Oscar-sarja, osa 4: Diktaattori

Charles Chaplinin Diktaattori (The Great Dictator, 1940)

Erikoisuuksia Oscar-palkinnon historiasta

Vaikka ns. kaksoisrooleja pidetään yleisesti näyttelijän virtuositeetin suurimpana koetinkivenä, vain kaksi näyttelijää on palkittu Oscarilla kahden eri hahmon taituroinnista samassa elokuvassa - eikä kumpikaan kuulu lajin suurimpiin klassikoihin.

Vuonna 1931/32 Fredric March voitti pystin Rouben Mamoulianin Tri Jekyll & Mr. Hyde -versiosta. Ja vuonna 1965 kaksoisroolistaan melko unhoon jääneessä Jane Fonda -länkkärissä Paukkurauta-Kati (Cat Ballou) palkittiin Lee Marvin.

Näin esimerkiksi Peter Sellersin legendaarinen kolmoisrooli Tohtori Outolemmessä jäi vaille palkintoa. Vuonna 2002 Nicolas Cage sai ehdokkuuden taiturimaisesta esityksestään komediassa Adaptation. Jeremy Irons puolestaan on sanonut, että noutaessaan Oscarin suggeroivasta roolistaan psykologisessa jännärissä Onnen kulissit (1990), hän sydämessään vastaanotti sen hieman aikaisemmin julkaistusta David Cronenberg -klassikosta Erottamattomat. Ironsin tulkinta identtisistä kaksosista on lajin huippuja. Kokonaan oma tapauksensa on kaikkien aikojen suurimpiin komedioihin kuuluva Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949), jossa nerokas Alec Guinness vetäisee kahdeksan roolia, joilla kullakin on aivan oma luonteensa. Guinnessin tour de force on edelleen vertaistaan vailla - mutta Akatemialta se jäi kokonaan huomaamatta.

Mutta, elokuvan historian kuuluisimmasta kaksoisroolista vastaa silti Charles Spencer Chaplin.

"Kaikkien erityisten ansioittensa ohella Diktaattori on vertaansa vailla oleva ilmiö, suurenmoinen tapaus ihmiskunnan historiassa. Aikakautensa suurin klovni ja rakastetuin henkilö uhmasi peittelemättä miestä, joka oli kiihotuksellaan saanut aikaan enemmän pahaa ja inhimillistä kärsimystä kuin kukaan toinen uuden ajan historiassa". Näin David Robinson Chaplin-elämäkerrassaan vuonna 1985.

Kuka on kaikkien aikojen suurin elokuvantekijä? En tiedä. Joku - en kuollaksenikaan saa päähäni kuka - aloitti vastauksensa ikuisuuskysymykseen suurin piirtein tähän tapaan: "Jätetään Chaplin pois tässä yhteydessä, sillä hän on kaikkien yläpuolella." Diktaattorin syntyvuosina 1938-40 viisikymppinen Chaplin oli voimiensa huipulla. Hänen viimeisin työnsä, Nykyaika (1936), oli täydellinen taiteellinen triumfi: rikkainta, syvällisintä ja hauskinta, mitä hän oli koskaan valkokankaalle luonut. Miimikkona Chaplin oli tahallaan jäänyt jälkeen ajastaan: Diktaattorissa hän astui aikaansa edelle tavalla, joka on yhä ainutkertainen seitsemännen taiteen historiassa.

Hän teki sen tyylillä ja jokaisen rippeen itsestään antaen. Diktaattori Hynkelin raivopuheiden loputon uusiminen paahtavassa helteessä veti Chaplinin kipurajan yli - mutta silti hän jatkoi. Eikä hänen olisi suinkaan tarvinnut tuossa iässä itseään rääkätä. Olihan hän jo saavuttanut enemmän kuin kukaan voi uneksia mitä tulee arvostukseen, taiteellisiin voittoihin tai taloudelliseen menestykseen. Mutta silti hän jatkoi, päivästä toiseen.

Diktaattorin tuotanto kesti 168 päivää.

Diktaattori on fantastinen komedia täynnä huikeita gagejä, fantastinen elokuva, jonka pariin voi palata milloin vain, kuinka monta kertaa tahansa pajatson tyhjenemättä - ja vielä enemmän. Se on lippu, jonka kantaja "sotii" sotimista vastaan kaikin elokuvan ja inhimillisen ilmaisun keinoin, jokaisella kohtauksellaan, jokaisella kuvallaan. Se on millimetrintarkka tyrannin ruumiinavaus, joka paljastaa itsevaltiuden ja itserakkauden erottamattomat siteet sekä hinnan, joka tästä liitoksesta koituu koko ihmisyydelle. On olennaista, että Diktaattori on komedia, sillä minä tahansa muuna vastenmielisyys, jota se huokuu sodanlietsojia, fasisteja, valloittajia ja "vahvoja miehiä" kohtaan, kävisi sietämättömäksi. Se on säilynyt ajankohtaisena yli 80 vuotta, ja tänä päivänä maailma kaipaa pikku kulkuria kipeämmin kuin koskaan. Mutta missään ei näy ketään, joka mahtuisi noihin ylisuuriin kenkiin.

Diktaattori on yhä intohimoisin puheenvuoro rauhan puolesta, mitä elokuva tuntee. Samalla se on esikuva kaikille elokuvallisille tutkielmille propagandan mädästä luonteesta. Sen lievästi ilmaistuna kuuluisa loppukohtaus on kaiken kirjallisuuden kuuluisimpia rauhanpuheita. Sitä pitäisi näyttää koululaisille kaikkialla kaiken aikaa. Se pesee aivot puhtaaksi liasta.

Chaplin sai suurenmoisesta näyttelijäsuorituksestaan Oscar-ehdokkuuden. Diktaattori valloitti ehdokkuudet myös neljässä muussa kategoriassa.

Chaplinin historia Oscareitten kanssa on ainutlaatuisen paranoidi, paremman sanan puutteessa. Paperilla hän kyllä näyttää saaneen peräti kolme pystiä, mutta lähemmässä tarkastelussa yksikään niistä ei ole "oikea" Oscar.

Aivan ensimmäinen Oscar-gaala 1920-luvun lopulla oli vielä enemmän tai vähemmän kevytmielistä puuhastelua aivan eri pohjalta kuin nykyjärjestelmä. Chaplin oli julkaissut hulvattoman Sirkus-komedian, ja alustavasti elokuvalle oli varattu nippu ehdokkuuksia. Jossain vaiheessa kuitenkin Chaplinin nimi pyyhittiin kaikkialta pois, sillä silloinen raati päätti jakaa Chaplinille erityishuomionosoituksena kunniapalkinnon mestarin laaja-alaisuudesta ohjaajana, kirjoittajana, näyttelijänä ja tuottajana.

Vasta vuonna 1972 Chaplinille myönnettiin kunnia-Oscar elämäntyöstään.

Ja seuraavana vuonna hän voitti yhden historian erikoisimmista Oscar-palkinnoista. Se tuli musiikista vuoden 1952 Parrasvaloihin: poliittisista syistä elokuvaa ei ollut tuotu aikanaan levitykseen Yhdysvalloissa; Akatemian tuolloiset säännöt määräsivät, että ehdokkuuksia voivat tavoitella kaikki elokuvat, jotka ovat olleet kalenterivuoden aikana esillä losangelesiläisessä elokuvateatterissa. Ja Parrasvalot sai viimein Hollywood-ensi-iltansa 1972. Akatemia on sittemmin muokannut sääntöjään näiltä osin, eikä vastaavaa periaatteessa voi enää tapahtua.

Sotavuoden 1941 gaalassa Chaplin hävisi näyttelijänä James Stewartille, jonka kaikella muotoa arvostettava työ Skandaalihäissä (The Philadelphia Story) ei edes omana aikanaan kestänyt millään vertailua. Mutta Stewart oli useimmille paljon turvallisempi valinta. Stewart kohosi Toisen maailmansodan aikana armeija-arvoltaan korkeammalle kuin kukaan toinen hollywoodilainen ja signeerasi myöhemmin tukun roolisuorituksia, jotka pyyhkivät Skandaalihäillä pöytää.

Käsikirjoittajana Chaplin hävisi kylläkin toiselle koomiselle nerolle, Preston Sturgesille, jonka poliittinen satiiri The Great McGinty oli kiistatta vuoden parhaita elokuvia. Mutta sen maine ei ole kestänyt edes Diktaattorin varjon vertaa.

Parhaan elokuvan Oscarin (johon tulenaralla Diktaattorilla ei kyllä ollut todellisia mahdollisuuksia ajan olosuhteissa) Chaplin hävisi Hitchcockin persoonattomimpiin töihin lukeutuvalle Rebeccalle, jonka jännityksen mestari oli tehnyt tilauksesta Selznickille. Tämä oli selkärangattomuuteen asti turvallinen valinta, missä Hollywoodin sisäpiiri katsoi vain itseensä. Rebecca löi kilpailussa jopa John Fordin mestariteoksen Vihan hedelmät, joka sekin katsottiin kai liian rehelliseksi.

Ja näin se sitten meni. Hollywoodilta jäi jälleen kerran tilaisuuden ollessa käsillä maailma muuttamatta. Kukaan ei uskaltanut tosissaan sanoa mitään. Hyräilivät vain la la landiä.

Moraalisesti oikein onkin, ettei pikku kulkurille työnnetty pussin painoksi patsasta, joka olisi vain tehnyt matkan teosta raskaampaa. Kulkurillehan patsaat on tehty yösijoiksi...

Himertävät tähdet Otavan...

 Luchino Viscontin Tuhon tähdet (Vaghe stelle dell'Orsa...)

Himertävät tähdet Otavan, uskonut en koskaan
Palaavani näkemään teidät ja
Loisteenne isäni puutarhassa
Enkä puhuvani teille ikkunoista
Tämän talon lapsuuteni
Jossa onneni rippeiden katoavan näin...

- Giacomo Leopardi

Mitä voi sanoa taideteoksesta, johon ei usko?

Tuhon tähdet, elokuva vuodelta 1965, on kulttuurihistoriallisesti tärkeä artefakti, koska sen on luonut kanonisoitu elokuvaohjaaja. Luchino Visconti (1906-76), Lonate Pozzolon kreivi, oli kuvausten aikaan jo luonut yli 20-vuotisen uran elokuvantekijänä ja käynnistänyt mm. neorealistisen suuntauksen. Tuhon tähtiä edeltäneestä ylenpalttisesta Tiikerikissasta tuli hänen kuuluisin elokuvansa; niukkaeleinen Tuhon tähdet on muodoltaan lähes sen antiteesi, koruton, mustavalkoinen kamaridraama. Venetsiassa se pokkasi Kultaisen Leijonan.

Kansainvälisesti Viscontin nimi tunnetaan nimenomaan elokuvapiireissä, mutta hän oli paljon muutakin: merkittävä teatteriohjaaja ja oopperaohjaajana jopa aikansa suurimpana pidetty kiitos osittain Maria Callaksen kanssa toteuttamistaan tuotannoista.

Tuhon tähtiä voisi erehtyä pitämään romaanisovituksena. Se on kuitenkin alkuperäisskenaario, jossa on kourallinen antiikin mytologiaa ja kahmalokaupalla Tennessee Williamsia. Useassa kohtauksessa hahmot penäävät suoraa puhetta - mitä juuri Visconti & co. pihtaavat.

