Seksiä, valheita ja Kultaisia Palmuja

Steven Soderberghin seksiä, valheita ja videonauhaa (sex, lies and videotape)

Pirkanmaan elokuvakeskuksen pyörittämä Arthouse Cinema Niagara on koko maakunnan tärkein elokuvateatteri jo yksistään siitä syystä, että se ainoana tarjoaa kahdesti vuodessa vaihtoehdon nykyaikaiselle digielokuvalle esittämällä arkistosarjoissaan elokuvia 35 mm:n filmiprojektioina. Samalla nämä KAVIN kanssa toteutetut klassikkonäytökset näyttävät pilkahduksia elokuvan historiaan.

Tämän kevään erinomainen ohjelma:

14.2. Steven Soderbergh: SEKSIÄ, VALHEITA JA VIDEONAUHAA (Sex, Lies And Videotape, USA 1989)
21.2. Luchino Visconti: TUHON TÄHDET (Vaghe stelle dell´Orsa…Italia/Ranska 1965)
28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Arkistosarja alkaa huipulta: Kultaisella Palmulla palkittu seksiä, valheita ja videonauhaa on upea elokuva.

Perusasetelma on klassinen. Andie McDowell ja Peter Gallagher ovat hyvin toimeentuleva aviopari: Andie on estynyt ja frigidi, Peter taas narsistinen lakimies, joka pettää vaimoaan tämän hedonistisiskon kanssa. Huolella rakennetut kulissit saapuu murtamaan huikeasti näyttelevä James Spader, Peterin opiskelutoveri yhdeksän vuoden takaa, johon Andie ihastuu.

Tiukoissa raameissa ekonomisesti työskentelevä Soderbergh keskittyy vain näihin neljään ihmiseen rajaten lähes kaikissa kohtauksissa ulkopuoliset pois. Useimmat elokuvansa myös kuvannut ja leikannut auteur on vain harvoin ottanut kynän käteen, yhtenä poikkeuksena esikoinen: skenaario on niin häikäisevän hieno, että syntyy kiusaus väittää tekijän sanoneen siinä kerralla kaiken olennaisen.

Onnistuminen syntyy kiinnostavasta perustarinasta, jonka sisällä näyttelijöillä oli vapaus muokata dialogia suuhun sopivaksi. Onnellisten tähtien alla syntynyt elokuva sai saumattomasti yhteen sopivan ensemblen.

Siksi elokuva tuntuu käsin kosketeltavan todelta. Soderbergh tutkii ihmiskäyttäytymistä kuin ulkopuolinen tarkkailija eri kulmista valottaen; mutta kaikki kiertyy pääteesin ympärille: miten epätasapainoinen suhde seksiin saa ihmiset valehtelemaan toisilleen.

James Spaderin näyttelijäpalkinto Cannes'ssa tuli siitä taituruudesta, millä hän puhaltaa hengen Grahamiin, joka on muuten vaarassa jäädä akateemiseksi. Syvien traumojen kanssa tasapainoileva parannuksen tehnyt patologinen valehtelija ei suostu muiden kolmen tapaan valehtelemaan - paitsi itselleen. Omalaatuiseksi selviytymismekanismiksi hän on kehittänyt kuvausprojektin, eräänlaisen privaatin dokumenttisarjan, jossa hän haastattelee videolle tapaamiaan naisia näiden seksikokemuksista. Näin hän voi olla muiden edessä näennäisen suora ja rehellinen, ja silti ylläpitää tunnemuuria. Kunnes hänet haastaa älykäs, avioliittoonsa turhautunut nainen. Ja äkkiä alkavat näkymättömät muurit sortua vähän joka puolella.

Soderberghin oman tunnustuksen mukaan seksiä, valheita ja videonauhaa on vieraantuneen nuoren miehen työ. Siinä määrin, ettei hän tiennyt miten iloita elokuvan yllättävästä menestyksestä Ranskan Rivieralla (ja myöhemmin lippuluukuilla, missä elokuva toi budjettinsa takaisin 30-kertaisesti). Esikoisohjaus käynnisti paitsi ohjaajansa myös neljän päänäyttelijänsä urat ja on jälkianalyyseissä paljastunut vaikutusvaltaiseksi airueksi, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen huikeata amerindieaaltoa. Aikaansa edellä ollutta teosta voidaan hieman romantisoiden jopa pitää ensimmäisenä 90-lukulaisena amerikkalaiselokuvana.

Aikaansa edellä siinä määrin, että se tuntuu yhä tuoreelta ja uniikilta, vaikka samoja teemoja on pyöritelty lukemattomissa vähäisempien kykyjen tuotoksissa. seksiä, valheita ja videonauhaa - upea nimi, jolle on tehtävä oikeutta kirjoittamalla se soderberghiläisittäin tyyliteltynä - kolahtaa edelleen myriadeilla tasoilla. Ohjaajan maanmiehet eivät olleet ihan ajassa. Vuoden 1989 ensi-illaksi leffassa puhutaan harvinaisen suoraan mm. masturboinnista. Ehkä siksi monet elokuvasta pitäneet ammattikriitikotkaan eivät osanneet ottaa teosta haltuun: elokuvan julisteessa lainattu kriitikko julistaa "vuoden hauskinta komediaa". Vaikka seksiä, valheita ja videonauhaa onkin viihdyttävä ja aika ajoin huvittava (varsinkin kun kankaalla häilyy Steven Brillin maan mainio baarikärpänen), se on pohjimmiltaan vakava työ aidoista aiheista. Huumorikin on läpeensä happaman ironian maustamaa.

Merkkiteoksen menestys Euroopassa on helppo ymmärtää. Soderberghin, jonka sukujuuret johtavat Ruotsiin ("Staffan Söderberg"?) ja Italiaan, tyylissä on paljon vaikutteita eurooppalaisesta perinteestä: Ingmar Bergmanista ja varsinkin puheliaasta ranskalaisesta tapakuvauksesta. Eräät asetelmat tuovat mieleen Claude Sautet'n, muiden ohessa. Henkinen miljöö on silti väärentämättömän amerikkalainen.

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana Steven Soderbergh on luonut ainutlaatuisen uran amerikkalaisena elokuvantekijänä. Hän ei ole pelännyt riskejä ja epäonnistumisia. Epäonnistumisetkin ovat olleet järjestään kiinnostavia epäonnistumisia, joissa voi vilpittömästi nauttia Soderberghin hiotusta tekniikasta, jossa ei ole mitään tarpeetonta. Tähänastisena pääteoksena voinee pitää majesteettista The Knickiä, jonka Soderbergh toteutti 20-osaisena televisiolle, leikaten ja kuvaten itse jokaisen jakson, mitä voi pitää lähes yli-inhimillisenä suorituksena. Musiikin siihen, kuten videonauhaan, teki verraton Cliff Martinez.

Silti seksiä, valheita ja videonauhaa on tekijänsä hienoin työ tähän mennessä. Ja sellaisena eräänlainen lupaus, jota Soderbergh ei ole vieläkään täysin lunastanut.

Matt Damon on kaikkialla

 

Huhujen mukaan Matt Damon yritti esiintyä jokaisessa elokuvassa tänä vuonna.

Toinen juoru kertoo, että kuluvana vuonna kaikki Yhdysvaltoja riepottelevat hirmumyrskyt olivat alunperin nimeltään Matt (Damon).

Miten nyt asian laita sitten olikaan, ei Matt Damon -elokuvista pidä oleman puutetta Suomenniemellä. Tänään teatterikierroksensa aloittaa kuumeisesti odotettu scifi-actioneri Elysium, 23.8. saapuu Behind the Candelabra ja 11.10. on ensi-illassa Gus Van Santin Promised Land.

