain Bergalan aamukeskustelua. Bergala on opiskeluaikoinaan katsonut 700 leffaa vuodessa, joskus 60 leffaa viikossa. Hän nosti  myös esiin sen harvoin käsitellyn seikan, että Jean-Luc Godard ei ollut mitenkään arvostettu Cahiersin toimituskunnan jäsen, vaan sai tehdäkseen pikkujuttuja elokuvista, joita kukaan muu ei halunnut katsoa.

Festivaalien ensimmäinen filmi oli Isossa Teltassa Panfilovin upeasti otsikoitu Tulessa ei voi kahlata (V ogna broda net, 1967). Näytös kärsi melkoisista vaikeuksista, kun yliheitot menivät päin helevettiä, toinen kela tuli väärällä portilla ja neljännes leffasta oli epätarkasti projisoitu. Ideaalista ajauduttiin vielä kauemmas, kun katsellessa mieleen hiipi aika vahva epäilys, että normaalikuvasuhteeseen tehdyn printin alkuperäismateriaali oli scope-kuvasta - minkä IMDb myös vahvistaa. Mustavalkoinen elokuva itsessään osoittautui jokseenkin vaikeasti lähestyttäväksi. Venäläisillä tuntuu olevan ihan oma käsityksensä logiikasta ja kausaalisuhteista; joskus se tuottaa ehkä maailman kauneinta elokuvaa, joskus taas disorientoivaa hukassa olemisen tunnetta. Panfilovin elokuvassakin ihmisten ja tapahtumien väliset suhteet tuntuvat toistuvasti selkiytymättömiltä. Parasta teoksessa on loistava Inna Tsurikova nuorena naisena vuoden 1917 vallankumouksen henkisessä ja konkreettisessa maastossa. Fiksusta ja hienostuneesta elokuvasta puuttuu mukaansatempaavuuden henki.

Vielä yksi vieras, tällä kertaa Mahamat-Saleh Haroun, peruutti. Selkänsä hajottanut tsadilainen ei saa lentää kahteen viikkoon. Ehkäpä Sodiksen kannattaisi kosiskella nuorempia elokuvantekijöitä. Kutsukaa Xavier Dolan!

Sodankylän torstai on tihkusateinen, turistit kiertelevät kylän monia kirpputoreja. Eräästä kojusta saa poroburgeria ja -kebabia. Illan koittaessa Ison Teltan täyttää Blues Brothersin karaokenäytöksenä kokemaan haluavat massat. Jostain syystä ajatus joukosta huonovireisiä suomalaisia laulamassa soulia nostaa karvat pystyyn. Sen sijaan taloustietoinen festarikävijä olisi pystynyt esityspaikkaa vaihtamatta vain kahdella lipulla tappamaan yli yhdeksän tuntia aikaa elokuvissa. Lapinsuussa esitettiin peräperää Edgar Reitzin paluu Heimat-kolossiinsa (nelisen tuntia) ja Olivier Assayasin Carlos (reilut viisi tuntia). Do you festival?

Sodis -14: Alku

Päivä 1



En päässyt festivaalin viimeistä paikkaa myöten täyteen tupattuun avajaiselokuvaan, Gleb Panfilovin Alkuun, mutta kuulin Elokuvateatteri Lapinsuun kahvilaan Peter von Baghin avajaispuheen, todella tylyn puheenvuoron elokuvan digitalisoimista vastaan. Von Bagh pyysi yleisöä kuvittelemaan Suuri illuusio tai Rooma, avoin kaupunki digiesityksenä. "Kauheaa!" Sodankylän elokuvafestivaalin sydän ja sielu on tietenkin oikeassa todetessaan digitalisoinnin myötä elokuvien olevan teattereissa rumempia kuin koskaan, mutta miltäköhän puheenvuoro on mahtanut kuulostaa festivaalin nuorempien VIP-vieraiden korvissa, heidän työskennellessään usein yksinomaan digitaalisessa elävän kuvan tallennusympäristössä? Toisaalta, laajasta nykyelokuvan katselmuksestaan huolimatta Sodis on filmin ainoita turvasatamia koko maailmassa, joten sinne menevien on syytä valmistautua tiettyyn agitointiin.