Tuhon tähdet on pohjimmiltaan hajonneen perheen kuvaus. Isä on kuollut, äiti sairastunut henkisesti, sisko on mennyt naimisiin amerikkalaisen kanssa ja laiskuripoika käy joka toinen kuukausi perheen palatsimaisessa kotitalossa hakemassa arvoesineitä myytäväksi. Perhettä puristaa kaksi skandaalia: juutalainen tiedemiesisä on kuollut natsien vainoissa jonkun ilmiantamana; ja sisarusten suhteen väitetään olevan sukurutsainen.

Tässä olisi paljonkin aineksia, mutta Visconti ei milloinkaan päädy tyydyttävään loppuratkaisuun. Mitään yleispätevää ei sanota: seuraamme ulkopuolisina tarkkailijoina yksityistä perhedraamaa, josta ei ole mitään sanottavaa. Eräät lopun käänteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa yliammutuksi melodraamaksi.

Taide-esineenä Tuhon tähdet on taiten tehty. Alkupuolella elokuvassa on keveyttä ja lentoa, jota Viscontin suurtöistä jää toisinaan kaipaamaan. Komeata mustavalkokuvausta seuraa nautinnolla ainakin kertomuksen puoleenväliin, ja näyttelijät ovat hyviä. Varsinkin Claudia Cardinale keskushahmona. Toisaalta, KAVIn kopion ääniraita oli kurjassa kunnossa, mutta sellaisena paljasti myös alkuperäisen äänityön kömpelyyden.

Suomenkielinen nimi on outo. En puhu italiaa, mutta en löytänyt syytä, miksi "vaghe" on suomennettu "tuhon". "Vaghe stelle dell'Orso" pitäisi kaiken järjen mukaan kääntyä suunnilleen "Otavan himmeästi loistavat tähdet". Ehkä tässä on konnotaatio, josta en ole tietoinen. Leopardi on kuollut 185 vuotta sitten, joten häneltäkään ei voi kysyä.

******

NIAGARAN ARKISTOSARJA JATKUU:

28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Seksiä, valheita ja Kultaisia Palmuja

Steven Soderberghin seksiä, valheita ja videonauhaa (sex, lies and videotape)

Pirkanmaan elokuvakeskuksen pyörittämä Arthouse Cinema Niagara on koko maakunnan tärkein elokuvateatteri jo yksistään siitä syystä, että se ainoana tarjoaa kahdesti vuodessa vaihtoehdon nykyaikaiselle digielokuvalle esittämällä arkistosarjoissaan elokuvia 35 mm:n filmiprojektioina. Samalla nämä KAVIN kanssa toteutetut klassikkonäytökset näyttävät pilkahduksia elokuvan historiaan.

Tämän kevään erinomainen ohjelma:

14.2. Steven Soderbergh: SEKSIÄ, VALHEITA JA VIDEONAUHAA (Sex, Lies And Videotape, USA 1989)
21.2. Luchino Visconti: TUHON TÄHDET (Vaghe stelle dell´Orsa…Italia/Ranska 1965)
28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Arkistosarja alkaa huipulta: Kultaisella Palmulla palkittu seksiä, valheita ja videonauhaa on upea elokuva.

Perusasetelma on klassinen. Andie McDowell ja Peter Gallagher ovat hyvin toimeentuleva aviopari: Andie on estynyt ja frigidi, Peter taas narsistinen lakimies, joka pettää vaimoaan tämän hedonistisiskon kanssa. Huolella rakennetut kulissit saapuu murtamaan huikeasti näyttelevä James Spader, Peterin opiskelutoveri yhdeksän vuoden takaa, johon Andie ihastuu.

Tiukoissa raameissa ekonomisesti työskentelevä Soderbergh keskittyy vain näihin neljään ihmiseen rajaten lähes kaikissa kohtauksissa ulkopuoliset pois. Useimmat elokuvansa myös kuvannut ja leikannut auteur on vain harvoin ottanut kynän käteen, yhtenä poikkeuksena esikoinen: skenaario on niin häikäisevän hieno, että syntyy kiusaus väittää tekijän sanoneen siinä kerralla kaiken olennaisen.

Onnistuminen syntyy kiinnostavasta perustarinasta, jonka sisällä näyttelijöillä oli vapaus muokata dialogia suuhun sopivaksi. Onnellisten tähtien alla syntynyt elokuva sai saumattomasti yhteen sopivan ensemblen.

Siksi elokuva tuntuu käsin kosketeltavan todelta. Soderbergh tutkii ihmiskäyttäytymistä kuin ulkopuolinen tarkkailija eri kulmista valottaen; mutta kaikki kiertyy pääteesin ympärille: miten epätasapainoinen suhde seksiin saa ihmiset valehtelemaan toisilleen.

James Spaderin näyttelijäpalkinto Cannes'ssa tuli siitä taituruudesta, millä hän puhaltaa hengen Grahamiin, joka on muuten vaarassa jäädä akateemiseksi. Syvien traumojen kanssa tasapainoileva parannuksen tehnyt patologinen valehtelija ei suostu muiden kolmen tapaan valehtelemaan - paitsi itselleen. Omalaatuiseksi selviytymismekanismiksi hän on kehittänyt kuvausprojektin, eräänlaisen privaatin dokumenttisarjan, jossa hän haastattelee videolle tapaamiaan naisia näiden seksikokemuksista. Näin hän voi olla muiden edessä näennäisen suora ja rehellinen, ja silti ylläpitää tunnemuuria. Kunnes hänet haastaa älykäs, avioliittoonsa turhautunut nainen. Ja äkkiä alkavat näkymättömät muurit sortua vähän joka puolella.