Nähtynä hyvin lyhyen ajan sisällä edellä mainittu leffatrio antaa kuvan 42-vuotiaasta amerikkalaisesta näyttelijästä murrosvaiheessa, ehkäpä jopa eräänlaisessa laaksossa. Sukupolvensa johtaviin tähtiin joka tasolla lukeutuva Damon on toki oikein "hyvä" Soderberghin Liberace-kuvauksessa, mutta kemian laimeus Michael Douglasin kanssa, joka käy pitkin elokuvaa häiritseväksikin, johtuu osaltaan Damonin kireydestä; nuoruuden rooleja leimannut vitaali huumori on viime vuosina lähinnä loistanut poissaolollaan. Mennäänpä saman tien liian pitkälle heuristisen spekulaation tiellä ja esitetään, että näyttelijän avainrooli Jason Bournena kolmessa elokuvassa on ylimuokannut tämän maneereja. Jos Damon syntyi esittämään jotakin roolia, niin epäilemättä Bournea. Älykkään ja herkän luonnenäyttelijän liitto moni-ilmeisesti luonnostellun toimintasankarin kanssa tuotti varsinkin toimintagenressä poikkeuksellista näyttelemistä. Mutta liian monesti Bournen jälkeen syntyneissä rooleissa näkyy sama lähestymistapa. Bournea leimannut vakavuus ja ahdistuneisuus projisoituu samantyyppisenä Behind the Candelabrassa ja vielä voimakkaammin Elysiumissa.


District 9:lla suuria lupauksia antanut Neill Blomkamp onnistuu, valitettavasti!, Elysiumissa lähinnä mokaamaan koko homman. Aineksia on vaikka mihin, mutta elokuva ottaa itsensä supervakavasti ja jyrää idullaan olevat kommentit nykyajasta maahan pitkitetyillä toimintajaksoilla, joissa ohjaaja-käsikirjoittaja peuhaa mielin määrin asefetisismissään. Lisäksi se edetessään alkaa muistuttaa sample-kokoelmaa aikaisemmista lajityyppielokuvista Universal Soldierista Wall-E:hen. Teknisesti elokuva on enemmän kuin etevä, mutta ei silläkään tasolla tarjoa mitään, mitä District 9:ssa ei olisi nähty, vain enemmän ja suurempana. Periaatteessa komeat toimintakohtaukset vain eivät ole sitä ainesta, mikä Elysiumissa eniten kiinnostaa. Sitä on edeltäjänsä oloisesti ja upeasti luotu maailma, jossa yhteiskuntaluokat ovat supistuneet kahteen: yltiörikkaisiin, jotka asuvat ylellisellä avaruusasemalla, missä mikään sairaus tai loukkaantuminen ei ole mahdoton korjattavaksi; ja köyhiin, jotka ylikansoittavat karrelle poltettua Maata. Blomkamp on naurettavasti väittänyt, ettei hänen elokuvallaan ole poliittista teesiä, vaikka viittaukset omaan aikaamme ovat ilmiselvät ja koko elokuva rakentuu epätasa-arvoisuuden teemalle. Joka tapauksessa, Blomkamp ei kulje kommentaarissaan edes puoleen väliin, vaan tukehduttaa elokuvansa ryppyotsaiseen toimintaan. Ja tätä ryppyotsaisuutta Matt Damon heikosti ohjatussa suorituksessaan välittää.



Elysium on muutenkin ikävä juuri näyttelijöidensä vuoksi. Esimerkiksi Jodie Foster on yksiulotteisessa roolissaan huonompi kuin tuskin koskaan. Alice Braga ei tee Damonin rakastettuna oikein mitään vaikutusta. Niinpä katsojalta puuttuu samastumiskohde, se jokin, mikä saa sydämen lyömään elokuvan mukana. Parasta lienee District 9:ssa loistanut etelä-afrikkalainen kameleonttinäyttelijä Sharlto Copley, joka tekee vaikutuksen, milloin ei joudu kamppailemaan toivottoman dialogin kanssa: toistuva kiroilu alkaa saada elokuvan mittaan naurettaviakin piirteitä.

Jotenkin masentavaa on todeta, että paras näistä kolmesta uudesta Damon-elokuvasta on myös lippuluukuilla unohdetuin. Promised Land (jota jostain syystä ei ole suomennettu Luvatuksi maaksi - ehkä ketään ei kiinnostanut) on fiksua draamaa. Se saapui kotimaassaan ensi-iltaan jo tammikuussa, mutta ei nostattanut mitään aaltoja. Damonin ja näyttelijäkollega John Krasinskin kirjoittama elokuva kertoo maakaasuedustajista, jotka saapuvat pieneen pennsylvanialaiskuntaan myymään maakaasusopimusten kautta maan unohdetuille kultaista tulevaisuutta.

