Kaikista alkuvuoden 2012 ensi-illoista ilahduttavin on ilman muuta Drew Goddardin esikoisohjaus The Cabin in the Woods ("Perämetsän hökkeli"). Goddard ja käsikirjoittajakumppani Joss Whedon (joka toimii myös tuottajana ja kakkoskamerayksikön ohjaajana) ovat kehittäneet ilmiselvästi inspiroituneen, fiksun, mutta rennon fantasiaelokuvan, jonka kyky saada katsoja unohtamaan kertakaikkiaan ulkopuolinen maailma hakee vertaistaan kaikessa nykyelokuvassa. Näin käy siitä yksinkertaisesta syystä, että meille kerrotaan pitkästä aikaa kunnon tarina. Sellainen, josta ei kekseliäiden käänteiden pidä loppuman ja joka tietää, miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat.
Kauhugenrellä on viimeisen viidentoista vuoden aikana imuroitu suurenmoisella tehokkuudella teinien kesätyörahat ahneempiin taskuihin, mutta milloin viimeksi tässä lajissa on tarjottu aito tarina, jossa on mielikuvitusta ensimmäisen vartin jälkeenkin? Vastaus saattaisi olla parin vuoden takainen mainio Orphan, mutta The Cabin In The Woods porhaltaa kyllä laadussa senkin ohitse kuin Lamborghini tukkirekasta.
Tuskinpa puheena olevassa elokuvassa on varsinaisesti kyse enemmästä kuin lahjakkaiden tarinaniskijöiden leikittelystä kliseillä, mutta jonkinlaiseen syvälukuunkin tarjoutuu toki mahdollisuus. Cabin... voidaan vähintäänkin nähdä kriittisenä kommenttina nykypäivän splatter-kauhun mielikuvituksettomuuteen ja tiettyyn kyyniseen halvalla rahastamiseen. Goddard ja Whedon ottavat tyylilajin kuluneimmat ainekset (kevytkenkäisten jenkkiopiskelijoiden joukko luoksepääsemättömässä majapaikassa) ja rupeavat tutkimaan niihin sisältyvää logiikkaa tai sen puutetta. Näistä lähtökohdista he intoutuvat luomaan eräänlaiseksi fantasian ja kauhun "maailmanselitykseksi" omaa mytologiaansa. Whedonhan tunnetaan mytologiaguruna, ja koska Goddardkin aloitti kirjoittajanuransa Buffy, vampyyrintappajasta, on Cabinin ideoiden alkulähde helppo jäljittää. Helvetinsuun kynnysmattoahan tässä taas tampataan.
Soppaan kuuluu myös (mahdollisesti Matrixiin viittaava) paranoia. Isoveli valvoo -teoria viedään muun ohessa johdonmukaiseen ääripisteeseensä, mistä irtoaa ihan määrättömästi hupia. Etenkin kun nukkemestareina nähdään verrattomat Richard Jenkins ja Bradley Whitford. Heidän tehtävänsä on tuoda elokuvaan luonnetta ja karismaa. Sillä pääjoukkiolla ei oikein ole siihen mahdollisuutta, nukkeina. Valvomon puolelta on kiva bongata mm. Amy Acker, hänkin Whedon-veteraani Angelin puolelta.
Ymmärrettävää kritiikkiä on herättänyt Cabinin komediallisuus, sillä hc-harrastajat olisivat halunneet nähdä saman tehtävän kunnon kauhuasenteen viitekehyksessä. Mutta tämä ei ole se elokuva. Vaikka Cabin... ei pelota vähääkään, sopii huomauttaa, että hetken koittaessa se ei säästele goressa. Ja feminiiniä yläosattomuuttakin nähdään kerran, joten muodolliset velvoitteet tulevat täytetyiksi.
Komeasti mittasuhteitaan pitkin matkaa kasvattavan elokuvan loppurymistelyissä tekijät vetävät hihastaan hirviöitä joka lähtöön ja tulevat samalla kysyneeksi mikä ihmisiä oikein hirvittää. Mitä me pelkäämme todella? Minkälaista, minkä muotoista erilaisuutta ja poikkeamaa? Itse en haluaisi kohdata samalla puolen jalkakäytävää mykkää herrasmiestä sirkkelinteriä päässään. But that's just me.
