Päivä 2
Avajaispäivä päättyi verrattoman Olaf Möllerin verrattomaan alustukseen Henri Verneuelin hitistä Pelko kaupungin yllä (Peur sur la ville, 1975). Jean-Paul Belmondo nähdään roikkumassa helikopterista Likainen Harry -mutaatiossa, jossa amoraalinen kyttä jahtaa toisaalta yksisilmäistä sarjamurhaajaa, toisaalta kyttäpartnerinsa ampujaa. Korkeilla tuotantoarvoilla toteutetussa, näyttävässä trillerissä nähdään järjettömän pitkä takaa-ajo, jossa painellaan suunnilleen koko Pariisin halki kattoja ja metroja myöten. Belmondo on karismaattisen rento hätkähtämättömänä oman tien kulkijana viihdyttävässä, mutta loppua kohden yhä pitkitetymmäksi ja hölmömmäksi käyvässä rainassa, josta puuttuu donsiegeliläinen monimielisyys ja ajatuksiaherättävyys. Tuskastuttavasti elokuvasta näytettiin englanniksi dubattu versio, mikä tuntui viitekehyksessään - leffa on osa Möllerin esittelemää ranskalaisten poliittisten trillerien Mestariluokka-sarjaa - sylkäisyltä naamalle. Jos on orientoitunut kokemaan ranskalaisen kulttuuriartefaktin, merkitsee kielen vaihtuminen englantiin olennaista puutosta. Harmi on sitä suurempi, kun vanhan leffan kopio oli kuvaltaan aivan timanttinen. Samoin kuin Ennio Morriconen musiikki.
Festivaalin ensimmäinen yöhitti oli Dusan Makavejevin Yhdysvalloissa ja Jugoslaviassa toteuttama avantgarde-dokumentti W.R. - organismin mysteerit (W.R. - misterije organizma, 1971). Jos luit nimen ensin väärin, luit itse asiassa oikein, sillä seksistä tässä ainutlaatuisessa ihmeteoksessa varsinaisesti on kyse. Makavejev tutkii Saksasta Yhdysvaltoihin natseilta paenneen tutkijan Wilhelm Reichin elämäntyötä orgon-energian löytäjänä ja agitoijana rinnastettuna Makavejevin arkitodellisuuteen vesittyneessä ja korruptoituneessa sosialismissa. Valitettavasti väsymys pakotti jättämään viimeisen kolmanneksen suggeroivasta, mutta keskittymistä vaativasta teoksesta väliin. Ajalleen lähes hullun uskallettu elokuva on hämmästyttävä, mutta saattaa myös kysymään, riittääkö pelkkä omintakeisuus mestariteoksen rakennusaineiksi? Toivottavasti festivaali uusisi tämän laajaa uteliaisuutta herättäneen pätkän.
Kävin kuuntelemassa torstaiaamuna puolisen tuntia Cahiers du Cinema -mies Alain Bergalan aamukeskustelua. Bergala on opiskeluaikoinaan katsonut 700 leffaa vuodessa, joskus 60 leffaa viikossa. Hän nosti myös esiin sen harvoin käsitellyn seikan, että Jean-Luc Godard ei ollut mitenkään arvostettu Cahiersin toimituskunnan jäsen, vaan sai tehdäkseen pikkujuttuja elokuvista, joita kukaan muu ei halunnut katsoa.
Festivaalien ensimmäinen filmi oli Isossa Teltassa Panfilovin upeasti otsikoitu Tulessa ei voi kahlata (V ogna broda net, 1967). Näytös kärsi melkoisista vaikeuksista, kun yliheitot menivät päin helevettiä, toinen kela tuli väärällä portilla ja neljännes leffasta oli epätarkasti projisoitu. Ideaalista ajauduttiin vielä kauemmas, kun katsellessa mieleen hiipi aika vahva epäilys, että normaalikuvasuhteeseen tehdyn printin alkuperäismateriaali oli scope-kuvasta - minkä IMDb myös vahvistaa. Mustavalkoinen elokuva itsessään osoittautui jokseenkin vaikeasti lähestyttäväksi. Venäläisillä tuntuu olevan ihan oma käsityksensä logiikasta ja kausaalisuhteista; joskus se tuottaa ehkä maailman kauneinta elokuvaa, joskus taas disorientoivaa hukassa olemisen tunnetta. Panfilovin elokuvassakin ihmisten ja tapahtumien väliset suhteet tuntuvat toistuvasti selkiytymättömiltä. Parasta teoksessa on loistava Inna Tsurikova nuorena naisena vuoden 1917 vallankumouksen henkisessä ja konkreettisessa maastossa. Fiksusta ja hienostuneesta elokuvasta puuttuu mukaansatempaavuuden henki.
Vielä yksi vieras, tällä kertaa Mahamat-Saleh Haroun, peruutti. Selkänsä hajottanut tsadilainen ei saa lentää kahteen viikkoon. Ehkäpä Sodiksen kannattaisi kosiskella nuorempia elokuvantekijöitä. Kutsukaa Xavier Dolan!
Sodankylän torstai on tihkusateinen, turistit kiertelevät kylän monia kirpputoreja. Eräästä kojusta saa poroburgeria ja -kebabia. Illan koittaessa Ison Teltan täyttää Blues Brothersin karaokenäytöksenä kokemaan haluavat massat. Jostain syystä ajatus joukosta huonovireisiä suomalaisia laulamassa soulia nostaa karvat pystyyn. Sen sijaan taloustietoinen festarikävijä olisi pystynyt esityspaikkaa vaihtamatta vain kahdella lipulla tappamaan yli yhdeksän tuntia aikaa elokuvissa. Lapinsuussa esitettiin peräperää Edgar Reitzin paluu Heimat-kolossiinsa (nelisen tuntia) ja Olivier Assayasin Carlos (reilut viisi tuntia). Do you festival?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti