Sarja taakse jätettyä vuosikymmentä elokuvan näkökulmasta käsitteleviä tekstejä.
JOHDANTO
Muutamia kapallisia rivejä 2000-luvun ensimmäisestä elokuvavuosikymmenestä, kourallinen elokuvia, jotka ovat jääneet elämään katsojan matkassa. Poimintoja. Valintoja.
Lista.
Listoja ei tehdä elokuvan tähden. Listat eivät ole objektiivisia eivätkä ne ole vuoropuhelua niihin päätyneiden elokuvien kanssa. Ei, lista kertoo ennen muuta laatijastaan. Se on henkilökohtainen julistus, jonka allekirjoittaja siten valtaa itselleen paikan Elokuvamaassa. Listaaja valitsee puolensa, ja hän tekee sen mielipiteiden hurjassa ristiaallokossa vältellen kastumista maanmiestensä syljestä. Lista on nimittäin hauras ja haavoittuvainen, kaikesta sen laatijan bravadosta huolimatta. Toisin sanottuna:
"Mitä! Miten joukossa ei ole ainuttakaan Michael Mannin ohjausta?! Imbesilli snobi. TAI: Miten olet voinut ottaa Amélien, mutta jättänyt pois Isän paluun?! Pinnallinen tyhjäntoimittaja."
Ja niin edelleen, ad infinitum. Kuten siis nähdään, on toivoton ja tuomittu yritys kertoa jotain pätevää elokuvasta pelkän listan kautta. Elokuvat ovat yksilöllisiä kuten ihmisetkin, ja muodostavat keskenään kauniita pareja näköjään vailla mitään johdonmukaisuutta. Siksi niitä ei pitäisi tehdä kenenkään muun kuin itsensä tähden. Kun siis katson viime vuosikymmentä ja teen sieltä poimintoja, tulen käsitelleeksi ennen kaikkea omia muistojani ja omaa taatusti kaikesta akateemisuudesta riisuttua "teoriaani" hyvästä elokuvasta. Sitä paitsi näkökenttäni on suomalaisena hyvin rajallinen. Aivan liian moni arvokas teos puuttuu joukosta vain koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta nähdä niitä. Puhumattakaan siitä, että jälleen kerran tulee laadittua yksi lista, joka tekee taidemuodolle törkeää vääryyttä sulkemalla kokonaan pois lyhytkuvat ja musiikkivideot.
Oheisessa katsauksessa olen valinnut joka vuodelta yhden elokuvan edustamaan ilmestymisvuottaan. Tuon yhden tulipatsaan varjoksi olen liittänyt esimerkin vuoksi joitakin jokaisen vuoden todellisista kohokohdista antamaan vertailupohjaa omalle, usein kiperälle valinnalleni. Olen lisäksi rohjennut nostaa esiin yhden "Vuosikymmenen Elokuvana". Aloitan siitä: se on vuodelta 2004.
VUOSIKYMMENEN ELOKUVA:
KILL BILL
(ohj. Quentin Tarantino)
Aikansa suurten joukossa hän seisoi muita päätä pidempänä... Sellainen mielipide, jonka mukaan 2000-luvun parhaat elokuvat ovat kaikki yhden ohjaajan tekemiä, ei ole liioittelua, vaan käsitys siitä, mitä elokuvan tulisi olla: väkevää yksilöllisen hengen ilmaisua. Toisaalta on valittaen todettava, että ajallamme ei ole tarjota varteenotettavia haastajia Quentin Tarantinolle; Kubrick ja Bergman elivät Fellinin, Tarkovskin, Hawksin, Altmanin, Renoirin ja lukemattomien muiden mestareiden aikaa. He ovat menneet, lähes kaikki: Rivette, Resnais ja Godard elävät, mutta harvat Suomessa heiltä viime vuosikymmenellä nähdyt teokset saattavat arvokkuudestaan huolimatta kalveta nuoremman kollegan rinnalla. Victor Erice ei ole ohjannut koko illan elokuvaa sitten vuoden 1992. Terrence Malickilta ja Abbas Kiarostamilta nähtiin Suomessa vuosikymmenen aikana vain yksi työ kummaltakin: ne ovatkin ainoita, jotka voidaan nostaa Tarantinon töiden rinnalle.
Täten oikeutan näkemykseni Tarantinosta elokuvataiteen tämänhetkisenä johtotähtenä. Tarantinon teokset ovat niin omaleimaisia, että ne eivät voi millään hyväillä kaikkien makuhermoja. Tässä on tietysti myös niiden vahvuus, ja jos Tarantinon lähestymistapaa ymmärtää, on siinä vaikea nähdä heikkouksia.
Kill Bill, joka julkaistiin kahdessa osassa, on monella tapaa Tarantinon tour de force. Se on hänen hitchcockilaisin elokuvansa siinä mielessä, että se on täynnä tekijän itselleen asettamia teknisiä haasteita, jotka ylitetään suvereniteetilla. Kuva seuraa kuvaa ja jakso toista kuin helmet kaulakorussa. Etenkin saagan ensimmäinen puolisko on dynaamista kerrontaa äärimmilleen viritettynä. Tarantino, legendaarinen filmihullu, ei voi päästää kohtausta käsistään ennen kuin se on täysin hänen mieleisensä. Kill Billiä, joka ottaa nimensä Elmore Leonardin rikosromaanista Tappolasku, leimaa myös hätkähdyttävä lyyrisyys. Kameran liike, ääni, näyttelijöiden ilmeet ja elekieli sekä musiikki eivät ole enää erotettavissa eri aineksiksi, vaan ovat yhtä ja samaa. Koska kaikkea koristaa armoitettu tyylitaju, kokonaisuudesta syntyy elokuvaa, joka on enemmän kuin virheettömien osastensa summa. Tarantino on happi, jonka varassa elokuvaharrastaja hengittää.
2000
IN THE MOOD FOR LOVE
(Fa yeung nin wa, Wong Kar-Wai)
Elokuva runona - runo elokuvana. Haluan nostaa In The Mood For Loven esiin vuosikymmenen jaloimpana elokuvana. Siinä ei ole yhtä ainoaa väärennettyä tai valheellista hetkeä tai tunnetta. Wong Kar-Wain tiiviissä ja ilmavassa romanssissa ihmiset asetetaan ympäristöönsä eikä heitä kertaakaan keinotekoisesti nosteta sen yläpuolelle. In The Mood For Loven kuvat jäävät verkkokalvoille ja musiikki korvakäytäviin kuin hajuvesi kaulukseen.
Muita kohokohtia:
Toisen kerroksen lauluja (Sånger från andra våningen, Roy Andersson)
Voi veljet missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, Joel Coen)
Usko koetuksella (Keeping The Faith, Edward Norton)
2001
AMÉLIE
(Le fabuleux destin d'Amélie Poulain, Jean-Pierre Jeunet)
Vuosikymmenen hienoin elokuvavuosi, minkä tahansa alla mainituista olisi voinut nostaa vuotta 2001 edustamaan, ja niiden lisäksi on vielä koko joukko hienoja elokuvia. Amélie on näistä kaikista rakastettavin. Täynnä kekseliäisyyttä ja uuden löytämisen iloa, Amélie kertoo tarinoiden merkityksestä ihmisten välisissä suhteissa. Koko elokuvan ajan ihmiset kertovat toisilleen tarinoita, joskus piiloutuakseen niiden taakse, joskus saadakseen yhteyden johonkuhun, johon haluavat tutustua paremmin. Ilman tarinoita emme olisi paljonkaan väärttejä. Yann Tiersenin soundtrack on itsellinen mestariteoksensa ainoassa elokuvassa, jonka olen nähnyt valkokankaalta kuusi kertaa.
Kohokohtia:
Kuollut kulma (Im toten Winkel - Hitlers Sekretärin, André Heller & Othmar Schmiderer)
Menen kotiin (Je rentre à la maison, Manoel de Oliveira)
Mies joka ei ollut siellä (The Man Who Wasn't There, Joel Coen)
Pojan huone (La stanza del figlio, Nanni Moretti)
The Royal Tenenbaums (Wes Anderson)
2002
PUNCH DRUNK LOVE
(Paul Thomas Anderson)
Romanttinen komedia, joka päättyy siihen, mistä muut romanttiset komediat aloittavat. Elokuvan keston ajan sen päähenkilöt opettelevat rakastamaan ja tavoittelemaan haluamaansa. Kun he lopulta pääsevät siihen pisteeseen, katsoja on pakahtua rakkaustarinan kauneudesta. Ainutlaatuinen teos.