Joka tapauksessa, The Cabin In The Woodsin suurin ansio lienee sen osoittamisessa, että kauhu - puhumattakaan fantasiasta - tarjoaa genrenä mainion alustan tarinaniskemiselle ja mielikuvituksen harjoittamiselle. Jos vain viitsii ottaa mahdollisuudesta kiinni.
lauantai 16. kesäkuuta 2012
perjantai 15. kesäkuuta 2012
Rikoksia ja rikkomuksia yhtenä Allenin suurimmista
Yleisesti ottaen ne Woody Allenin ohjaukset, joissa hän itse näyttelee, ovat jännittävämpiä kuin ne, missä hän pysyy poissa kameran tieltä. Koominen hahmo, jonka näyttelijä-Allen on luonut, kuuluu vähintään modernin komedian suurimpiin. Itse hän on sanonut, ettei pidä itseään hyvänä näyttelijänä; hänellä on vain oma, kapea alansa, jonka hän osaa tehdä kameralle. Sen hän sitten osaakin tehdä hirmuisen hyvin, niin hyvin, ettei haittaa lainkaan huomata, että hänen hahmoissaan elokuvasta toiseen ei loppujen lopuksi muutu muu kuin nimi. Perusolemus on aina tismalleen samanlainen, alati hermostunut reppana, joka laukoo puolihuolimattomia nokkeluuksia ja puhua papattaa taukoamatta selittäen itselleen ja kaikille muille kuuloetäisyydellä, millainen neuroosien kimppu hän on. Todisteena siitä, miten virtuoosimaisesti Allen tämän hahmon tekee, käy paitsi hahmon näköjään loputon kestävyys, myös se väärinkäsityksen aste, millä Allenin luullaan näyttelevän itseään. Hänen elokuvissaan vierailevat tähdet jaksavat kuitenkin kerta toisensa jälkeen ihmetellä, miten vähäpuheinen ja ohjaamiseen keskittynyt koomikko tosiasiassa on, kunnes syttyy näyttelijä-itsekseen kameran käynnistyessä.
Allen ei myöskään kirjoita dialogia kenellekään niin hyvin kuin alter egolleen. Suunnilleen Hannah ja sisaret (1986) -teoksen aikoihin Allenin käsikirjoituksiin alkoi ilmaantua tiettyä epätervettä mekaanisuutta. Kuin maestro olisi oppinut oman kirjoittamisen tekniikkansa liian hyvin. Valittuaan teeman tai henkilöt, joita haluaa tutkia, Allen käsittelee niitä aina samalla tavalla. Kuvioon kuuluu henkilöiden esittely suoraan katsojalle, usein kertojanäänen avulla, henkilöiden luonnostelu yhden määräävän luonteenpiirteen kautta ja tapa kirjoittaa dialogia, missä henkilöt sanovat ääneen, mitä tuntevat tai minkä reaktion jokin muutos on heissä aiheuttanut. Ei esimerkiksi varmaan ole montaa Allen-elokuvaa, jossa ei kuultaisi repliikkiä "I'm shocked!" - yleensä Allenin itsensä suusta.
Tämä, ilmeisen nopea, tapa kirjoittaa tuottaa vaihtelevin tuloksin joko yhdentekevästi pikkuhauskoja tai kepeydellään miellyttäviä teoksia. "Nopeita" farsseja tai draamoja, joista ei löydy enää entisaikojen suuruuden tuntua, inhimillisen syvällistä tajuamista. Toisaalta, kiinnostavaa kyllä, enemmän huomiota ovat alkaneet kiinnittää Allenin taidot ohjaajana. Esimerkkinä tästä viime vuoden sympaattinen ja pikkukiva Midnight In Paris, joka tarinan tasolla pysytteli konventioiden turvallisissa pintavesissä, mutta kerronnan suhteen porhalsi eteenpäin kuin säihkyvä neitsytmatkaansa kyntävä kuunari.
Ehdotan viimeiseksi suureksi Allen-elokuvaksi vuoden 1989 Rikoksia ja rikkomuksia. Se on hänen elokuvistaan ainoa, jossa tuotannon kaksi päälinjaa, romanttinen komedia ja introvertti moraalidraama, yhdistyvät.
Ilman Allenin läsnäoloa Rikoksia ja rikkomuksia olisi Match Point -tyyppinen rikosdraama. Allen kuitenkin on läsnä omassa nebbish-asussaan ja tuo siten rikkaan vastapainon kovalle päätarinalle, joka valottaa syyllisyyttä ja moraalittomuutta. Martin Landaun läpitunkevasti näyttelemä silmälääkäri Judah Rosenthal murhauttaa rakastajattarensa säilyttääkseen avioliittonsa ja sekalaiset salaisuutensa.