Elokuva, jonka piti alunperin olla Damonin debyytti ohjaajana, osoittaa, että tähden pitäisi kirjoittaa useammin kuin 15 vuoden välein. Skenaario ja sen kuvaamat hahmot ovat Good Will Huntingin tapaan täynnä kauniita nyansseja. Elokuvan olisi voinut kuvata poliittisen elokuvan perinteiden mukaisesti pisteliäänä satiirina, mutta Damon, Krasinski ja ohjaajaksi lopulta ajautunut Gus Van Sant onnistuvat huumoria menettämättä kuvaamaan ihmisensä vakavasti otettavina. Näillä hahmoilla on vastineensa todellisuudessa.



Maakaasu on tämän vuoden poliittisia kiistakapuloita ainakin USA:ssa, sillä puhtaana energiana mainostetun luonnonvaran esiin pumppaaminen on harvinaisen likaista puuhaa, jonka seurauksena kokonaisia maatiloja on kuollut kuin yhdessä yössä. Luvatun maan tekijät näyttävät maakaasuesimerkin kautta vaikuttavasti sen, miten varallisuuden (konkreettisen ja henkisen) epätasainen jakautuminen rikkoo kuin huomaamatta kokonaista kansakuntaa siruiksi. Luvattu maa liikkuu Amerikan sydänmailla, joilla elokuvantekijät liikkuvat yhä harvemmin. Se tekee harvinaisen vakuuttavan argumentin, että nämä seudut keikkuvat kuoleman porteilla maatalouden merkityksen kutistuttua. Siksi miljardiluokan yhtiön saapuminen rahamasseineen tuntuu aidosti lottovoitolta.

Gus Van Sant liikkuu tässä maastossa konservatiivisemmin kuin koskaan. Vahvan visuaalisen silmän omaava ohjaaja tyytyy tällä kertaa vain mahdollisimman yksinkertaisiin ratkaisuihin. Se tekee Luvatusta maasta elokuvallisesti arkisen - digiprojektio saa sen näyttämään tv-elokuvalta (kun taas tv:lle tehty Behind the Candelabra EI näyttänyt tv-leffalta) -, mutta Van Sant palvelee työllään esimerkillisesti tarinaa ja sen henkilöitä. Matt Damon tekee tutun ohjaajan edessä omaa tekstiään tulkitessaan parasta työtään vuosiin. Kuten Good Will Huntingissa, nähdään Luvatussa maassakin loistavasti kirjoitettu puhe, "fuck you money" -monologi, jossa Damonin kauppamatkustaja haistattaa katkerat pitkät menetettynä pitämälleen maaseudulle, avaten monimerkityksisen näköalan rahan ylivallan ja köyhyyteen tuskastumisen todellisuuksiin. Dialogi on muutenkin jatkuvasti erinomaista, vastapainona Elysiumille. Kuten on näyttelijätyökin. Krasinski on magneettinen Damonin antagonistina, Rosemarie DeWitt raikkaan aito romanttisena vastapelurina ja veteraani Hal Holbrook uskottava vastarinnan päällikkönä, mutta aivan erinomainen on Frances McDormand Damonin myyjäparina. Hieno elokuva, joka latteahkosta ilmeestään huolimatta vetää sisäänsä kuvaamiensa ihmisten maailmaan. Matt Damonin ura saisi viedä tähän suuntaan, avaruutta mieluummin pelloille, tukevasti maan kamaralle.

Jokainen on vähän homo

Tässä artikkelissa Steven Soderberghin uusinta - ja, siltä näyttää, viimeiseksi jäävää - ohjausta nimitetään otsikolla Kynttelikön takana, koska se on oikein (kts. aiempi juttu...ja myös blogin motto).