Soderberghin oman tunnustuksen mukaan seksiä, valheita ja videonauhaa on vieraantuneen nuoren miehen työ. Siinä määrin, ettei hän tiennyt miten iloita elokuvan yllättävästä menestyksestä Ranskan Rivieralla (ja myöhemmin lippuluukuilla, missä elokuva toi budjettinsa takaisin 30-kertaisesti). Esikoisohjaus käynnisti paitsi ohjaajansa myös neljän päänäyttelijänsä urat ja on jälkianalyyseissä paljastunut vaikutusvaltaiseksi airueksi, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen huikeata amerindieaaltoa. Aikaansa edellä ollutta teosta voidaan hieman romantisoiden jopa pitää ensimmäisenä 90-lukulaisena amerikkalaiselokuvana.

Aikaansa edellä siinä määrin, että se tuntuu yhä tuoreelta ja uniikilta, vaikka samoja teemoja on pyöritelty lukemattomissa vähäisempien kykyjen tuotoksissa. seksiä, valheita ja videonauhaa - upea nimi, jolle on tehtävä oikeutta kirjoittamalla se soderberghiläisittäin tyyliteltynä - kolahtaa edelleen myriadeilla tasoilla. Ohjaajan maanmiehet eivät olleet ihan ajassa. Vuoden 1989 ensi-illaksi leffassa puhutaan harvinaisen suoraan mm. masturboinnista. Ehkä siksi monet elokuvasta pitäneet ammattikriitikotkaan eivät osanneet ottaa teosta haltuun: elokuvan julisteessa lainattu kriitikko julistaa "vuoden hauskinta komediaa". Vaikka seksiä, valheita ja videonauhaa onkin viihdyttävä ja aika ajoin huvittava (varsinkin kun kankaalla häilyy Steven Brillin maan mainio baarikärpänen), se on pohjimmiltaan vakava työ aidoista aiheista. Huumorikin on läpeensä happaman ironian maustamaa.

Merkkiteoksen menestys Euroopassa on helppo ymmärtää. Soderberghin, jonka sukujuuret johtavat Ruotsiin ("Staffan Söderberg"?) ja Italiaan, tyylissä on paljon vaikutteita eurooppalaisesta perinteestä: Ingmar Bergmanista ja varsinkin puheliaasta ranskalaisesta tapakuvauksesta. Eräät asetelmat tuovat mieleen Claude Sautet'n, muiden ohessa. Henkinen miljöö on silti väärentämättömän amerikkalainen.

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana Steven Soderbergh on luonut ainutlaatuisen uran amerikkalaisena elokuvantekijänä. Hän ei ole pelännyt riskejä ja epäonnistumisia. Epäonnistumisetkin ovat olleet järjestään kiinnostavia epäonnistumisia, joissa voi vilpittömästi nauttia Soderberghin hiotusta tekniikasta, jossa ei ole mitään tarpeetonta. Tähänastisena pääteoksena voinee pitää majesteettista The Knickiä, jonka Soderbergh toteutti 20-osaisena televisiolle, leikaten ja kuvaten itse jokaisen jakson, mitä voi pitää lähes yli-inhimillisenä suorituksena. Musiikin siihen, kuten videonauhaan, teki verraton Cliff Martinez.

Silti seksiä, valheita ja videonauhaa on tekijänsä hienoin työ tähän mennessä. Ja sellaisena eräänlainen lupaus, jota Soderbergh ei ole vieläkään täysin lunastanut.

Oscar-sarja, osa 3: 7 kertaa Kenneth Branagh

 Oscar 2022 -katsaus, osa 3/3

Kenneth Branagh ei ole koskaan voittanut Oscaria, mutta on ainoa, joka on saavuttanut Oscar-ehdokkuuden seitsemässä eri kategoriassa.

Vaikka ehtymättömän energinen Branagh onkin tehnyt ja saavuttanut paljon elokuvan saralla, hän on silti ennen kaikkea teatterimies.

Vuonna 1960 Belfastissa keskiluokkaiseen protestanttiperheeseen syntynyt pohjoisirlantilainen solmi brittiläisen teatterimaailman pauloihinsa jo nuorena. Kaksikymppisenä häntä pyydettiin esittämään Hamletin yksinpuhelu Hänen Majesteetilleen kuningattarelle. Läpi 1980-luvun häntä juhlittiin uutena Olivierina. Tänä päivänä hän toimii maailman tärkeimpiin teatterikouluihin kuuluvan RADAn (Royal Academy of Dramatic Art) presidenttinä.

Vuonna 1990 hän oli suunnilleen niin huipulla kuin olla voi. Kaappi täynnä teatteripalkintoja, edellisenä vuonna valmistunut esikoiselokuva Henry V oli tuonut kaksi Oscar-ehdokkuutta - käsikirjoituksesta ja ohjauksesta - ja hän oli avioitunut Emma Thompsonin kanssa.

Olisi väärin väittää, että Branagh olisi ajautunut tämän jälkeen minkäänlaiseen alamäkeen, mutta vastaavaan suosioon hän ei ole yltänyt kuin vasta tänä vuonna, kun osittain omaelämäkerrallinen Belfast voitti puolelleen yleisön rakkauden ja sai 7 Oscar-ehdokkuutta.

