Päivä 4 & päivä 5
Aivan liian monesta elokuvasta on
tullut käveltyä ulos näillä festareilla. Onko elokuvista kesken
lähteminen taidetta, onko se taito?; onko se laiskuutta,
moukkamaisuutta, aikaansa arvostavan fiksuutta vai vain
välttämätöntä? Samuel Fullerin Alamaailma USA (Underworld USA,
1962) ja Peter Greenawayn Drowning by Numbers (1988) jäivät kesken
yksinkertaisesti myöhäisen (tai aikaisen?) ajankohtansa ja vakavan
univelkaisuuden yhteistulemana. Toisaalta Snowpiercerin (2014) juna
sai jäädä halkomaan ikiroutaa, koska leffa oli surkeinta moskaa
mitä Sodiksessa on nähty miesmuistiin. Leffan ensimmäisen
puolituntisen aikana sitä junaa näkyy kuvissa korkeintaan 10
sekuntia ja loput toiminnasta tapahtui vaunun sisällä, joka –
koska minkäänlaista liikkeen tunnetta ei ollut – näytti miltä
tahansa vankilan/kellarin/laivaruuman tmv. lavasteelta. Tyl-sää.
Yves Boisset'n ranskalaisten poliittisten trillerien
Mestariluokka-sarjaan kuulunut Suurkaupungin sheriffi (La juge Fayard dit Le Shériff, 1977) putoaa tässä
kontekstissa johonkin puoliväliin. Olaf Möllerin jälleen hienosta
alustuksesta huolimatta omat ansionsakin sisältänyt pätkä kärsi
trillerille elintärkeän jännitteen ja jännityksen puutteesta.
Paremminkin teos sopii rikosdraaman kategoriaan. Mielenkiintoisesta
yhteiskuntanäkemyksestään huolimatta uteliaisuus Suurkaupungin
sheriffiä kohtaan lopahti elokuvalliseen tasapaksuuteen. Philippe
Sarden musiikki ansaitsee erityismaininnan.
Erityistapauksena voidaan pitää Alice
Rohrwacherin La meraviglietä (The Wonders, 2014). Aikani
uskomattoman pitkästyttävästi toteutettua maalaisperhekuvausta
seurattuani halusin kyllä lähteä, mutta juuri silloin Kitisen
rantojen yli pyyhki hulppea sadekuuro. Tuli siis todistettua kuinka
erinomaisen kiintoisa lähtökohta nyrpeän isän pompottaman
pohjois-italialaisen mehiläisfarmariperheen osallistumisesta
berlusconilaiseen kisailushowhömppään kuivui kasaan
mielikuvituksettoman ohjauksen lannistamana. Rohrwacherilta puuttuu
kyky ymmärtää rytmin merkitys sekä kohtauksen että yksittäisen
kuvan sisällä. Kuvakerronta ja kuvarajaus jäivät latteiksi;
kameramiehen käsivarakuvaus oli pelkästään kömpelöä verrattuna
vaikkapa Dardennen veljeksiin. Näistä syistä käsittely jäi
vaille värejä ja nyansseja. Sen vielä ymmärtää, että elokuva
esiintyi Cannesin kilpasarjassa, mutta että se voitti Grand
Prix'n...se on ihme.
Nämä tunnelmat leimasivat
tämänvuotisia festivaaleja yleisemminkin. Koska Panfilov-ohjaukset
jäivät talkootöiden vuoksi yhteen, en ainakaan itse törmännyt
todella säväyttäviin löytöihin. Omat valinnat taisivat pitkin
festaria osua väärään. Huippukohtien puuttumista korostivat liian
monet heikot esitykset ja keskinkertaisuudet. Edes aamukeskustelut
eivät sähköistyneet totutulla tavalla. Olivier Assayasin
haastattelu alkoi jossain vaiheessa tuntua raskaalta ohjaajan
vastausten pituuden vuoksi. Ikävää oli myös huomata
minä-kulttuurin ja muiden huomioon ottamisen kokeman inflaation
kohonneen näillekin leveysasteille; miltähän sen pitäisi tuntua,
kun on matkustanut karvaa vaille tuhat kilometriä ja vielä maksanut
lipustaan, ja sitten joutunut kuuntelemaan takana istuvien
tölkinpoksautteluja ja suklaalevyjen repimisiä tai sipsipussien
rapisteluja? Se saattaa tuntua hieman kohtuuttomalta.
Jos Peter von Baghin Sosialismi tulikin
tämän otannan parhaaksi elokuvaksi, ylsi kaiken kaikkiaan
festareiden kohokohdaksi Jukka Virtasen vetämä Leffaraati. Se
sisälsi melkein enemmän neroutta kuin nähdyt leffat yhteensä.
Nelihenkinen raati taituroi lyhärikavalkadista uskomattoman rikkaita
ja hauskoja analyysejä. Luita ja verta -animaatiosta Oi, vielä jää
-mykkäpastissin kautta Sami Korjuksen hyvässä muistissa
säilyneeseen Elonkorjuuseen, näytöksen ensimmäinen puolisko
kirvoitti huomioita yhteiskuntarakenteen muutoksesta emansipaatioon.
Toinen puolisko taasen tuntui etenevän hämmentävän tematiikan
logiikkaa noudatellen. M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen
homoeroottiseksi todettua, ruotsiksi laulettua Yes, sir, I can
Boogieta seurasi Teemu Nikin mitä suurimmassa määrin
homoeroottinen Kaveri; sen perään Alvaro Pardon Mitä tapahtui
tukalleni? alkoi edelleen munasta – tällä kertaa kanan, joka
rikottiin hyvinkin vahvoja symbolisia tasoja piirtäen. Kokonaisuuden
mahtavuuden kruunasi MC Virtasen äkkiväärä kapellimestarointi,
jota pelkät ihmiskielen sanat tuskin riittävät kuvailemaan. Tämä
oli Sodista parhaimmillaan.
Tämä artikkeli kirjoitettiin junassa kohti etelää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti