Mahtavat Alfredsonit: Ei omena kauas puusta putoa

Hans "Hasse" Alfredson

Tomas Alfredson (s. 1965) on tämän hetken kohutuin pohjoismaalainen elokuvantekijä johtuen hänen kahdesta viimeisimmästä työstään: Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätta komma in, 2008) ja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy, 2011). Tomaksen lahjakkuus kiertää verissä: hänen isänsä, Hans Alfredson (s. 1931), on oman sukupolvensa ikoni koomikkona, radiopersoonallisuutena, näyttelijänä, kirjailijana ja elokuvaohjaajana. Länsinaapurissamme isä-Alfredson on luonut pitkän varjon, jonka alta poika on kunnioitettavasti noussut ja jättänyt ainakin Ruotsin ulkopuolella isäpapan omaan varjoonsa. Monet eivät edes tiedä Ystävät hämärän jälkeen -mestariteoksen tekijän isän olevan kuuluisuus.

Aivan sattumalta juuri tänään 83 täyttävä "Hasse" Alfredson oli kotikamaralla julkkis jo ennen elokuvaohjaajaksi ryhtymistään; ohjaajana hän toteutti vuosina 1968-88 seitsemän elokuvaa, joista kolmesta hänet palkittiin Guldbaggella. 2000-luvulle tultaessa hän on osallistunut elokuvaympyröihin harvakseltaan. Merkittävimpiä ovat sivuosat Millenium-trilogian viimeisessä episodissa Pilvilinna joka romahti (Luftslåttet som sprängdes, 2009) ja Jan Troellin upeassa epookissa Ikuistetut hetket (Maria Larssons eviga ögonblick, 2008) - oman ironiansa jälkimmäiseen tuo se, että veteraani Troellin huipputyö vei Guldbagget poika-Alfredsonin vampyyrihitin torahampaiden edestä.

Kansainvälisesti Hans Alfredsonin näyttävin ohjaustyö on Berliinissä kohua herättänyt Yksinkertainen murhaaja (Den enfaldige mördaren, 1982). Muutenkin hyvin vastaanotetun elokuvan suurimmat kohut keräsi Stellan Skarsgård, joka palkittiin festivaalien parhaana miesnäyttelijänä (yhdessä Michel Piccolin kanssa). Alfredson sovitti kankaalle oman, maailmansotien väliin sijoittuvan romaaninsa Den ond man (Paha mies tai, toisaalta, Vihainen mies), kertomuksen siitä, miten renki päätyi surmaamaan herran. Elokuva alkaa Skarsgårdin paetessa surmatyön näyttämöltä rakastettunsa kanssa herransa autolla. Skarsgård esittää köyhän perheen vesaa, jolle elämä on latonut käteen kurjat kortit. Suu-kitalakihalkion rampauttamana syntynyttä Sveniä pidetään pienestä pitäen idioottina siinä määrin, että hän uskoo siihen itsekin. Kuitenkin hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan sekä ajamaan autoa: pikkuhiljaa käy selväksi, että vaikkei ruudinkeksijä olekaan, on Svenin tyhmyys pikemminkin yhteisön sanelema käsitys kuin tieteellinen tosiseikka. Sven ajautuu tienoota hallitsevan pohatan Höglundin huostaan. Ohjaajan itsensä komeasti esittämä sikarikas isäntä osoittaa Svenille sijan navetasta ja työsaran tiluksilta: palkkaa ei makseta, mutta Sven tietää Höglundin nettoavan yhteiskunnalta tukia "vammaisen" huolenpidosta dickensiläiseen tyyliin.