Rikoksia ja rikkomuksia on mahtava elokuva, viittä vaille mestariteos. Alkupuolella Allenin maneerit kirjoittajana näkyvät pinnalle, mutta tällä kertaa tarina ja rakenne ovat niin mehukkaita, että elokuva kehittyy upeisiin mittasuhteisiin. Murhaan liittyvissä jaksoissa, joissa Allen soittaa Rosenthalin jumaloiman Schubertin jousikvartettoa, ohjauksessa on hätkähdyttävää briljeerausta. Allenin omissa jaksoissa, joissa hän hakkailee Mia Farrow'ta ja tekee pikkumaista pilkkaa kadehtimastaan tv-tuottajasta (loistelias Alan Alda), joka säälistä palkkaa dokumentaristi-Allenin tekemään itsestään henkilökuvaa, on sellaista koomista lentoa, että oksat pois. Elokuva saa nauramaan ääneen useammin kuin mikään pitkään aikaan. Siinä kuullaan mm. kuuluisa vitsi siitä, kuinka tämä ei ole dog eat dog world, vaan jotain vielä pahempaa, ja kun Allen kertoo avioliittonsa ajaneen seksuaalisesti karille, hän laukoo seuraavaa: "Last time I was inside a woman, was when I visited The Statue Of Liberty." Ei tämän luokan vitsejä kuulla Allenin elokuvissa enää.
Tämän teoksen yhteydessä Allenia syytettiin epäoikeudenmukaisesti kyynisyydestä, koska hän jätti teoksen pääpahan rankaisematta. Mutta juuri tästä Allenin väitteessä on kyse, siinä määrin, että edellisen lauseen sisältämä juonipaljastus ei vie mitään elokuvalta pois. Tämä on tarina, joka näyttää, miten elokuvateatterin ulkopuolisessa todellisuudessa asiat usein/yleensä käyvät. Elokuvan pääkysymys ei kuulu mitä tapahtuu, vaan miksi ja miten. Sama koskee itse teoksen rakennetta. Rikoksia ja rikkomuksia on vaikuttava sen vuoksi, miten se on tehty. Siinä on tavattoman notkea takaumatyyppinen jakso, jossa Rosenthal nähdään väittelemässä moraalista lapsuudenajan perheensä kanssa. Erityisen fantastinen "pieni hetki" näyttää toivottomasti ihastuneen Allenin soittamassa Farrow'lle. Hän pyörittää numeron, istuu sängylle - eikä tämä heti vastaakaan. Sen sijaan kamera lähestyy hitaasti Allenin kasvoja ja koko maailma pysähtyy toviksi. Kuvan idea ei johdakaan Allenin onnistuneeseen yritykseen tavoittaa rakkautensa kohde, vaan koomikon pysäyttävän ahdistuneet, surullisuutta ja epätoivoa sekaisin ilmentävät kasvot. Komeasti vaikuttaa myös Allenin oivaltava ratkaisu pohjustaa elokuvan kunkin osan teemoja ja tunnelmia katkelmilla vanhoista amerikkalaisista klassikoista, joita Allen sukulaistyttönsä kanssa käy katsomassa.
Rikoksia ja rikkomuksia päättyy poikkeuksellisen taidokkaaseen epilogiin, jossa kaikki ei ole käynyt hyvin, mutta elämä jatkuu ja tehtyjen tekojen merkit näkyvät henkilöiden kasvoilla ja kuuluvat sanoissa. Sitä ennen olemme saaneet nauttia monipuolisesta kuvauksesta niin moraalisen rajankäynnin reunaehdoista kuin juutalaisen perinteen painolastista modernin ihmisen harteilla.
Allen ei myöskään kirjoita dialogia kenellekään niin hyvin kuin alter egolleen. Suunnilleen Hannah ja sisaret (1986) -teoksen aikoihin Allenin käsikirjoituksiin alkoi ilmaantua tiettyä epätervettä mekaanisuutta. Kuin maestro olisi oppinut oman kirjoittamisen tekniikkansa liian hyvin. Valittuaan teeman tai henkilöt, joita haluaa tutkia, Allen käsittelee niitä aina samalla tavalla. Kuvioon kuuluu henkilöiden esittely suoraan katsojalle, usein kertojanäänen avulla, henkilöiden luonnostelu yhden määräävän luonteenpiirteen kautta ja tapa kirjoittaa dialogia, missä henkilöt sanovat ääneen, mitä tuntevat tai minkä reaktion jokin muutos on heissä aiheuttanut. Ei esimerkiksi varmaan ole montaa Allen-elokuvaa, jossa ei kuultaisi repliikkiä "I'm shocked!" - yleensä Allenin itsensä suusta.
