Elokuva itsenäisyyspäiväksi

Entä jos itsenäisyyden saavuttamista ei haluaisikaan juhlia katsomalla sotaa? Tai mitä silloin, kun tuntuu hassulta ja anakronistiselta juhlia ensimmäisen maailmansodan aikaista suurta poliittista käännekohtaa tapittamalla toiseen maailmansotaan sijoittuvaa elokuvaa?

Kyllä kai löytyy vaihtoehto sellaisellekin, jolle itsenäisyyspäivä ei ensimmäisenä tuo mieleen irtileikkautuneita raajoja, avoimia suonia ja kiväärinlaukauksia. No, voisimmehan ottaa jotain...jotain suomalaista. Jotain, mikä käsittelee tätä maata ja jossa voisi esiintyä Suomi nimeä myöten.

Mieleen tulee Perkele! Kuvia Suomesta. Siinä on ainakin kuvattu maata sellaisena kuin se makaa. Tekijäkin on Jörn Donner, maailman suomalaisin ruotsalainen tai ruotsalaisin suomalainen tai jotakin sen suuntaista. Sehän on voittanut Oscarinkin...ja FINLANDIA-PALKINNON. Täydellistä. Mutta...järin innostavana ja juhlahenkeä nostattavana ei tätä valintaa voi pitää.

Seuraavaksi osuu mieleen Veikko Aaltosen Maa, dokumentti suomalaisesta maaseudusta ja maanviljelyksestä. Jollei tämä älykäs ja taulunkaunis elokuva olisi niin vakava ja surullinen, ja jollei se kestäisi kahta ja puolta tuntia, voisi sitä hyvinkin harkita. Ei tämä huono vaihtoehto ole.

Toisaalta voisi etsiä jotain rehdisti suomalaiskansallista, palata vaikka juurille ja katsoa vanhoista klassikoista kuinka sillä tukilla lasketaan ja kuinka tyttö heinäladon olkiin pelmautetaan. Siinähän ei ole mitään vikaa. Puuttuu vain jokin tähän hetkeen ja aikaan liittyvä. Särmä.

Lopullinen valinta itsenäisyyspäivälle vuonna 2010? Se on tässä: Saimaa-ilmiö. Aki ja Mika Kaurismäen musiikkidokumenttielokuva vuodelta 1981. Siinä on kesää ja Suomea ja huumoria ja Suomea ja musiikkia ja Suomea ja sitä on helppo katsoa, vaikka sillä on sanottavaa. Se rokkaa. Enemmän kuin Antti. Pääosassa on Saimaa, ja mikä on suomalaisempaa kuin myyttinen Suuri Järvi, norpan koti? Sitä pitkin seilaavat Tuuliajolla Juice Leskinen Slam, Hassisen Kone ja Eppu Normaali, jotka kaikki ovat eritelleet Suomen jyviä ja akanoita vailla suodattimia. Rankasti ja hauskasti. Ohjaajaveljekset ovat menneet lähelle silloin kun rokkarit ovat rennoimmillaan ja saavat palkinnoksi sanavalmiiden ja sanomaan valmiiden taiteilijoiden ajatuksia, niin piikikkäitä, huvittavia kuin kännisiäkin. Elokuva keinahtelee luontevasti Saimaan aalloilla vangiten filmille ja ääninauhalle kahlitsematonta suomalaista luonnetta niin esiintyjissään kuin näiden metsäisissä kulisseissaankin. Kenenkään otsa ei mene ryppyyn eikä luomi lihoa saati rinta aukea vihollisen pistimestä. Saimaa-ilmiön suomalaisuudesta on yhtä vaivatonta nauttia kuin sille on helppo nauraa. Minkä osoittavat jo pelkät "oravaryhmän" "vitsit". Ne ovat lajissaan maa(ilma)n huonoimpia.

Onnea, Suomi, huonojen vitsien maa!