Sodankylä vuonna 2014. Suomettuminen on jyrännyt tämänkin kolkan niin kuin minkä tahansa. Pienoiskokoinen jäljitelmä isommista kaupungeista: asukkaat ja turistit voivat valita Bonus-kortin ja Plussa-kortin väliltä kuten muuallakin maassa on tapana. Vaihtoehdoksi löytyy Lidl. Pizzerioita on saman kadun varrella ainakin kolme. Ilma on miellyttävän lämmin, taivas paksussa pilvessä: keskiyön auringon sijalla on kenties keskiyön valo. Viime viikon helteet ovat siittäneet hyttyskannan liki ennätyksellisiin mittasuhteisiin. Huomiseksi luvataan sadetta ja perjantaiaamuksi kolmea astetta. Monroen edustus talkooryhmässä on silti tänäkin vuonna vahva: kolme neljä aktiivia joukoissa.

Gleb Panfilov perui tulonsa viime hetkellä. Ohjaajan elokuvien ja elämän tähti, Inna Tsurakova, on sairastunut. Mitä tuohon sanoa? Toivotamme paranemista kahdeksankymppiselle näyttelijälegendalle ja voimia hänen miehelleen.

Raportoidaan kahdesta ensimmäisestä näytöksestä: maanmainion brittikoomikon Richard Ayoaden odotettu toinen ohjaus, Dostojevski-filmatisointi Kaksoisolento (The Double), on kaikin puolin muodollisesti pätevä, ilmiselvän lahjakkuuden työ, mutta kerronnan taidokkuus ei peitä alleen omaperäisyyden puutetta. Kaikessa tuntuu jo nähdyn ja koetun fiilis. Kafka kohtaa Brazilin, Coen- ja Maddin -maustein. Mitä epätodennäköisin tähti Jesse Eisenberg on onneksi pettämätön kaksoisroolissaan karismaimplantin puutteesta kärsivänä miehenä vailla ominaisuuksia, Mia Wasikowska paljon pliisumpi rakkaudenkohteena. Ja se toinen, Oscar-ehdokkaaksi kohotettu israelilaisdraama Omar jäi kesken. Kaikin puolin modernia elokuvaa, jonka kuvakerronnasta ei löydy mitään laatustandardit kyseenalaistavaa, mukaanlukien tasapaksu ja lattea digitoisto (Kaksoisolento oli selvästi parempi tässäkin suhteessa). Palestiinalaisten ja israelilaisten välistä väkivaltaa ja vihanpitoa käsittelevässä rankistelussa äänet vedetään nykytrendin mukaisesti aina kaakkoon kun ammutaan tai lyödään, ilman kummempaa vaikutusta. Ei mikään yllätys, että tämä on ollut suosiossa.

Muukalainen Borgman

Vaihteluksi ja piristykseksi: Suomen valkokankailla nähdään tällä hetkellä hollantilaista elokuvaa. Hyvä! Alex van Warmerdamin (s. 1952) kahdeksannesta ohjauksesta sukeutui ensin festivaalisuosikki, ja lopulta se murtautui läpi kansainväliseen levitykseenkin. Syynä lienee, että se on tarpeeksi outo kutkuttaakseen mielikuvitusta: Borgman onkin kulttielokuva niin sanotusti in the making. Lähin vertailukohta voisi olla parin vuoden takainen meksikolainen Mä oon mikä oon, sillä molemmat kuvaavat hieman oudoksi vääntynyttä todellisuutta kaikkea selittämättä.

Borgmanin jälkeen on hämmentynyt, mutta tyytyväinen olo. Vaikka, kuten sanottu, paljon jätetään katsojan itsenäisesti tulkittavaksi, avain elokuvaan löytyy sen aivan ensimmäisestä viestistä, tekstiplanssista, joka toteaa: "He laskeutuivat maan päälle vahvistaakseen joukkojaan." Tämä on ainoa selitys, jonka van Warmerdam tarjoaa Borgmanin ja hänen kumppaneidensa bisarrille käyttäytymiselle. Ohjaaja-käsikirjoittaja tuntuu elokuvassa käsittelevän mytologiaa, joka vaikuttaa ennestään tuntemattomalta: elokuvassa on sadun ja legendan henkeä, mutta sitä ei osaa yhdistää mihinkään tuttuun myyttiin. Sen sijaan tarinasta syntyy muistumia Don Siegelin klassikkoon Invasion of the Body Snatchers. Borgman saattaakin olla ko. elokuvan moderni uudelleentulkinta muukalaisten näkökulmasta perheyksikköön siirrettynä.