Sivumennen sanottuna, Kynttelikön takana kuuluu noin 15 vuotta sitten The Wedding Singerin ja Boogie Nightsin myötä syntyneeseen alagenreen, jossa nimenomaan 70-luvun ja 80-luvun taite on otettu epookin kohteeksi. Aikakausi on miljoonille ehtymättömän nostalgian lähde ja sosiologisesti rikas jakso modernisoituvan, urbanisoituvan, hemmotellun, Maslovin tarvehierarkian ylimmille kerroksille kiipeävän ihmisen kehityksessä. Elokuva liikkuu tämän hedonismin ideologian Mekassa, Las Vegasissa, ja kuvaa noin viisi vuotta kestänyttä romanssia estraditaiteilija Liberacen ja Scott Thorsonin välillä, jälkimmäisen muistelmiin pohjautuen.

Se on pinnalta katsoen nautittava teos, älykkäästi ja ekonomisesti veistetty, hienosti näytelty. Huippulahjakkaan elokuvantekijän ajatuksia herättävää tarinankerrontaa. Elokuvan katsomisen jälkeen yksi yllättävä kysymys nousee muiden yläpuolelle: mistä Kynttelikön takana kertoo?

Soderberghin elokuva kuvaa - periaatteessa - tositapahtumia megatähden elämässä ja valottaa sitä kautta keskushenkilön kulisseja. Mutta...elokuvasta puuttuu kemiaa, koska se ei löydä tietä yksityisestä yleiseen. Kynttelikön takana jää enimmäkseen yksittäishistoriaksi vailla universaalia kosketuspintaa - vaikka homon julkkiksen elämän pitäisi tarjota sitä yltäkylläisesti. Ohjaaja ja käsikirjoittaja (Richard "The Fisher King" LaGravenese) eivät kuitenkaan onnistu tuomaan kankaalle Liberacen kaksoiselämän olennaisimpia ongelmia. Esimerkiksi homofobia puuttuu teoksen maailmasta täysin. Se on vain viitteenomaisesti läsnä tähden ja tämän managerin salailuoperaatioissa. Niinpä dramaturgiasta puuttuu kipinää.

Sen tilalla Kynttelikön takana tarjoaa rikkaan kuvaelman siitä, millaista oli elää tuohon aikaan homomiehenä Yhdysvalloissa. Mutta hyviä fiiliksiä samastumisesta valkokankaan kuviin odottavat vähemmistöpiirit saavat kyllä pettyä, sillä elokuvan kertomus on karu ja vanhoja käsityksiä homoista seksinnälkäisinä nautiskelijoina pönkittävä. Liberace kuvataan valtavan seksuaalisen ruokahalun omaavana narsistina, joka elää maailmassa, missä mikään ei ole ulottumattomissa. Seurauksena hän käyttää itseensä nähden nuoria poikia, kunnes kyllästyy.

Scott Thorson, jonka elämän suhde pianistiin tuhosi, oli poikkeus. Elokuvan mukaan Liberacen rakkaus Thorsoniin oli vilpittömästi syvää. Se vain oli rakennettu juoksuhiekalle. Kynttelikön takana onkin ehkä eniten Thorsonin tarina, alkaen yllättävästä kohtauksesta, jossa Thorson toimii "wranglerina" eli eläintenkouluttajana elokuvan tai tv-show'n kuvauksissa. Eräs kismittävistä laiminlyönneistä elokuvassa on se, että katsojalle ei kerrota Thorsonin olleen vain 16-vuotias joutuessaan 40 vuotta vanhemman miljonäärin vaikutusvaltaan. Tämän toteaminen elokuvan alkuvaiheissa olisi asettanut tulkintaparametrit hieman toiseen kulmaan. Tällä tasolla ympyrä sulkeutuu tarinan päättyessä Liberacen kuolinvuoteen äärellä: kohtauksessa on teennäistä sovittelevuutta, ilmassa haisten vahva epäilys siitä kävikö tosielämässä todella näin (pahasti rikki mennyt Thorson ei ole maailman luotettavin todistaja); kiinnostava on myös Liberace/Douglasin pyyntö Thorson/Damonille, ettei tämä koskaan kertoisi, miltä AIDSin riuduttama tähti näytti viimeisinä hetkinään - ja siinä sitä kuitenkin ollaan.