Väliin jäävä 30 vuotta on vähän kuin jokin John Wickin jatko-osa: täynnä toimintaa, jossa on huteja ja osumia sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Itsevarman moniosaajan imagoa on dominoinut ison egon maine. Varsinkin elokuvantekijänä Branagh'n nähdään usein kurottaneen korkeuksiin, jonne lahjat eivät ihan riitä. Teatterilavan pienemmät puitteet tuntuvat sopivan paremmin taiturin mittoihin. 1990-luvulla monet asianharrastajat, hienoista ilkeyttäkin osoittaen, eivät ymmärtäneet liittoa aivan eri puusta veistetyn Emma Thompsonin kanssa. Eikä se lopulta kestänytkään kuin kuusi vuotta, kun Branagh petti Thompsonia tämän Talo jalavan varjossa -vastanäyttelijän, Helena Bonham Carterin, kanssa. Sattuvaa kyllä, liitto päättyi virallisesti vuonna 1995, jolloin Thompson osoitti olevansa paitsi näyttelijänä myös kirjailijana exäänsä parempi: Ang Leen ohjaama Järki ja tunteet toi Thompsonille syystäkin tämän uran jo toisen Oscarin.

Elokuvantekijänä Branagh on ohjannut 18 elokuvaa, joista kaksi on julkaistu viimeisen vuoden sisällä. Punaista lankaa niistä on vaikea löytää, vaikka kolmasosa Shakespeare-sovituksia onkin. On uusintafilmatisointia, Disneytä, Marvelia, Hercule Poirot'a, jatko-osia... Hei, tyyppi, valitse jo joku kaista! Kokonaisuus voidaan summata tähän tapaan: elokuvantekijä-Branagh ei ole pitkään aikaan ollut kiinnostava aidolle filmihullulle, eikä pahemmin kriitikoillekaan, mutta kiistattomasti hän on saavuttanut merkittävää kaupallista menestystä kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi Disneyn draamaversio Tuhkimosta, vuodelta 2015, ei ole "Branagh-elokuva" missään järjellisessä mielessä, mutta se takoi lippuluukuilla yli puoli miljardia dollaria, ja Branagh'n ohjaajapalkkio lienee ollut mukava.

Teknisesti pätevä tekijä hän onkin. Ongelmat löytyvät elokuvien varsinaisesta sisällöstä. Esimerkiksi Thor (2011) oli menestys sekin, mutta monien mielestä ehkä huonoin Marvel-elokuva. Kiinnostavampi tapaus on Branagh'n yllätyshitti Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, 2017). Kriitikot suhtautuivat siihen kuin kädenlämpöiseen maitoon, mutta siitä sukeutui valtava hitti sen löydettyä faneja kaikissa ikäryhmissä. Jatko-osa, Kuolema Niilillä (Death on the Nile) pyörii Tampereellakin.

Cinefiilille Kenneth Branagh on yleensä ollut kiinnostavin näyttelijänä, vaikkeivät jotkut voi häntä sietääkään. Itselleni isoimmat onnistumiset löytyvät television puolelta. Salaliitossa (Conspiracy, 2001) Branagh piirtää kylmäävällä tavalla suorastaan iloisen muotokuvan natsijohtaja Reinhard Heydrichista johtamassa arkipäiväistä kokousta "lopullisen suunnitelman" yksityiskohdista. Näyttelijätyön oveluus hyytää vielä enemmän, kun tiedostaa tapahtumien ja vuorosanojen perustuvan aitoihin kokouspöytäkirjoihin. Vielä vaikuttavampi on rooli seuraavan vuoden vielä vaikuttavammassa Shackletonissa (ohj. Charles Sturridge).

Oli miten oli, tällä hetkellä Kenneth Branagh'lla pyyhkii hienosti. Hän on pyyhkinyt esimerkiksi maanmies Ridley Scottilla lattiaa viimeiset kuukaudet. Oscarit ovat tämän artikkelin oikea pääaihe, ja siitä näkökulmasta Scott on vuoden suurin alisuorittaja. Kuten Branagh, hän valmisti kaksi elokuvaa, molemmat suuria tuotantoja - eikä kukaan mennyt katsomaan kumpaakaan. Yhteensä nämä "laatuelokuviksi" tarkoitetut nappasivat kokonaiset yhden Oscar-ehdokkuuden (maskeerauksesta) - ja kolme Razzie-ehdokkuutta. Samaan aikaan Branagh'n julkaisemista elokuvista ovat tykänneet kaikki ja toinen niistä on vahva ehdokas voittamaan Oscareita.

*****

Kenneth Branagh'n 7 Oscar-kategoriaa:

alkuperäiskäsikirjoitus: Belfast (2021)
sovitettu käsikirjoitus: Hamlet (1996)
miespääosa: Henry V (1989)
miessivuosa: My Week With Marilyn (2011)
lyhytelokuva: Swan Song (1992)
ohjaus: Henry V ja Belfast
paras elokuva: Belfast

Oscar-sarja, osa 2: Jane Campion - Top of the Line

 Oscarit 2022 -katsaus, osa 2/3

Naiset ovat olleet elokuvateollisuudessa ja Oscareissa lievästi sanoen aliedustettuina ihan viime vuosiin asti. Näin ei olisi millään muotoa tarvinnut olla: ranskalainen Alice Guy (1873-1968) ohjasi historian ensimmäiset näytelmäelokuvat jo 1800-luvun lopulla, ja ennen Ensimmäistä maailmansotaa hän omisti oman elokuvastudion. Ja sitten Guyn pioneerityö unohtui historian lehdiltä vuosikymmeniksi.

Uusiseelantilainen kengäntekijän tytär Dame Elizabeth Jane Campion (s. 1954) lienee esimerkillään vaikuttanut suurempaan joukkoon naisohjaajia kuin kukaan toinen. Australiassa 1980-luvulla uransa aloittanut tienraivaaja on ensimmäinen Kultaisen Palmun voittanut nainen, ensimmäinen ohjaamastaan elokuvasta käsikirjoitus-Oscarin voittanut nainen sekä tuoreeltaan ensimmäinen nainen, joka on saanut parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuuden kahdesti. Campion voitti uusimmasta elokuvastaan parhaan ohjauksen Hopealeijonan Venetsiassa; The Power of the Dog sai 12 Oscar-ehdokkuutta, mikä on ennätys naiselokuvantekijälle ja ylipäätään yksi suurimmista ehdokkuussaaliista palkinnon historiassa.