Camiel Borgman nähdään elokuvan alussa parrakkaana, ryvettyneenä hampparina, joka on kaivanut kirjaimellisesti maahan itselleen suojapaikan. Toiminta alkaa välittömästi papin johtaman miesjoukon saapuessa häätämään kulkurin ystävineen pois kulmiltaan. Tämä on ensimmäinen viittaus van Warmerdamin harjoittamaan eräänlaiseen myytin uudelleen rakentamiseen: kyläläiset karkottamassa hirviötä.




Van Warmerdam kutoo elokuvansa erikoisen tunnelman esimerkillisen dynaamisesti: alun tiivistahtisuus ei hellitä missään vaiheessa. Varsinainen pièce de résistance on Borgmanin (Boudun ja Beverly Hillsin pummin mieleen tuova) tunkeutuminen erään varakkaan perheen elämään. Jatkuvasti saamme viitteitä outouksista: Borgmanilla tuntuu olevan kyky vaikuttaa ihmisten uniin ja psyykeen. Eikä hän ole yksin.

Epäselväksi jää, mitä ohjaaja haluaa elokuvallaan kertoa. Mikä on Borgmanin ja kumppaneiden häikäilemättömyyden lopullinen motiivi? Tulkinnoille jää tilaa. Kenties kyse on avaruusolentojen invaasiosta. Kenties ohjaaja haluaa varoittaa tuntemattomien muodostamasta uhasta, mutta tässä katsannossa elokuva tuntuu yksioikoiselta ja jopa luotaantyöntävältä; pitää huomata, että Borgmanin joukkio on joka suhteessa hollantilainen, joten ehkäpä van Warmerdam käsittelee "sisältäpäin kasvavan uhan" teemaa. Mutta edelleen jää epäselväksi, jos näin on, mikä Borgmanin edustama ideologia on.

Oli miten oli, Borgman on erinomaisen viihdyttävä. Ehkäpä se ei ole tarkoitettu muuksi kuin pieneksi tölväisyksi varakasta porvariluokkaa kohti, mutta van Warmerdam veistää elokuvansa erittäin tarkasti ja huolellisesti sarjaksi hitaasti valkenevan sisäisen logiikan yhdistämiä epätodennäköisiä tapahtumia, joita värittää outo ja musta huumori. Muutamat visuaaliset oivallukset hätkähdyttävät. Ohjaajan ote näyttelijöistään on luja. Koko ensemble tekee yhteen hiileen puhaltavaa, järkähtämätöntä työtä Jan Bijvoetin (The Broken Circle Breakdown) johdolla. Erityisen hienosta roolista vastaa uudesta puutarhasta haaveilevan juppiperheen äitiä esittävä Hadewych Minis, elokuvan varsinainen keskushenkilö, jonka ympäriltä kaikki tuntuu Borgmanin myötä murentuvan.

Sosiaalinen ilmiö nimeltä Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars) on yksi vuoden odotetuimpia elokuvia, vaikka sen ohjaaja on tuntematon, budjetti pieni ja päätähdet vasta nousemassa kuuluisuuteen. Viime viikonloppuna se nousi USA:n katsotuimmaksi ensi-illaksi ohittaen reilusti Tom Cruisen uusimman scifi-trillerin ja tienaten siinä sivussa budjettinsa noin nelinkertaisesti takaisin. Tähtiin kirjoitettu virhe saattaa osoittautua koko kuluvan vuoden merkittävimmäksi elokuvailmiöksi; syyt menestyksen takana ovat erikoiset.

Elokuva tosin pohjautuu kirjalliseen best selleriin, mutta tämä yksin ei useinkaan riitä nostamaan elokuvaa hitiksi (kts. Kirjavaras, Aikamatkustajan vaimo, Poika raidallisessa pyjamassa). Mies Tähtiin kirjoitetun virheen takana on itse sosiaalinen ilmiö, joka hakee vertaistaan.