Tämä, ilmeisen nopea, tapa kirjoittaa tuottaa vaihtelevin tuloksin joko yhdentekevästi pikkuhauskoja tai kepeydellään miellyttäviä teoksia. "Nopeita" farsseja tai draamoja, joista ei löydy enää entisaikojen suuruuden tuntua, inhimillisen syvällistä tajuamista. Toisaalta, kiinnostavaa kyllä, enemmän huomiota ovat alkaneet kiinnittää Allenin taidot ohjaajana. Esimerkkinä tästä viime vuoden sympaattinen ja pikkukiva Midnight In Paris, joka tarinan tasolla pysytteli konventioiden turvallisissa pintavesissä, mutta kerronnan suhteen porhalsi eteenpäin kuin säihkyvä neitsytmatkaansa kyntävä kuunari.
Ehdotan viimeiseksi suureksi Allen-elokuvaksi vuoden 1989 Rikoksia ja rikkomuksia. Se on hänen elokuvistaan ainoa, jossa tuotannon kaksi päälinjaa, romanttinen komedia ja introvertti moraalidraama, yhdistyvät.
Ilman Allenin läsnäoloa Rikoksia ja rikkomuksia olisi Match Point -tyyppinen rikosdraama. Allen kuitenkin on läsnä omassa nebbish-asussaan ja tuo siten rikkaan vastapainon kovalle päätarinalle, joka valottaa syyllisyyttä ja moraalittomuutta. Martin Landaun läpitunkevasti näyttelemä silmälääkäri Judah Rosenthal murhauttaa rakastajattarensa säilyttääkseen avioliittonsa ja sekalaiset salaisuutensa.
Rikoksia ja rikkomuksia on mahtava elokuva, viittä vaille mestariteos. Alkupuolella Allenin maneerit kirjoittajana näkyvät pinnalle, mutta tällä kertaa tarina ja rakenne ovat niin mehukkaita, että elokuva kehittyy upeisiin mittasuhteisiin. Murhaan liittyvissä jaksoissa, joissa Allen soittaa Rosenthalin jumaloiman Schubertin jousikvartettoa, ohjauksessa on hätkähdyttävää briljeerausta. Allenin omissa jaksoissa, joissa hän hakkailee Mia Farrow'ta ja tekee pikkumaista pilkkaa kadehtimastaan tv-tuottajasta (loistelias Alan Alda), joka säälistä palkkaa dokumentaristi-Allenin tekemään itsestään henkilökuvaa, on sellaista koomista lentoa, että oksat pois. Elokuva saa nauramaan ääneen useammin kuin mikään pitkään aikaan. Siinä kuullaan mm. kuuluisa vitsi siitä, kuinka tämä ei ole dog eat dog world, vaan jotain vielä pahempaa, ja kun Allen kertoo avioliittonsa ajaneen seksuaalisesti karille, hän laukoo seuraavaa: "Last time I was inside a woman, was when I visited The Statue Of Liberty." Ei tämän luokan vitsejä kuulla Allenin elokuvissa enää.
Tämän teoksen yhteydessä Allenia syytettiin epäoikeudenmukaisesti kyynisyydestä, koska hän jätti teoksen pääpahan rankaisematta. Mutta juuri tästä Allenin väitteessä on kyse, siinä määrin, että edellisen lauseen sisältämä juonipaljastus ei vie mitään elokuvalta pois. Tämä on tarina, joka näyttää, miten elokuvateatterin ulkopuolisessa todellisuudessa asiat usein/yleensä käyvät. Elokuvan pääkysymys ei kuulu mitä tapahtuu, vaan miksi ja miten. Sama koskee itse teoksen rakennetta. Rikoksia ja rikkomuksia on vaikuttava sen vuoksi, miten se on tehty. Siinä on tavattoman notkea takaumatyyppinen jakso, jossa Rosenthal nähdään väittelemässä moraalista lapsuudenajan perheensä kanssa. Erityisen fantastinen "pieni hetki" näyttää toivottomasti ihastuneen Allenin soittamassa Farrow'lle. Hän pyörittää numeron, istuu sängylle - eikä tämä heti vastaakaan. Sen sijaan kamera lähestyy hitaasti Allenin kasvoja ja koko maailma pysähtyy toviksi. Kuvan idea ei johdakaan Allenin onnistuneeseen yritykseen tavoittaa rakkautensa kohde, vaan koomikon pysäyttävän ahdistuneet, surullisuutta ja epätoivoa sekaisin ilmentävät kasvot. Komeasti vaikuttaa myös Allenin oivaltava ratkaisu pohjustaa elokuvan kunkin osan teemoja ja tunnelmia katkelmilla vanhoista amerikkalaisista klassikoista, joita Allen sukulaistyttönsä kanssa käy katsomassa.