Nämä ovat sinänsä ulkokohtaisia huomioita, eivätkä kerro itse elokuvista mitään; mutta Oscareiden kaltaisten palkintojen painavin merkitys on siinä, miten ne voivat nostaa esiin (tai jättää huomiotta) tekijöitä, jotka tavalla tai toisella tulevat tavalliseksi miellettyjen piirien ulkopuolelta. The Artistin, The Hurt Lockerin, 12 Years a Slaven, Moonlightin, Parasiten ja Nomadlandin kaltaisten elokuvien Oscar-menestys kohottaa vähemmistöjen ja "ulkopuolisten" ryhmien itsetuntoa ja näyttää seuraajille, että heillä on mahdollisuudet menestyä, vaikkeivät sovikaan perinteisiin muotteihin. Vaikka kehitys näyttää joskus lukeutuvan etanoiden sukuun, luutumat murtuvat sittenkin.

Jos Thomas Savagen 55 vuotta vanhaan romaaniin perustuva The Power of the Dog voittaa parhaan elokuvan Oscarin, tulee siitä harvinaisuus myös lajityyppinsä vuoksi, sillä tähän mennessä vain kolme lännenelokuvaa on palkittu vuoden parhaana: Cimarron (1930), Tanssii susien kanssa (1990) ja Armoton (1992). Western on ollut suhteettoman alihuomioitu genre, sillä noin 1920-luvun lopulta aina 1960-luvun kynnykselle länkkärit olivat yleisön lempiviihdettä teattereissa, ja laji on synnyttänyt valtavan määrän klassikoita.

 Jane Campion on saanut paljon aikaan, mutta The Power of the Dog on silti vasta hänen kahdeksas pitkä näytelmäelokuvansa. Kahden viimeisen väliin mahtuu koko 2010-luku.

Neljä ensimmäistä teosta ovat jokainen tarkkaan harkittuja ja viimeisteltyjä naisen muotokuvia - viimeinen näistä kirjaimellisestikin. Keveän ja raikkaan Sweetien jälkeen Campion sukelsi kunnianhimossaan aivan toisen luokan projektiin. Kirjailija Janet Framen tarinan kertova Enkelin kosketus (paremmalta alkukieliseltä nimeltään An Angel at My Table) on kuka ties vieläkin ohjaajan persoonallisin työ. Sitä seuranneesta Pianosta tuli vuoden 1993 suuria tapauksia ympäri maailman ja klassikko. Se voitti Kultaisen Palmun, kolme Oscaria ja käynnisti Anna Paquinin uran.

Kolme vuotta myöhemmin ensi-iltaan tullut Henry James -filmatisointi Naisen muotokuva on edelleen kiistelty voimannäyttö, ja sen myötä jokin tulee päätökseensä tekijän uralla. Naisen muotokuva on hiotuinta ja taidokkainta käsityötä, mitä Campion on yleisölleen esitellyt, mutta onko se vielä onnistunutta draamaa?

Tätä pohtiville elokuvantekijä tarjosi vaihteeksi komedian Holy Smoke (1999). Kiinnostava kokeilu onnistunee vain puolittain tavoitteissaan, mutta tarjoaa mainiota näyttelemistä. Näyttelijöiden ohjaajana Campion onkin suvereeni. Hän sai Meg Ryanistakin irti aivan uutta ilmaisua kokeilevassa trillerissä Kuka pelkää pimeää? (eli In the Cut, jälleen absurdi suomennos). Muuta hyvää tästä teoksesta ei voikaan sanoa. Kyseessä on eräs isoimmista epäonnistumisista mestaritason elokuvantekijältä historiassa. Sitä seurasikin kuuden vuoden tauko, minkä jälkeen ilmestyi kärsivällisyyttä vaativa, mutta poikkeuksellisen kaunis ja herkkä Kirkas tähti, tarina nuorena kuolleen runoilija John Keatsin rakkaudesta.

Tämän jälkeen Campion vaihtoi mediaa: erinomainen jännärisarja Top of the Lake uudisti tv-sarjailmaisua ja on kohonnut klassikon asemaan. Campion on omaleimainen auteur sarjamuotoisessa tarinankerronnassakin.

Jane Campion on poikkeuksellisen vahva ääni modernissa elokuvassa. Useinkin hän on haastanut yleisönsä asenteita ja ennakkoluuloja, ja uran suurta linjaa leimaa eräänlainen epätasaisuus: kahdeksan elokuvan sarja ei ole itsestään selvästi katkeamaton helminauha, mutta täynnä upeata elokuvailmaisua ja syvällisiä, raapivia huomioita naiseudesta usein miesten hallitsemassa maailmassa.

The Power of the Dog on sekin jakanut mielipiteitä, mikä tuntuu sopivalta ja lupaavalta. Näyttelijätyön erinomaisuuden ovat kuitenkin ani harvat asettaneet kyseenalaiseksi. Elokuva toi upealle Kirsten Dunstille vihdoin ja viimein ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden, 28 vuotta Veren vankien jälkeen. Hauskaa kyllä, samasta elokuvasta sai ehdokkuuden myös Dunstin kihlattu, Jesse Plemons. Kirsten on Kristen Stewartin ohella toinen Akatemiasta tänä vuonna työvoiton ottaneista naisnäyttelijöistä, jotka ovat tehneet hienoja rooleja jo vuosia.