John Green, 36, on sosiaalisen median fiksuimpia hyödyntäjiä, jonka elämä ja teot käsittävät paljon muutakin kuin kirjailijanuran. Alkuräjähdys tapahtui YouTubessa tammikuussa 2007, jolloin John ja hänen veljensä Hank, jälkimmäisen aloitteesta, perustivat vlogbrothers-nimisen kanavan. Siinä toisistaan etääntyneet intellektuelliveljekset videokirjeenvaihdon muodossa välittivät toisilleen ajatuksiaan ja kuulumisiaan kaikesta, mikä näitä nörteiksi tunnustautuneita kiinnosti. Greenien lyhyet, vilkkaat, yksinkertaiset, mutta omintakeisen hauskat videot saivat yllättävän kiihkeää vastakaikua nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa ympäri maailman synnyttäen poikkeuksellisen kiinteän ja viriilin, keskustelevan yhteisön - "Nerdfighterian". Sosiaalisesti aktiiviset ja lahjakkaat veljekset hyödynsivät kasvavan suosionsa perustamalla lisää kanavia, joilla yleensä on sivistävä pohja (esim. Crash Course, SciShow), toimimalla aktiivisesti muissa sosiaalisissa medioissa, kuten Twitterissä ja Facebookissa, organisoimalla nopeasti ilmiöksi nousseen VidCon-tapahtuman ja jopa perustamalla oman Subbable-palvelimensa. Näiden kautta Greenit organisoivat hyväntekeväisyyskeräyksiä ja sosiaalisia tapahtumia. Nyt veljeksillä on miljoonayleisö, jonka keskuudessa John Green on supertähti. Hänen kirjojensa ensimmäisen filmatisoinnin huima menestys kielii taustalta löytyvän, sosiaalisessa mediassa syntyneen fanipohjan voimasta.

Onneksi ilmiö ei ole pelkkä fanittamisen puhaltama kupla, sillä elokuva on hyvä. Sillä on omat rajoituksensa, joita ihailijat eivät kenties tahdo jäädä tutkimaan, mutta varsinkin aikalaisympäristöönsä verrattuna kyseessä on selvästi keskimääräistä fiksumpi ja selväjärkisempi elokuva.

Pohjimmiltaan Tähtiin kirjoitettu virhe on teiniromanssi, jossa rakastavaiset kamppailevat syövän kanssa: teemoihin kuuluvat siten kuolema tabuna, erityisesti nuoren ihmisen kuolema lunastamatta jäävine lupauksineen ja elämän sekä ihmiskontaktin tärkeys ajan ollessa rajallinenkin. Tarinan alussa 16-vuotias Hazel elää parantumattoman syövän rauhallista remissio-vaihetta. Romeoksi ilmaantuu tukiryhmän tapaamisen kautta pari vuotta vanhempi Augustus, komea ja huoleton veikko, joka on jo käynyt oman taistelunsa toisen jalkansa siinä menettäen. Elokuva kuvaa nuorten mahdollisuuksia näistä lähtökohdista.

John Greenillä on maine ajattelevan nuoren nuortenkirjailijana. Tämä vaikutelma tulee läpi elokuvastakin, sillä toistuvasti se, minkä pitäisi olla tyypillistä, esiintyykin raikkaassa valossa. Elokuva ei sorru humoristisimmillaan yleisönkosiskeluun eikä melodramaattisimmillaan teennäisyyteen. Sitä voi moittia elokuvallisesti konformistiseksi (kuva on koko elokuvan ajan jotenkin liian kirkas ja aurinkoinen - digitaalitoistolla on varmasti paljon tekemistä asian kanssa), liian siistiksi - nuoret ovat vähän liian kauniita rooleihinsa - ja joitakin roolituksia kakkosluokan valinnoiksi; ylipäätään elokuva olisi hyötynyt suuremmasta budjetista. Mutta emotionaalisella tasolla Tähtiin kirjoitettu virhe osuu lähes napakymppiin. Se on viime vuosien aidoimmin koskettavia elokuvia. Tästä se ansaitsee hatunnoston.

Toista elokuvaansa ohjaavan Josh Boonen kokemattomuuden huomaa tietyissä asioissa, kuten tahmeassa alussa, mutta fiksua tekstiä hän käsittelee kypsästi. Parasta teoksessa on se, että se uskaltaa olla pitkä, lopputeksteineen yli kaksituntinen, sillä ihmistutkielmana se ehtii kestossaan syventää hahmoja yllättävän pitkälle. Hiljattaisessa Divergent-hitissä pinnalle ponnahtanut Shailene Woodley on kertakaikkisen erinomainen Hazelina, löytäen juuri oikean sävyn toisaalta kärsivän, toisaalta älykkään ja huumorintajuisen tytön esittämiseen. Woodleyn Divergent-aisapari Ansel Elgort tekee myös miellyttävää työtä. Monet ovat kieli poskessa huomauttaneet Woodleyn ja Elgortin siirtyneen rooleissaan sisaruksista rakastavaisiksi. Sivuosien ehdoton kuningas on Willem Dafoe nuorten kirjailijaidolina, joka kieltäytyy mielistelemästä edes fanejaan.