Rikoksia ja rikkomuksia päättyy poikkeuksellisen taidokkaaseen epilogiin, jossa kaikki ei ole käynyt hyvin, mutta elämä jatkuu ja tehtyjen tekojen merkit näkyvät henkilöiden kasvoilla ja kuuluvat sanoissa. Sitä ennen olemme saaneet nauttia monipuolisesta kuvauksesta niin moraalisen rajankäynnin reunaehdoista kuin juutalaisen perinteen painolastista modernin ihmisen harteilla.
lauantai 9. kesäkuuta 2012
Rossellinien matka Italiaan 1954
Heleän ruotsalaisen näyttelijän Ingrid Bergmanin ja neorealistisen italialaisen elokuvaohjaajan Roberto Rossellinin avioliitto kuuluu 1900-luvun kuuluisimpiin. Se solmittiin vuonna 1950 molempien osapuolten jätettyä silloiset aviopuolisonsa lapsineen päivineen. Tämä aiheutti erityisesti Yhdysvalloissa, missä Bergman oli supertähti, valtavan skandaalin, ja metsää kaadettiin hiki hatussa tabloidilehtien tarpeisiin. "Vuosisadan rakkaustarina" kesti seitsemän vuotta, kunnes Rossellini saattoi intialaisen käsikirjoittajan siunattuun tilaan. Molemmat avioituivat uudestaan vuoden sisällä erosta, Bergman kolmannen ja Rossellini neljännen kerran (missä pirun välissä nämä ihmiset ehtivät elokuvia tekemään?) Liitto tuotti kolme lasta ja viisi elokuvaa. Matka Italiaan oli näistä keskimmäinen. Se kertoo avioparista eron partaalla.
Roberto Rossellini kuuluu elokuvataiteen "suurten koskemattomien" joukkoon - hänen elokuviaan on tarkoitus tutkia, ei arvostella. Perusteita löytyy. Elokuvan suurten joukossa Rossellinille kuuluu sija opettajana ja tienavaajana. Esimerkiksi Truffaut pitää häntä Ranskan uuden aallon esikuvana: erittäin sivistynyt, syvällisesti historiaan perehtynyt italialaismaestro oli ensimmäinen, joka luki 400 kepposen käsikirjoituksen. Hänen ensimmäiset elokuvansa Rooma, avoin kaupunki, Paisà ja Saksa vuonna nolla muodostavat kaiken taiteen parnassolla ainutlaatuisen tilityksen toisen maailmansodan syistä ja seurauksista.
Mutta ruotsalaisen vaimonsa kanssa hän käänsi ajatuksensa intiimimpiin, yksilöllisempiin ja henkilökohtaisempiin teemoihin. Tekijänsä itsensä rakastama Matka Italiaan kuuluu tähän jatkumoon, ja, kaiken kunnioituksen kera, sitä sopii kyllä kritisoidakin.
Kun teos nyljetään aivan luihinsa, on kyse kahdeksan vuotta sitten avioituneen englantilaisen pariskunnan matkasta Italiaan selvittämään miehen sukulaiselta jäänyttä perintöä. Pariskunta ei kykene enää muuhun kuin purkamaan toisiinsa pettymystään hedelmättömään liittoon: he eivät ole enää naimisissa, heitä vain yhdistää avioliitto. Perinteinen aihe siis.
Vaikka elokuvasta voikin väittää löytävänsä kaikenlaisia syvällisiä kosketuksia, täytyy katsoa mahdottomaksi kiistää, etteikö se ole huonosti tehty. Kuvaaja Enzo Serafin ei kertakaikkiaan ole tehtäviensä tasalla. Siispä katseltavana on sävyttömästi valaistua mustavalkokuvaa, jonka estetiikka lähestyy tv-näytelmää. Tämän tasapaksuuden keskellä erityistä huomiota kiinnittävät holtittoman kehnot pannaukset, jotka saavat epäilemään kameran kinopäästä puuttuvan rasvan kaikkinensa. Myös leikkaus on usein karkeaa ja jälkiäänitys surkeaa. Mitä käsikirjoittamisen "tekniikkaan" tulee, Rossellini laittaa merkillisen kömpelösti Ingrid-raukan puhisemaan sisäistä monologia ääneen tämän ajellessa yksin villalta kaupunkiin miehelleen kiehuen.