Oscar-sarja, osa 1: Spielberg teki sen

Oscarit 2022 -katsaus, osa 1/3

Tänään teki mieli alkaa kirjoittaa huvin vuoksi Oscareista.

Kun Oscar-ehdokkuudet viime tiistaina julkistettiin, tuli Steven Spielbergistä (s. 1946) palkinnon historian ensimmäinen henkilö, joka on ollut ehdolla vuoden parhaasta ohjauksesta kuudella vuosikymmenellä. Se on aika hyvin 75-vuotiaalta.

Tänä päivänä on helppoa ajatella, että kuka muukaan tuohon saavutukseen olisi ensimmäisenä yltänyt, mutta yhtä helposti unohtuu, miten paljon Spielberg aikoinaan joutui tekemään saavuttaakseen Akatemian suosion; Tappajahaista ei ehdokkuutta herunut. Ei, vaikka elokuvasta tuli välittömästi kaikkien aikojen suurin kaupallinen hitti ja muutamassa vuodessa klassikko - ja vaikka se elokuvaohjauksena pursuaa henkeäsalpaavia kerronnallisia ratkaisuja.

Spielberg oli 30-vuotias julkaistessaan Kolmannen asteen yhteyden ja 31-vuotias saadessaan tietää tulleensa asetetuksi ensimmäistä kertaa Oscar-ehdokkaaksi ohjaustaidoistaan. Mahdollisesti elokuvahistorian teknisesti taitavin kertoja, elokuvaohjauksen Capablanca tai Mozart, oli 47-vuotias kivutessaan maaliskuussa 1994 Dorothy Chandler Pavilionin lavalle vastaanottamaan ensimmäisen Oscar-patsaansa.

Uran aikana saavutetut komeat 8 ohjausehdokkuutta tuntuvat Spielbergin maineen rinnalla vähältä. Woody Allenillakin on niitä 7 - saman verran kuin mitä West Side Story keräsi tänä vuonna ehdokkuuksia kaikkiaan. Tästä, ja kriitikoiden ylisanoista, huolimatta elokuva floppasi lippuluukuilla. Sääli, koska Spielbergin tiedetään haaveilleen elokuvamusikaalin tekemisestä jo 1941-komedian (1979) riemastuttavan ylienergisestä tanssikohtauksesta lähtien.

Steven Spielbergin mahdollisuudet Oscariin tänä vuonna ovat teoreettiset. Tällä hetkellä pulleimmin purjein menestykseen seilaavat The Power of the Dog (ohj. Jane Campion) ja Belfast (Kenneth Branagh). Mutta kuka tietää? En minä ainakaan, Oscar-veikkaukseni tapaavat mennä joka vuosi päin prinkkalaa.

Parhaan elokuvan kategoriassa on tätä nykyä vaihteleva määrä nimikkeitä, tänä vuonna täydet kymmenen: ilahduttavan ja turhauttavan sekalainen joukko. On musikaalia, westerniä, indietä, scifiä ja tosipohjaista draamaa. Sekä kolmetuntinen japanilainen Haruki Murakami -filmatisointi.

Doraibu mai kâ eli Drive My Car voitti viime keväänä Cannes'ssa käsikirjoituspalkinnon ja on käsiksestään nyt myös Oscar-ehdokkaana. Kuin myös ohjauksestaan (Ryûsuke Hamaguchi), ja ulkomaisten elokuvien sarjassa palkinto on lähes varma.

Edellä mainittujen rinnalla pari ehdokasta pistää silmään hieman yhteismitattomina.

Will Smithin intohimoprojekti King Richard kuuluu viime vuoden isoimpiin kaupallisiin floppeihin. Kriitikotkin olivat vähän epävarmoja miten suhtautua 2½-tuntiseen studiotuotteeseen Williamsin tennisperheestä, mutta Akatemia kääntyi lopulta sille suosiolliseksi. Ehdokkuuksia tuli useissa tärkeissä kategorioissa.

Mikä on kummallista, kun tarjolla olisi ollut paljon kiinnostavampi kuningastarina: Joel Coenin The Tragedy of Macbeth sai kriitikoiden Metascoressa keskiarvoksi 87, mutta ohitettiin Oscar-ehdokkuuksissa lähes tyystin. Denzel Washingtonille myönnettiin huomiota pääosasta, minkä lisäksi elokuva ylsi ehdokkuuksiin kuvauksestaan ja lavastuksestaan.

Guillermo del Toron uusin kauhufantasia Nightmare Alley yllätti myös kapuamalla kymmenen joukkoon. Ohjaajan kyseenalaisella tyylillä on riittävästi faneja.

Myös Adam McKaylla niitä faneja riittää. Tai ehkä pikemminkin Leonardo DiCapriolla, joka tähdittää Don't Look Upia, Netflixin historian toiseksi katsotuinta elokuvaa. Mutta tämän vuoden Oscareissa sillä on kyseenalainen kunnia olla kymmeniköstä heikoimmat arviot saanut: Metascore on vain 49. Se on huonommin kuin McKayn säälittävällä Will Ferrell -farssilla Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda.

Samaan aikaan Paul Thomas Anderson parka sai taas plakkariinsa kolme uutta ehdokkuutta, jotka jäävät palkinnoksi materialisoitumatta, vaikka Licorice Pizzaa näkemättäkin voi olla suht varma, että kyseessä on vuoden paras amerikkalaiselokuva: näin yleensä on Andersonin leffojen kohdalla asian laita (Metascore 90).