Riippunee jokaisen omista kokemuksista kokeeko Kynttelikön takana komediana vai jonain muuna. Vakavasti otettuna elokuva lähestyy usein suoranaista kauhua, viitatessaan tietoisesti Frankensteiniin ja Tohtori Jekyll ja Mister Hydeen. Väkevimmin teos puhuttelee sairaskertomuksena, jossa egomaaninen Liberace yrittää luoda SEKÄ pojakseen ETTÄ rakastajakseen kokemansa Thorsonin plastiikkakirurgian keinoin omaksi kuvakseen. Totuus vääntyy hiljaksiin fiktiota ihmeellisemmäksi. Thorsonin syöksykierre huumeiden maailmassa on kuin Boogie Nightsin kevytversio. Mitä homouteen tulee, kynttelikön takana elokuvan Liberace on kyllä eheyttävällä tavalla täysin sinut itsensä kanssa, mutta ulkomaailmaan nähden hän luo itsestään häpeilemättä emävalheen, jonka kruununa on "omaelämäkerraksi" luokiteltu The Wonderful Private Life of Liberace.

"Jokainen on vähän homo" luki rugbyn pelaajista kertovan Freetimes Machos -dokumentin mainoslause. Mutta Michael Douglasin ja kuudetta kertaa Soderberghin ohjauksessa olevan Matt Damonin sinänsä hienoja näyttelijätöitä katsoessa tulee mieleen, ettei kumpikaan ole tarpeeksi homo rooliin. Se näkyy siinä, että molempien tehdessä yksinään hyvää työtä, yhteisistä kohtauksista puuttuu kemiaa. Tämä alleviivaa sitä outoa seikkaa, että Liberacella ja Thorsonilla ei tuntunut olleen ihmisinä yhtään mitään yhteistä. Thorson ei edes pidä itseään homona. Lähin vertauskohta voisi olla Gus Van Santin Milk-elämäkerta, jossa Sean Penn liikkui aivan eri rekisterillä, täysin avoimena. Rooli on toki aivan erilainen kuin Liberace, jonka Michael Douglas tekee kyllä rentoutuneesti ja nyanssoidusti, mutta silti aavistuksen liian heteromaskuliinisesti - luultavasti, koska on Michael Douglas. Tulkinnasta jää kaipaamaan Liberacen omintakeista ääntä prikulleen ajoitettuine mielistelevine naurunpuuskauksineen.


Sivuosista löytyy herkuteltavaa. Debbie Reynolds väläyttää Liberacen äitinä - maskeeraus on hänen, kuten kaikkien, kohdalla huippuluokkaa. Dan Aykroyd tekee vahvalla otteella Liberacen managerin. Rob Lowe on huima supertähtien plastiikkakirurgi Jack Startzina. Taidan kirjauttaa itseni (edes tähän) vähemmistöön, kun julistan elokuvan parhaan näyttelijäsuorituksen tulavan kulttisankari Scott Bakulan näpeistä. Legendaarinen aikahyppääjä esittää Thorsonin ja Liberacen yhteistä ystävää pienessä, mutta sivuuttamattomassa roolissa, sopien jotenkin kaikkia muita enemmän ajankuvaan ja huokuen lämpöä, jota useimmista muista puuttuu.

JÄLKIKIRJOITUS

TV-elokuvaksi päätyneen elokuvan digiesitys on laadultaan tyydyttävä. Ennakkonäytös itsessään jäi muistiin farssimaisuudessaan varsinaisena ajan peilinä. Näytöksen alku myöhästyi 20 minuuttia, koska järjestäjät joutuivat odottamaan digiavainta. Levittäjän, joka jääköön tässä mainostamatta/mustamaalaamatta, edustaja kävi katsojien aloitteesta vasta vartin odotuttamisen jälkeen tiedottamassa asiasta. Kuinka suomalaista, kuinka nykyaikaista, kuinka vihaksi pistää.