Nämä ovat teknisiä aspekteja, joista ei voida käydä väittelyä. Ne voisi jättää pitkälti huomiotta, jos elokuva olisi omaperäisempi, kiihkeämpi, oivaltavampi, tai jos sanottava kouraisisi syvemmältä; vaikka elokuva ei ole huono, sitä se ei tee. Teos ei yksinkertaisesti leimahda leiskuun. Paitsi lopussa, viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana. Rossellini rakentaa kaksi hienoa jaksoa, joista ensimmäisessä aviopari katsoo mykistävien tunteiden vallassa arkeologisella kaivauksella maasta paljastuvia luurankoja. Tälle jatkeeksi pari ajautuu keskelle väenryntäystä, joka väkevän merivirran tavoin tempaa vaimon miehensä luota. Vertauskuvan voima on sen yksinkertaisuudessa. Mutta kun mies pelastaa vaimonsa, jättää Rossellini näyttelijänsä kamppailemaan niin latteiden vuorosanojen kanssa, että aito tunne väistyy korniuden tieltä. Näiden kahden jakson lisäksi parasta teoksessa on miestä esittävän George Sandersin superlatiivinen suoritus, joka on suorastaan kuormitettu pienten eleiden ja manerismien verkostolla. Mutta verrattuna hiljattain nähtyihin Ozun ja Mizoguchin mestariteoksiin, Matka Italiassa ei vaan ole samasta puusta veistetty.
Orionin näytöksessä nähtiin myös kaksi harvinaisen turhanpäiväistä alkukuvaa. Ensimmäinen oli ruotsalainen uutispala Kort möte med familjen Rossellini, jossa seurattiin tuttavallisessa pullamössöhengessä elokuvaperhettä puheena olevan teoksen kuvauspaikoilla. Täysin meriittejä vaille jäävän arkistofilmin huippukohdassa perheen rehevästä italialaisesta lastenhoitajasta leikattiin läheisen eläintarhan sarvikuonoon. Kuulostaa hauskalta? Ei ollut. Jälkimmäinen bonus puolestaan koostui Santa Brigidasta säilyneistä mykistä hukkapaloista, uusintaotoksista ja sen sellaisesta c-luokan making of -materiaalista, josta eivät voi innostua muut kuin (ruotsalaiset) Ingrid Bergman -fetisistit.
Roberto Rossellini kuuluu elokuvataiteen "suurten koskemattomien" joukkoon - hänen elokuviaan on tarkoitus tutkia, ei arvostella. Perusteita löytyy. Elokuvan suurten joukossa Rossellinille kuuluu sija opettajana ja tienavaajana. Esimerkiksi Truffaut pitää häntä Ranskan uuden aallon esikuvana: erittäin sivistynyt, syvällisesti historiaan perehtynyt italialaismaestro oli ensimmäinen, joka luki 400 kepposen käsikirjoituksen. Hänen ensimmäiset elokuvansa Rooma, avoin kaupunki, Paisà ja Saksa vuonna nolla muodostavat kaiken taiteen parnassolla ainutlaatuisen tilityksen toisen maailmansodan syistä ja seurauksista.
Mutta ruotsalaisen vaimonsa kanssa hän käänsi ajatuksensa intiimimpiin, yksilöllisempiin ja henkilökohtaisempiin teemoihin. Tekijänsä itsensä rakastama Matka Italiaan kuuluu tähän jatkumoon, ja, kaiken kunnioituksen kera, sitä sopii kyllä kritisoidakin.
Kun teos nyljetään aivan luihinsa, on kyse kahdeksan vuotta sitten avioituneen englantilaisen pariskunnan matkasta Italiaan selvittämään miehen sukulaiselta jäänyttä perintöä. Pariskunta ei kykene enää muuhun kuin purkamaan toisiinsa pettymystään hedelmättömään liittoon: he eivät ole enää naimisissa, heitä vain yhdistää avioliitto. Perinteinen aihe siis.
Vaikka elokuvasta voikin väittää löytävänsä kaikenlaisia syvällisiä kosketuksia, täytyy katsoa mahdottomaksi kiistää, etteikö se ole huonosti tehty. Kuvaaja Enzo Serafin ei kertakaikkiaan ole tehtäviensä tasalla. Siispä katseltavana on sävyttömästi valaistua mustavalkokuvaa, jonka estetiikka lähestyy tv-näytelmää. Tämän tasapaksuuden keskellä erityistä huomiota kiinnittävät holtittoman kehnot pannaukset, jotka saavat epäilemään kameran kinopäästä puuttuvan rasvan kaikkinensa. Myös leikkaus on usein karkeaa ja jälkiäänitys surkeaa. Mitä käsikirjoittamisen "tekniikkaan" tulee, Rossellini laittaa merkillisen kömpelösti Ingrid-raukan puhisemaan sisäistä monologia ääneen tämän ajellessa yksin villalta kaupunkiin miehelleen kiehuen.
Nämä ovat teknisiä aspekteja, joista ei voida käydä väittelyä. Ne voisi jättää pitkälti huomiotta, jos elokuva olisi omaperäisempi, kiihkeämpi, oivaltavampi, tai jos sanottava kouraisisi syvemmältä; vaikka elokuva ei ole huono, sitä se ei tee. Teos ei yksinkertaisesti leimahda leiskuun. Paitsi lopussa, viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana. Rossellini rakentaa kaksi hienoa jaksoa, joista ensimmäisessä aviopari katsoo mykistävien tunteiden vallassa arkeologisella kaivauksella maasta paljastuvia luurankoja. Tälle jatkeeksi pari ajautuu keskelle väenryntäystä, joka väkevän merivirran tavoin tempaa vaimon miehensä luota. Vertauskuvan voima on sen yksinkertaisuudessa. Mutta kun mies pelastaa vaimonsa, jättää Rossellini näyttelijänsä kamppailemaan niin latteiden vuorosanojen kanssa, että aito tunne väistyy korniuden tieltä. Näiden kahden jakson lisäksi parasta teoksessa on miestä esittävän George Sandersin superlatiivinen suoritus, joka on suorastaan kuormitettu pienten eleiden ja manerismien verkostolla. Mutta verrattuna hiljattain nähtyihin Ozun ja Mizoguchin mestariteoksiin, Matka Italiassa ei vaan ole samasta puusta veistetty.
Orionin näytöksessä nähtiin myös kaksi harvinaisen turhanpäiväistä alkukuvaa. Ensimmäinen oli ruotsalainen uutispala Kort möte med familjen Rossellini, jossa seurattiin tuttavallisessa pullamössöhengessä elokuvaperhettä puheena olevan teoksen kuvauspaikoilla. Täysin meriittejä vaille jäävän arkistofilmin huippukohdassa perheen rehevästä italialaisesta lastenhoitajasta leikattiin läheisen eläintarhan sarvikuonoon. Kuulostaa hauskalta? Ei ollut. Jälkimmäinen bonus puolestaan koostui Santa Brigidasta säilyneistä mykistä hukkapaloista, uusintaotoksista ja sen sellaisesta c-luokan making of -materiaalista, josta eivät voi innostua muut kuin (ruotsalaiset) Ingrid Bergman -fetisistit.
perjantai 8. kesäkuuta 2012
MOV: Dokumentit floppasivat alkuvuodesta
Suomalaiset ovat käyneet katsomassa kotimaisia elokuvia jo nyt enemmän kuin koko viime vuoden aikana, lippuja on myyty yli 1,3 miljoonaa kappaletta. Tieto tuntuu yllättävältä, sillä uusinta Risto Räppääjä -rahastusta (yli 292 000 katsojaa) lukuunottamatta mitään megahittejä ei alkuvuoden julkaistuista löydy. Mutta ilmeisesti elokuvat ovatkin keränneet katsojia edellisvuotta tasaisemmin. Eli kaikilla on mennyt yhtä huonosti.
No ei, onhan Le Havren noin 130 000 myytyä lippua hyvä, vaikkei ilmiömäinen menestys. Sen sijaan kalliin Iron Skyn porhallus näyttäisi katkenneen huonoa sanaa levittäneeseen viidakkorummutukseen ja 178 000 katsojaan sopii olla enemmän kuin tyytyväinen. Oikeudenmukaisuuden toteutumista edustaa Varaston täysin odottamaton menestys: pienen budjetin näytelmäfilmatisoinnilta ei ollut syytä odottaa mitään, mutta sepä kolehtoi karvan verran vajaat 200 000 katsojaa. Lämmittää, että katsojat ovat vihdoinkin löytäneet Taru Mäkelän, hienon dokumentaristin ja rikollisesti laiminlyödyn Pikkusisaren ohjaajan.
