Jean-Pierre Jeunet'n kuudes pitkä elokuva Micmacs à tire-larigot on otettu laajalti vastaan kuin mikä tahansa tusinaleffa eikä kuten lahjakkuutensa moninkertaisesti osoittaneen taiteilijan tuore ja innostava työ. Kyseessähän on elokuvantekijä, jonka aiemmista töistä Delicatessen, Kadonneiden lasten kaupunki, Amélie ja Pitkät kihlajaiset aiheuttavat vieläkin monissa niitä muistelevissa eri asteisia palvontakohtauksia.
Muutamat taiteilijat ovat syntyneet tänne kuran ja rännän keskelle puhumaan kurasta ja rännästä. Toiset ovat syntyneet haaveilemaan paremmasta ajasta räntäsateen lakattua ja kuran kuivuttua. Jean-Pierre Jeunet tuli maailmaan kertoakseen tarinoita, joita kenellekään toiselle ei ole tullut mieleen kertoa. Micmacs todistaa tästä joka otoksellaan. Toistasataa vuotta elävän kuvan historiaa ja lukemattomia kertoja, jolloin tehokeinona on käytetty "kiikarikuvaa", ja vasta nyt nähdään ensimmäisen kerran, kun kiikarin kuva on naarmuinen? Ja tehokeino nousee kaiken lisäksi luonnollisesti aiheestaan. Sijoittuuhan suuri osa Micmacsin tapahtumista kaatopaikalle.
Elokuvan kohtaaman suhteellisen vaisun reaktion syyksi voi arvailla kenties sitä, että se ei ole kovin naurattava. Väriä ja mielikuvitusta siitä löytää monen elokuvan tarpeiksi, mutta mitään mahdottoman hauskaa siinä ei ole. Ja tästä Jeunet'a voi kenties syyttää. Mutta samalla sopii huomata, että hänen maalinsa sijaitsee muualla kuin katsojan suupielissä.
Aivan kuten Pitkät kihlajaiset, hämmästyttävä ja ainutlaatuinen Pitkät kihlajaiset, Micmacs kertoo sodasta. Näkökulma on siirtynyt kulissien taakse, siihen, miten sotia rakennetaan: polttopisteessä on kaksi asetehtailijaa, jotka luonnostellaan kokoelmaksi ihmisluonteen epämiellyttävimpiä piirteitä - kuten oikein onkin. Näiden pohattojen elämää asettuu sotkemaan Dany Boonin johtama ryhmä virallisen Ranska-kuvan epähenkilöitä. Miinalle isänsä menettänyt ja harhaluodin päähänsä saanut Boon kostaa asetarvikevalmistajille omasta ja kaikkien kärsimään joutuneiden puolesta, ja tekee sen tyylillä, alentumatta kohteidensa tasolle.
Jeunet antaa elokuvassaan äänen niille, jotka eivät oikein koskaan saa sitä kuuluviin. Micmacs voisi olla sietämättömän naiivi elleivät Jeunet ja hänen taitava kirjoittajakumppaninsa Guillaume Laurant laittaisi niin paljon persoonallisuutta ihmisiinsä. Ja silloin, kun valkokankaan olioissa on runsaasti lihaa ja verta, voi pelkäämättä pohjan pettävän alta käyttää kaikkia mielikuvituksen aseita elokuvaa luodessaan.
Vaikka Micmacsissä ei olekaan aivan samaa sykettä kuin Jeunet'n huikeimmissa jutuissa eikä Dany Boon vedä karismaltaan vertoja Audrey Tautoulle, se on yhtä kaikki täysin omalakista ja virkistävää elokuvaa, mistä ei tänäkään vuonna ole saanut liiemmälti nauttia. Eikä Jeunet ole rakentanut tätäkään fantasiaansa hattaralle, vaan antaa kunnolla kyytiä kaikille kuoleman kauppiaille.
Mitä seuraavaksi? Jeunet'sta on mahdoton sanoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti