Mickey Rooney ja Herb Jeffries saivat eilen varmasti mieleistään seuraa suureen tuntemattomaan, kun tieto Eli Wallachin lopullisista hyvästeistä saapui. Wallach oli pois nukkuessaan pari vuotta länkkärikollegaansa Jeffriesiä nuorempi.
98 vuotta. Mitä se on? Miten se mitataan? Wallach työskenteli koko ajan, hän lopetti vasta neljä, viisi vuotta sitten - huipulla: viimeisiksi elokuviksi jäivät Oliver Stonen Wall Street: Money Never Sleeps ja Roman Polanskin Haamukirjoittaja (The Ghost Writer). Wallach syntyi samana vuonna, kun D. W. Griffith julkaisi Kansakunnan synnyn. Chaplinin Kulkuri-hahmo oli vasta valloittamassa maailmaa. Kun Wallach täytti 2 vuotta, Suomi oli ollut itsenäinen kansakunta yhden päivän.
Meitä kiinnostaa elokuva, joten se, mitä Wallachista on sanottavaa, pitää nähdä sen prisman läpi, että Wallach oli ensisijaisesti teatterimies. Tämä selittää osaltaan, miksi Wallach ei milloinkaan murtautunut todella valkokankaan "läpi", vaan pysyi sivuosien luonneroolien tyypittelijänä. Esimerkiksi: pitkästä urastaan, suhteistaan ja arvostuksestaan huolimatta hän ei koskaan päätynyt Oscar-ehdokkaaksi. Kunniapalkinto olisi kuulunut takanreunukselle.
Eli Wallach aloittikin huipulta. Hänen ensimmäinen roolinsa oli Elia Kazanin huipputyössä Nukkevaimo (Baby Doll, 1956). Hänet nappasivat myös Don Siegel (Rikosten satama/The Lineup, 1958) ja John Huston (Sopeutumattomat/The Misfits, 1960). Vaikka western oli määrällisesti mitättömästi edustettuna kymmenien roolien joukossa, juuri siinä Wallach polttomerkitsi itsensä elokuvahistorian sivuille. Ensimmäinen klassikko oli John Sturgesin 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven, 1960); toinen oli Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Molemmissa tämä sofistikoitu juutalaismies näytteli likaista ja irvokasta meksikolaisbanditoa. Varsinkin 50-vuotiaana (!) luotu Tucon hahmo viimeksi mainitussa on hillittömässä intensiteetissään "stuff of legends". Tämän toteamiseksi ei tarvitse edes katsoa koko elokuvaa (vaikka sitä hyvin voimakkaasti suositellaan), riittää, kun tsekkaa alkupuolelta, kuinka Wallach valitsee ja rakentaa itselleen revolverin, sen totta kai kauppiaalta varastaen.
Tuco jäi signatuurirooliksi valkokankailla, mutta ei Hollywoodin ulkopuolella toteutettuna johtanut merkittävään läpimurtoon. Mutta toisin kuin Lee Van Cleefin kohdalla, Hyvät, pahat ja rumat ei myöskään johtanut tyyppiroolitukseen. Kuten sanottu, teatteri johti ensimmäisen aallon metodinäyttelijää; elokuvissa seurasi tasainen virta rooleja kaikenkarvaisissa leffoissa, joihin Wallach toi väriä. Television puolelta on mainittava rooli, joka tekijän itsensä mukaan johti suurimpaan fanipostin määrään: Mr. Freeze Adam Westin alter egon nemesiksenä. Uran loppupuolelta löytyy myös yllättäviä ja hauskojakin vetoja. Esimerkiksi vanha kaveri, se "Hyvä", roolitti "Ruman" melkein näkymättömään cameoon viinakaupan pitäjäksi elokuvaan Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) - roolinimellä Mr. Loonie. Voi vain kuvitella mielessään niitä jaettuja virnistyksiä.
Uran huippukohtiin lukeutuu myös kertakaikkisen sympaattinen vanhemman rabbin rooli Edward Nortonin "täydellisessä" komediassa Usko koetuksella (Keeping the Faith, 2000), jossa Wallach pystyy ilmaisemaan sivun verran pelkällä ilmeellä. Yhtä lailla ilmaisevan vaikutuksen tekee pieni, mutta valtavan painokas vierailu reilusti yli yhdeksänkymppisenä Polanskin Haamukirjoittajassa. Jotenkin sisäsiistiksi hiotussa teoksessa Wallachin naturalistinen, käsinkosketeltava erakkohahmo sähköistää kokonaisen jakson. Siinä on oikeastaan kaikki olennainen luonnenäyttelijän taiteesta.
RIP toiseksi paras Mr. Freeze
VastaaPoista