Huomionarvoisena voi pitää sitäkin, että Tähtiin kirjoitettu virhe käsittelee valtavirtaelokuvan muodossa Yhdysvalloissa tabun asemassa olevaa kuolevaisuuden teemaa kieltäytyen vesittämästä Greenin mahdollisesti "rankkoina" pidettyjä ratkaisuja - ja että nuoret ovat valmiita katsomaan tällaista tarinaa sankoin joukoin. Poikkeukset piristävät - mutta jääkö Tähtiin kirjoitettu virhe poikkeukseksi?

DFTBA!

Aki Kaurismäki digitalisoituu: mikä hankkeessa haisee?

Aki Kaurismäen kaikista pitkistä elokuvista on tuotettu digitaaliset esityskopiot. Finnkino esittää ne Helsingissä kesän aikana.

”Filmiaikana muissa kuin elokuva-arkiston teattereissa ei ole ollut käytännössä mahdollisuutta esittää vanhempia elokuvia valkokankaalla, koska harvoja filmikopioita on ymmärrettävästi pitänyt suojella kulumiselta ja rikkoutumiselta. Nyt digitalisoinnin myötä saamme viimein maamme kansainvälisesti merkittävimmän ohjaajan elokuvat kokonaisuudessaan sarjana valkokankaallemme. Tätä on odotettu,” toteaa Finnkinon ohjelmistopäällikkö Toni Lähteinen.

Finnkino kohtelee Kaurismäki Goes Digi -projektia prestiisihankkeena, jonka myötä Finnkino on osallistuvinaan laatuelokuvan vaalimiseen multiplexoituneessa nykytodellisuudessa. Kauniiden rivien väliin kätkeytyy kuitenkin jotain mätää. Ja epäjohdonmukaista. Lainkaan edes puhumatta siitä, että Finnkino myy lippuja näihin vesitettyihin versioihin "erikoishintaan" 8,50 euroa.

Nimittäin, vaikka toteamus vanhojen filmikopioiden esittämisen hankaluudesta on surullisen totta, jos jonkun, niin Aki Kaurismäen ohjausten tilanne on tässä suhteessa hyvä. Suhteellisesti ottaen itse asiassa loistava, sillä hänen kaikki elokuvansa *Le Havrea lukuun ottamatta ovat yhä ja jatkuvasti vuokraajien - kuten elokuvakerhojen - saatavilla filmikopioina Pirkanmaan elokuvakeskuksen kautta. On vaikeaa edes keksiä toista elokuvantekijää, jonka filmituotanto on näin hyvin saatavilla. Ja koska Aki Kaurismäki on ansaitusti Suomen arvojärjestyksessä ensimmäinen elokuvantekijä niin meillä kuin muuallakin, on hänen filmografiaansa myös pidetty esillä aivan toisella tapaa kuin kenenkään toisen: PEK on viimeksi kuluneiden muutaman vuoden aikana järjestänyt ainakin kahdesti Kaurismäen elokuvien täydellisen retrospektiivin. Mitä siis oikeastaan Toni Lähteisen mukaan on odotettu?

Sitä tietenkin, että Suomen kuuluisimman elokuvaohjaajan töitä on mahdollista esittää myös Suomen suurimman elokuvateatteriketjun teattereissa, jotka lyhytnäköisesti, brutaalisti ja aikaa tuhlaamatta riisuttiin filmiprojektoreista. Mutta juuri tämän kyseisen ohjaajan elokuvat ovat olleet erittäin hyvin saatavilla alkuperäisessä muodossaan ja hyvin esillä televisiossa ja videolevityksessä. Herääkin kysymys, mikä arvo tällä digitalisoimisprojektilla on? Lyhyellä tähtäimellä se ei näytä merkillepantavalta uutiselta muiden kuin Finnkinon näkökulmasta.