Coenin Macbethin lisäksi huomattavia parhaan elokuvan kategoriasta rannalle jätettyjä ovat Wes Andersonin kovasti tykätty The French Dispatch sekä varsinkin Pedro Almodóvarin uusin, Rinnakkaiset äidit (Madres paralelas). "Hullu melodraama" sai Metascoressa 87 pistettä ja toi Penélope Cruzille ehdokkuuden pääosasta. Ehkä elokuvien siirtyminen suoratoistopalvelujen kautta kotioloihin suosii laveammalla pensselillä roiskittuja kuvaohjelmia, joiden puutteet näkyisivät paremmin valkokankaalla? En tiedä. Eikä sillä ole väliäkään.

Cruzin mies, mestari Javier Bardem, on hänkin ehdolla. Aaron Sorkinin uusimmassa tosielämänäytelmässä Bardem esittää Lucille Ballin miestä ja vastanäyttelijää Desi Arnazia. Being the Ricardos kertoo sitcomit televisioon vakiinnuttaneesta I Love Lucy -sarjasta. Elokuva on otettu kriitikoiden parissa vastaan viileähkösti, eivätkä kaikki ole varmoja, ansaitsivatko Bardem ja Ballia esittävä Nicole Kidman ehdokkuutensa.

Fanikulttuuria heijastelee omalla tavallaan sekin, että nyt itseään voivat Oscar-ehdokkaina mainostaa myös Beyoncé ja Billie Eilish. Tosin he saivat ehdokkuutensa helpoimmassa kategoriassa: paras alkuperäislaulu.

Vastapainoksi samassa sarjassa painii myös ikoni nimeltä Van Morrison, joka kirjoitti biisin kanssabelfastilaiselle Kenneth Branagh'lle. Saapa nähdä kehtaavatko Akatemian jäsenet asettaa Eilishin tai Beyoncén ennen Astral Weeksin ja Moondancen luonutta mestaria. Eipä yllättäisi.

Oscar-ehdokkaat 2022

PARAS ELOKUVA
Belfast
CODA
Don’t Look Up
Drive My Car
Dune
King Richard
Licorice Pizza
Nightmare Alley
The Power of the Dog
West Side Story

PARAS OHJAUS
Kenneth Branagh, Belfast
Ryusuke Hamaguchi, Drive My Car
Paul Thomas Anderson, Licorice Pizza
Jane Campion, The Power of the Dog
Steven Spielberg, West Side Story


PARAS MIESPÄÄOSA
Javier Bardem, Being the Ricardos
Benedict Cumberbatch, The Power of the Dog
Andrew Garfield, Tick, Tick…Boom
Will Smith, King Richard
Denzel Washington, The Tragedy of Macbeth


PARAS NAISPÄÄOSA
Jessica Chastain, The Eyes of Tammy Faye
Olivia Colman, The Lost Daughter
Penelope Cruz, Rinnakkaiset äidit
Nicole Kidman, Being the Ricardos
Kristen Stewart, Spencer


PARAS MIESSIVUOSA
Ciaran Hinds, Belfast
Troy Kotsur, CODA
Jesse Plemons, The Power of the Dog
J.K. Simmons, Being the Ricardos
Kodi Smit-McPhee, The Power of the Dog

PARAS NAISSIVUOSA
Jessie Buckley, The Lost Daughter
Ariana DeBose, West Side Story
Judi Dench, Belfast
Kirsten Dunst, The Power of the Dog
Aunjanue Ellis, King Richard

PARAS ALKUPERÄINEN KÄSIKIRJOITUS
Belfast
Don’t Look Up
King Richard
Licorice Pizza
The Worst Person in the World


PARAS SOVITETTU KÄSIKIRJOITUS
CODA
Drive My Car
Dune
The Lost Daughter
The Power of the Dog

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA
Drive My Car (Japani)
Flee (Tanska)
The Hand of God (Italia)
Lunana: A Yak in the Classroom (Bhutan)
The Worst Person in the World (Norja)


PARAS DOKUMENTTI
Ascension
Attica
Flee
Summer of Soul
Writing with Fire


PARAS ANIMAATIO
Encanto
Flee
Luca
Mitchellin perhe ja koneiden kapina
Raya ja viimeinen lohikäärme


PARAS KUVAUS
Dune
Nightmare Alley
The Power of the Dog
The Tragedy of Macbeth
West Side Story

PARAS LEIKKAUS
Don’t Look Up
Dune
King Richard
The Power of the Dog
Tick, Tick, Boom

PARAS MASKEERAUS
Coming 2 America
Cruella
Dune
The Eyes of Tammy Faye
House of Gucci

PARAS MUSIIKKI
Don’t Look Up
Dune
Encanto
The Power of the Dog
Rinnakkaiset äidit

PARAS LAVASTUS
Dune
Nightmare Alley
The Power of the Dog
The Tragedy of Macbeth
West Side Story

PARAS PUVUSTUS
Cruella
Cyrano
Dune
Nightmare Alley
West Side Story

PARHAAT ÄÄNITEHOSTEET
Belfast
Dune
No Time to Die
The Power of the Dog
West Side Story


PARHAAT ERIKOISEFEKTIT
Dune
Free Guy
No Time to Die
Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings
Spider-Man: No Way Home

PARAS LYHYTELOKUVA
Ala Kachuu – Take and Run
The Dress
The Long Goodbye
On My Mind
Please Hold

PARAS LYHYT ANIMAATIO
Affairs of the Art
Bestia
Boxballet
Robin Robin
The Windshield Wiper

PARAS LYHYT DOKUMENTTI
Audible
Lead Me Home
The Queen of Basketball
Three Songs for Benazir
When We Were Bullies

PARAS LAULU
”Be Alive”, King Richard
”Dos Oruguitas”, Encanto
”Down to Joy”, Belfast
”Somehow You Do”, Four Good Days
”No Time to Die”, No Time to Die