Euroopan elokuva-akatemian palkintogaala pidettiin eilen Tallinnassa, ja maanosan parhaaksi elokuvaksi kuluvalta vuodelta kohotettiin Roman Polanskin Haamukirjailija.
Äänestyksen lopputulos jättää tyhjän olon, johon on sekoittunut hyppysellinen uteliasta kummastusta. Haamukirjailija? Tosissanneko te olette?
Tämä kirjoittaja on tietoinen, että puolalaisen mestarin poliittinen trilleri on otettu hyvin vastaan kaikilla rintamilla. Hyvin, mutta tuskin kukaan on luonnehtinut sitä täysosumaksi tai tosimielellä verrannut ohjaajan kanonisoituihin töihin. Haamukirjailijassa miellyttää muuta ainesta - jollaiseksi voidaan laskea monen kriitikon huomioima digitaalisen kylmä ilme - enemmän kaikessa tuntuva sellaisen ohjaajan ote, joka tietää kuinka elokuvaa tehdään. Se on suorastaan geometrisesti rakentuva, spiraalimainen jännäri, klassiseen muotoon hiottu. Haamukirjailijaa on miellyttävää katsoa, mutta ei siitä elämää suurempaa tuntua saa. Vaikutelmaksi jää, ettei Polanski ole halunnutkaan lähteä esittelemään poliittisen juonittelun lakeja valitun genren rajoja laajemmalta. On kysyttävä, mitä uutta Haamukirjailija maailmasta kertoo ja mitä se tuo lisää poliittisen trillerin tyylilajiin? Ei mitään.
Puhumme siis hyvästä elokuvasta, mutta puhummeko todella maanosan parhaasta? Millään mittareilla? Vertailun tekeminen täällä periferiassa, jonne ei koskaan tuoda mitään, on vaikeata tai täsmällisemmin ilmaistuna kirotun mahdotonta, mutta niistä harvoista, mitä tänne on saatu tuotua, ainakin Thomas Vinterbergin Submarino on selvästi antoisampi, rohkeampi ja terävämpi. Ja kun muistellaan Jakob Cedergrenin roolityötä tuossa elokuvassa tai Eric Elmosninon äskettäin nähtyä Gainsbourg-tulkintaa, onko Ewan McGregorin valinta vuoden eurooppalaiseksi näyttelijäksi todella paikallaan? Edellämainitut siis vain kyseenalaistavina esimerkkeinä vaihtoehdoista, joita EFA:lla olisi ollut. Niidenkin perusteella voidaan olettaa, että maanosamme elokuvatuotannosta löytyy monta muutakin palkittua ansiokkaampaa työtä.
On joka kerta arveluttavaa lähteä pohtimaan jonkun palkinnon myöntämiseen vaikuttaneita muita kuin teoksen ansioihin perustuvia syitä, ja haluan välttää menemästä liian pitkälle sillä tiellä. Totean vain, että Polanski on ylivoimaisesti vuoden puhuttanein ohjaaja, jonka nimi on ollut jatkuvasti esillä muuallakin kuin elokuvaentusiastien illanistujaisissa, ja on näin ollen saanut runsaasti mainosta itselleen - mainostuksen laadun ollessa triviaali seikka. Haamukirjailija on monessa mielessä turvallinen valinta sen ollessa iso, englanninkielinen tuotanto, joka liikkuu tunnettujen näyttelijöiden naamoittamassa hyväosaisten siistissä ympäristössä. Jopa sekin on elokuvalle eduksi, että sitä äänestäessään voi tuntea tekevänsä jotain uskallettua, ohjaajan ollessa vangittuna ja monien mielessä persona non grata. Sitä, jonka mielestä Polanskin ja hänen elokuvansa äänestäminen on mielenilmaus, voi vain säälien katsoa pitkin ironista hymyä.
Eilisen kaltaiset valinnat ovat tyypillisiä EFA:n parikymmentävuotiselle historialle ja varmaankin huomattava syy sille, miksi EFA on jäänyt reunahuomautukseksi palkintoja jakavien elokuvayhteisöjen joukossa. Sen suurimpana ansiona voidaan pitää sitä, että se tuo pöytään tuntemattomia pienten maiden teoksia - mutta ne eivät silti koskaan pääse esimerkiksi meille edes dvd-levitykseen. Ehkäpä joku niistä joskus pääsisikin, jos sellainen edes kerran palkittaisiin.
Silloin, ja vain silloin, kilpailutilanteen luovassa elokuvapalkinnossa voisi nähdä mitään järkeä.
Tämä oli kyllä aikamoinen yllätys..
VastaaPoista