Näyttääkin siten siltä, että Aki Kaurismäki on viimeinen ohjaaja, josta suomalaisen elokuvantekijän koko tuotannon uudelleenpakkaaminen kannatti aloittaa. Entäpä, jos olisikin digitalisoitu Teuvo Tulion, Valentin Vaalan tai Mikko Niskasen filmografia, ja Finnkino olisi järjestänyt erikoissarjan heidän töistään? No, elokuvat olisivat itsessään näyttäneet edelleen kamalilta diginä, mutta kokonaisuudet olisivat vaikuttaneet paljon mielenkiintoisemmilta ja kulttuurihistoriallisesti rikkaammilta. Pelkkä aikajana olisi ollut edellä mainittujen kohdalla toista luokkaa. Mutta tuskinpa kenenkään toisen suomalaisohjaajan tuotantoon on varaa uhrata tällaista määrää resursseja.

Aki Kaurismäki on suomalaisten elokuvantekijöiden joukossa omaa luokkaansa käsityöläisenä, jonka elokuvat syntyvät ajatuksesta toteutukseen filmille ja nimenomaan filmille. Tämä tekee hänen elokuvistaan vielä kehnomman kohteen digisiirrolle. Tästä ohjaaja on myös itse tietoinen. Hänen itse laatimansa "puffi" hankkeelle on sävyltään täysin poikkeava, ilmaisten pienintä mahdollista resignoitumisen määrää:

Ohjaajan kommentti: ”Paholaisen keksintö”

Vaikka pidänkin digitaalista teknologiaa paholaisen keksintönä, joka tuhoaa inhimillisen kulttuurin nykymuodossaan, vie työpaikkamme ja ennen pitkää tekee meistä tekoälyn orjia (vähän samaan tyyliin jolla itse kohtelemme tuotantoeläimiä) olen samalla tietoinen siitä, ettei käärmettä saa takaisin pyssyyn, Aladdinia lamppuun, eikä kannata sulkea veräjää kun lehmä on karannut tai ylipäänsä surra maahan kaatunutta maitoa.

Näin ollen (ja koska muuta keinoa ei ole), pitääkseni vähäpätöisen elokuvatuotantoni mahdollisen yleisön saavutettavissa päädyin saattamaan sen digitaaliseen muotoon kaikissa nykyisissä ja monissa vielä tuntemattomissakin muodoissa.

Myönnän, että digitaalinen värimäärittely on lapsellisen helppoa verrattuna perinteiseen filmiin, jossa jokainen pääväri on vastavärinsä vanki. Toisaalta verrattuna elokuvaan digitaalisen kuvan pinta on ja pysyy ”kuolleena”, koska se ei perustu valoon eikä fotokemialliseen reaktioon, joka saa filmin pinnan ikään kuin väreilemään. Siitä nimi ”elokuva”.

Tällaiseen kiinnittävät kuitenkin huomiota vain kaltaiseni muutosvastarinnan kyllästyttämät, hautaan valmiit vanhat kävyt, joiden mielipiteellä ei muutoinkaan ole merkitystä alati täydellistyvässä maailmassamme, jossa eilisen kokemus on huomisen rasite.

Mainittakoon vielä, että digitalisoitu perinteinen elokuva on teknisesti niin hyvä kuin sen alkuperäinen negatiivi eli mitä uudemmasta tuotteesta on kysymys sitä helpompaa se keskimäärin on, koska raekoko on vuosien mittaan pienentynyt negatiivien herkkyyden kasvaessa.

Koska perinteistä elokuvaa ei voi sellaisenaan ”siirtää digitaaliseksi” on tässä puheena olevat elokuvat uudelleen värimääritelty alkuperäistä vastaaviksi joko itseni tai kuvaaja Timo Salmisen toimesta niin sanotusti ”kuva kuvalta” järjellisen ajankäytön puitteissa. Sen jälkeen nuoremmat ja  asianmukaisemmat tahot ovat ”re-masteroineet” ne erilaisiin formaatteihin tavoilla, joista minun on mahdotonta ja myös tarpeetonta ymmärtää mitään.