Verdin enkelit

Elokuva-arkisto sijoitti Yksinkertaisen murhaajan Trilleri-Ruotsi-teeman alle, mutta trillerin nahkoihin Alfredsonin elokuva ei kyllä mahdu. Jännityksen tilalla on yhteiskuntakriittinen tragedia. Höglund on paha kapitalisti symboliksi asti. Elokuva kuvaa sitä, miten suuren omaisuuden hallitsija voi käyttää valtaansa pienempiään kohtaan ilman, että pieni voi löytää systeemiltä mitään tukea ja oikeutta. Tähän Alfredsonin elokuva myös kaatuu; mitä pidemmälle se etenee, sitä voimakkaammaksi käy "ennen nähdyn" tuntu. Ohjaaja-käsikirjoittaja kehrää tarinaansa keinoin, jotka ovat läpeensä tuttuja Dickensinsä, Zolansa ja Sandemosensa lukeneelle, Fordia, von Stroheimia ja Wellmania katsoneelle. Tarinan eetokseen on helppo yhtyä, mutta Alfredson ei tuo valkokankaalle mitään lisättävää yleismaailmallisiin totuuksiin. Paljolti tämä johtuu siitä, ettei Alfredsonin visuaalinen silmä osoittaudu kovin kummoiseksi. Ajankuva on kyllä luotu taitavasti, mutta kuvailmaisu pysyttelee banaalissa perustekemisessä. Verdistä innoittunut ohjaaja laittaa Svenin näkemään Requiemin säestämiä näkyjä enkeleistä, mutta näistä hetkistä puuttuu kokonaan kaivattu tyylittely.

Elokuva pysyy kuitenkin raiteillaan ja mukavasti seurattavana, kunnes kolmas näytös menee plörinäksi. Ohjaajan poika ilmaantuu kuvaan aivan yhtäkkiä hakattuna ja ojaan heitettynä Axelina: emme koskaan saa tietää, miten hän sinne päätyi, emmekä saa sekuntiakaan seurata Axelin ja Svenin ystävyyden kehittymistä, se vain on. Lopussa Alfredson yrittää kunnianhimoisesti post-modernia aikatasojen sekoittamista, jossa Sven nähdään yhtäkkiä astelemassa läpi 80-lukulaisen ympäristön. Sanoma on selvä - herrat ja rengit makaavat samoissa juoksuhaudoissa edelleen -, mutta sen muotoilu ontuu eikä tee vaikutusta. Itse asiassa Yksinkertainen murhaaja muistuttaa kovasti ajankohdan suomalaisia elokuvia, hyvää tarkoittavia, mutta kömpelöitä. Varsinaisessa lopetuksessa - jonka aavistaa minuutteja ennalta - ei tahdo kyetä näkemään muuta kuin kliseistä draamatekniikkaa. Side varsinaiseen tapahtumiseen ja mukana elettyihin henkilöihin on jo siinä määrin höllentynyt.

Stellan? Siis oikeasti?

Yksinkertaista murhaajaa pitääkin pystyssä lopulta vain Stellanin mahtavuus. Vielä kolmikymppisenäkin Skarsgård menee täydestä 18-kesäisenä eikä häntä voi tunnistaa, jos lähin vertailukohta on 12 vuotta myöhempi Breaking the Waves. Tämäkö siloposkinen hongankolistaja, joka näyttää nuoren Vesku Loirin ja yhtä nuoren Martti Syrjän sekoitukselta, on Ruotsin karheaääninen lahja Hollywoodille? Tuo yhdistelmä ei ihan ensimmäisenä juolahda mieleen Stellania näinä päivinä katsellessa. Paitsi ulkonäkö, myös tekniikka vaikuttaa muuttuneen. Skarsgård tekee Svenin koulutetun teatterinäyttelijän keinoin fysiikasta lähtien. Orionin suomenruotsalaisetkin katsojat olivat varmaan kiitollisia suomennoksesta, sillä niin muodottomaksi näyttelijä oli uskaltanut hahmonsa puhevian kasvattaa. Sittemminhän Stellan Suuri on aina vain minimalisoinut ilmaisuaan, mistä huippusuoritus Nymfomaanissa paraatiesimerkkinä.

Poika-Alfredsonin ohjauksessa ei Stellania vielä ole nähty...

Grattis på födelsedagen, Hasse! - Monroe