Dokumentaristina Mäkelä varmaan tuntee empatiaa kilpailussa häviölle jääneitä dokumentaristikollegoitaan kohtaan. Sillä dokumentit ovat todella ottaneet pataan. Kovin odotuksin ladattu Kovasikajuttu on myynyt hiukan alle 13 000 lippua, mikä perinteisesti olisi dokumentille hyvä tulos, mutta tekijöillä oli täysi syy odottaa jotain enemmän, Reindeerspottingin (n. 63 000 katsojaa) veroista menestystä. Ovathan leffasta olleet innoissaan ihan kaikki. Ilmeisesti sex, no drugs & rock'n'roll on huonompi kaava kuin no sex, lots of drugs & no rock'n'roll. Vielä huonommin kävi vielä paremmalle elokuvalle, Katja Gauriloffin hyvin vaikuttavalle esikoiselle Säilöttyjä unelmia. 5 000 katsojaa tässä ekoaktiivisessa maassa kuulostaa vitsiltä, mutta sieltä se vaan totuus katsoo silmästä silmään. Suoraan poliittisesti kantaa ottavan Punaisen metsän hotellin on nähnyt vain reilut 1 600 ihmistä. Mutta yhtään tippaa ymmärrystä ei herunut Anssi Mänttärin mainiolle fiktiolle Saunavieras. Koska sen katsojia on vain 119, voisimme kenties perustaa kerhon? T-paidan rintapuolella voisi lukea "Näin Saunavieraan" ja rintapuolella "Jalo Rautakallio fan club". Tosin katsojamäärä epäilemättä kaksinkertaistuu ensi viikon Sodankylän esityksen/esitysten myötä. Tuleepahan enemmän menekkiä paidoille...
Ulkomaisista elokuvista ei muuta kuin yksi hupaisa huomio. The Avengers on ollut jättiläismäinen hitti kaikkialla muualla - paitsi Suomessa. Marvel-elokuva, jonka edellä kaikkien aikojen hittilistalla ovat enää Avatar ja Titanic, on myynyt vain 106 000 lippua eikä viikkomyynti ole muutamaa tuhatta enempää. Mitä tälle "maailman toiseksi amerikkalaisimmalle maalle" on tapahtunut?..
No ei, onhan Le Havren noin 130 000 myytyä lippua hyvä, vaikkei ilmiömäinen menestys. Sen sijaan kalliin Iron Skyn porhallus näyttäisi katkenneen huonoa sanaa levittäneeseen viidakkorummutukseen ja 178 000 katsojaan sopii olla enemmän kuin tyytyväinen. Oikeudenmukaisuuden toteutumista edustaa Varaston täysin odottamaton menestys: pienen budjetin näytelmäfilmatisoinnilta ei ollut syytä odottaa mitään, mutta sepä kolehtoi karvan verran vajaat 200 000 katsojaa. Lämmittää, että katsojat ovat vihdoinkin löytäneet Taru Mäkelän, hienon dokumentaristin ja rikollisesti laiminlyödyn Pikkusisaren ohjaajan.
Dokumentaristina Mäkelä varmaan tuntee empatiaa kilpailussa häviölle jääneitä dokumentaristikollegoitaan kohtaan. Sillä dokumentit ovat todella ottaneet pataan. Kovin odotuksin ladattu Kovasikajuttu on myynyt hiukan alle 13 000 lippua, mikä perinteisesti olisi dokumentille hyvä tulos, mutta tekijöillä oli täysi syy odottaa jotain enemmän, Reindeerspottingin (n. 63 000 katsojaa) veroista menestystä. Ovathan leffasta olleet innoissaan ihan kaikki. Ilmeisesti sex, no drugs & rock'n'roll on huonompi kaava kuin no sex, lots of drugs & no rock'n'roll. Vielä huonommin kävi vielä paremmalle elokuvalle, Katja Gauriloffin hyvin vaikuttavalle esikoiselle Säilöttyjä unelmia. 5 000 katsojaa tässä ekoaktiivisessa maassa kuulostaa vitsiltä, mutta sieltä se vaan totuus katsoo silmästä silmään. Suoraan poliittisesti kantaa ottavan Punaisen metsän hotellin on nähnyt vain reilut 1 600 ihmistä. Mutta yhtään tippaa ymmärrystä ei herunut Anssi Mänttärin mainiolle fiktiolle Saunavieras. Koska sen katsojia on vain 119, voisimme kenties perustaa kerhon? T-paidan rintapuolella voisi lukea "Näin Saunavieraan" ja rintapuolella "Jalo Rautakallio fan club". Tosin katsojamäärä epäilemättä kaksinkertaistuu ensi viikon Sodankylän esityksen/esitysten myötä. Tuleepahan enemmän menekkiä paidoille...
Ulkomaisista elokuvista ei muuta kuin yksi hupaisa huomio. The Avengers on ollut jättiläismäinen hitti kaikkialla muualla - paitsi Suomessa. Marvel-elokuva, jonka edellä kaikkien aikojen hittilistalla ovat enää Avatar ja Titanic, on myynyt vain 106 000 lippua eikä viikkomyynti ole muutamaa tuhatta enempää. Mitä tälle "maailman toiseksi amerikkalaisimmalle maalle" on tapahtunut?..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)