Siunatuksi lopuksi on, väärinkäsitysten välttämiseksi, todettava että edellä osoittamani kohtuuton myötämielisyys digitaalista esitystekniikkaa kohtaan ei tarkoita sitä, että en aikoisi kuvata 35 mm filmille niin kauan kuin se materiaalin saatavuuden ja laboratorioiden olemassaolon valossa on mahdollista.
Jos olisin edes kymmenen vuotta nuorempi asia olisi epäilemättä toisin ja nielisin, Sokrateen tyyneydellä, myrkyn.

Aki Kaurismäki 

PS. Jälkikirjoitukseksi sopii toisen filmientusiastin, Quentin Tarantinon, hiljattainen ja vastaavansävyinen kommentti Cannesin elokuvajuhlilta.

PPS. Sodankylän elokuvajuhlat, jonka yksi pääorganisaattoreista ja perustajista Aki Kaurismäki on, tapahtuu ensi viikolla.

*EDIT. 5.6.-14

Maya ja Herb: etniset idolit in memoriam

Toukokuun loppu näki kahden afro-amerikkalaisen idolin pois nukkumiset korkeassa iässä.

Maya Angelou oli eläessään Yhdysvaltain tunnetuin mustaihoinen runoilija. Hän oli kuollessaan 86-vuotias. Aktiivisen ja vaiherikkaan elämän perintönä oli paljon muutakin kuin maine runoilijana: yhtä näkyvä, ellei näkyvämpi, oli hänen roolinsa kansalaisaktivistina, joka työskenteli Malcolm X:n ja Martin Luther King Jr:n kanssa kohentaakseen afrikkalaisperäisten yhdysvaltalaisten yhteiskunnallista asemaa. Angelou oli myös lukuisin palkinnoin arvostettu kirjailija, näytelmäkirjailija ja luennoitsija - sekä näyttelijä ja jopa elokuvaohjaaja. On pieni ihme, että Angelou selvisi edes hengissä lapsuudestaan; on jotain kokonaan muuta, että hän rakensi ihmeteltävän rikkaan elämäntyön.

Tässä kokonaisuudessa elokuva esiintyy Angeloulla vähäpätöisimpänä luovuuden muotona. Hänet voi nähdä pikkurooleissa Jocelyn Moorhousen Elämän tilkkutäkissä (How to Make an American Quilt, 1995) ja John Singletonin toisessa ohjauksessa Murhan jälkeen (Poetic Justice, 1993); kuuluisin elokuva, jossa Angelou esiintyi oli Porgy ja Bess -musikaalin (tai oopperan) vuoden 1959 filmatisointi, jossa hän toimi tanssijana. Ainoan elokuvaohjauksensa hän toteutti vuonna 1998, siis seitsemänkymppisenä: Juuret Deltan sydämessä (Down in the Delta) on verraten hyvämaineinen Mississippi-kuvaus, jota Angelou, omituista kyllä, ei itse kirjoittanut.

Herb Jeffries eli peräti satavuotiaaksi. Kovin monelle, varsinkaan näillä leveyspiireillä, hän ei liene tuttu, sillä hänen merkittävimmät saavutuksensa kumpuavat yli 70 vuoden päästä. Jeffries oli ennen muuta laulaja, joka vuosina 1939-42 lauloi itsensä Duke Ellingtonin bändissä. Elokuvallisesti kiinnostava on hänen samanaikainen roolinsa afro-amerikkalaiselle yleisölle suunnattujen westernien pioneerina erityisesti lajin klassikossa The Bronze Buckaroo (1939). Muita samalle kohderyhmälle tehtyjä Jeffries-teoksia olivat Harlem of the Prairie (1937), Harlem Rides the Range (-39) ja Two-Gun Man From Harlem (-39). Nämä elokuvat tarjosivat, yleisönsä myös saavuttaen, vaihtoehdon vähemmistöille, jotka eivät kyenneet samaistumaan ajan lajityyppitähtiin kuten Gene Autry tai John Wayne. Jeffriesin verenperinnössä lihallistui kuuluisa "Amerikan sulatusuuni", sillä hänessä virtasi etiopialaista, irlantilaista, sisilialaista, ranskalaista, muurilaista ja italialaista verta; hänen oikea nimensä oli Umberto Alexandro Valentino. Maya Angeloun lailla Herb Jeffrieskin kokeili ohjaamista, kerran; erinomaista otsikkoa kantava Mundo depravados (1967) on kauan sitten unholaan jätetty seksploitaatio/sarjamurhaajatrilleri-komedia-etc., jolla on omat faninsa.