Viisikymppinen Steven Soderbergh on ilmoittanut Kynttelikön takana jäävän viimeiseksi elokuvakseen. Hän liittyy näin Béla Tarrin seuraan odottamaan samoja ajatuksia pyöritellyttä Quentin Tarantinoa. Turha sanoakaan tämän trendin kielivän turhautumisesta elokuva-alan nykymenoon. Kynttelikön takana -teoksessakin niin ohjaajana, kuvaajana kuin leikkaajanakin vakuuttanut Soderbergh toteuttaa paraikaa mielenkiintoista projektia, jossa hän twiittaa kokonaista romaania.

Scott Thorsonin elämä todella meni nurin Liberacen myötä. Hän esiintyi 80-luvun lopulla avaintodistajana pahamaineisessa Wonderlandin murhajutussa, josta kertovassa elokuvassa Val Kilmer esitti John Holmesia. Vuonna 1990 Thorson joutui ammutuksi ja on sen jälkeen rampannut vankiloista sisään ja ulos.

Mitä on "Behind the Candelabra" suomeksi?

Vaikka kilpaili Cannesin ELOKUVAjuhlien pääkilpasarjassa, vaikka nähdään kautta Euroopan valkokankailla ja vaikka hänen suoritustaan on luonnehdittu mestarilliseksi, ei Michael Douglas ole kilpaileva Oscareista Liberace-tulkinnallaan Steven Soderberghin uutuusteoksessa. Näin siksi, että se nähdään kotimaassaan USA:ssa - erikoisnäytöksiä lukuunottamatta - vain televisiossa. Nimittäin, vain kaapelijätti HBO suostui rahoittamaan vaivaisen viiden miljoonan dollarin projektin, vaikka pääosissa nähdään supertähdet Douglas ja Matt Damon. Soderberghin mukaan yleisin syy haluttomuuteen oli, että projekti oli "liian gay".

Eletään siis vuotta 2013. Valistusajan sarastus koitti yli 200 vuotta sitten, ja yhdeksi sen motoista kehitti Immanuel Kant kategorisen imperatiivin; USA vapautti orjat 150 vuotta sitten, hippiliike vapautti tajunnan 50 vuotta sitten, Alfred Kinseyn kuuluisat tutkimukset ihmiseläimen seksuaalikäyttäytymisestä nousivat myyntitilastojen kärkeen yli 60 vuotta sitten, homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Iso-Britanniassa 46 vuotta sitten, Queer Eye For The Straight Guy debytoi 10 vuotta sitten ja Elton John ja David Furnish avioituivat 8 vuotta sitten.

Mutta maailmankuulun viihdetaiteilijan elämästä kertova elokuva on "liian gay", Venäjällä tiedon levittäminen homoseksuaalisuudesta on rikollista puuhaa, Liettuassa kiellettiin Baltic Priden järjestäminen Vilnassa, "gay" on solvauksena suositumpi kuin koskaan ja maailmankuulun viihdetaiteilijan elämästä kertova elokuva on "liian gay".


Kuitenkin Soderberghin teoksesta on tulossa tämän vuoden elokuvatapauksia, joka on Cannesista lähtien kerännyt kiitosta ja ylistystä pidäkkeettömyydestään ja näyttelijätöistään. Suomessakin elokuva saa teatteriensi-iltansa 23.8. Mutta millä nimellä? Loistava kysymys, johon on surrealistinen vastaus. Alkukielinen  nimi on Behind the Candelabra, mutta sen käännös on aivan uudenlaista suomea: My Life With Liberace.

Behind the Candelabra on siis "suomeksi" käännettynä My Life With Liberace - ei edes Elämäni Liberacen kanssa... Tämä "käännös" on elokuvan kansainvälinen levitysnimi muualla kuin USA:ssa ja on vain mystikoiden tiedossa, miksi sitä ei ole käännetty kotimaiseen muotoon. Turpiinsa tässä ottavat sekä piskuinen kielialue että kielellinen luovuus - ja sitä myöten humanismin ja sivistyksen perustukset, usko ihmisyyteen ja sitä rataa.

Behind the Candelabra = Kynttelikön takana. Ko. kynttelikkö on yksi Liberacen tavaramerkeistä, vertauskuva elokuvan päähenkilön ylelliselle, kitschille kulissille.