Kohokohtia:
Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki)
Bowling for Columbine (Michael Moore)
Irreversible (Gaspar Noé)
Bloody Sunday (Paul Greengrass)
2003
ELEPHANT
(Gus Van Sant)
Jos Wong Kar-Wain Chungking Express tiivisti parhaiten 1990-luvun hengen, ehkä Elephantilla on sama merkitys 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Alakuloinen ja viipyilevä teos ei selitä eikä manifestoi, vaan tallentaa tunnelmia, jotka johtivat nihilistisiin väkivallantekoihin ympäri maailmaa. Tutustuminen unkarilaisen mestarin Béla Tarrin teoksiin merkitsi käännettä Van Santin ilmaisussa. Elokuvan elefantti olohuoneessa on kulttuurin muutos, joka atomisoi ihmiset yksinäisiksi toimijoiksi vailla kosketusta muihin. Enemmän kuin "mestariteos", Elephant on ilmiömäinen elokuva.
Kohokohtia:
Dogville (Lars von Trier)
Sodan oppitunnit (The Fog of War: Eleven Lessons from the Life of Robert S. McNamara, Errol Morris)
Huutajat (Mika Ronkainen)
Lost In Translation (Sofia Coppola)
The Station Agent (Thomas McCarthy)
2004
KILL BILL
(Quentin Tarantino)
Kohokohtia:
Fahrenheit 9/11 (Michael Moore)
2005
THE NEW WORLD
(Terrence Malick)
Vuosikymmenen kaunein elokuva. 67-vuotias Terrence Malick on sekä Stanley Kubrickin kruununprinssi että hänen antiteesinsä. Hänen perfektionisminsa tavoite on kyllästää elokuvansa jokainen hetki runoudella. Tämän lyyrisyyden hän löytää luonnosta. The New World kuvattiin suurella tuskalla luonnonvalossa ja elokuvan jokainen kuva onkin kuin kourallinen lähdevettä. Eikä historia tunne toista elokuvaa, jossa olisi käytetty Wagneria yhtä suurenmoisesti. Malick on yksi harvoista elokuvantekijöistä, jonka töiden kohdalla on luonnollista väistää kysymys onnistumisesta tai epäonnistumisesta ja keskittyä siihen, mitä kerrotaan ja miten. Hän on niin hyvä.
Kohokohtia:
Grizzly Man (Werner Herzog)
Welt Spiegel Kino (Gustav Deutsch)
2006
MANUFACTURED LANDSCAPES
(Jennifer Baichwal)
Paitsi että Manufactured Landscapes on vuoden 2006 hienoin elokuva, se saa edustaa myös vuosikymmenen kaikkia dokumentteja. Korkeatasoisia dokumentteja tehtiin jatkuvasti pitkin vuosikymmentä, huipputekijöinä mm. Errol Morris, Werner Herzog, Michael Moore ja Kiti Luostarinen. Jennifer Baichwalin elokuva on hyvä esimerkki 2000-lukulaisesta lähestymistavasta dokumentissa. Maailma nähdään kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Manufactured Landscapes katsoo sitä, miten päätä huimaavalla tavalla ihminen on muuttanut ympäristöään globaalissa mittakaavassa. Tämän symbolina on suuruudenhullu Kolmen Rotkon Pato Kiinassa. Elokuva on myös täsmällisten, geograafisten otosten taidonnäyte: ensimmäinen, minuuttikaupalla pitkin kiinalaista teollisuushallia liukuva kamera-ajo on puhutteleva lyhytelokuva sinänsä.
Kohokohtia:
Kenen joukoissa seisot (Jouko Aaltonen)
United 93 (Paul Greengrass)
2007
DEATH PROOF
(Quentin Tarantino)
Täydellinen elokuva. Tarantinon kuvia on nautinto katsella, koska ne antavat sävyissään ja aiheissaan niin runsaalla kädellä. Death Proof on antoisa naistutkielma, joka lähes jokaisessa kohtauksessaan esittelee naisten välisten suhteiden variaatioita. Myös on se pistämättömästi rytmitetty (kaikki Tarantinon elokuvat on leikannut Sally Menke, jonka nimen edessä kumarramme syvään), hauska, seksikäs ja loisteliaalla vuoropuhelulla silattu kommentti eksploitaatioleffan perinteestä. Death Proof on myös taatusti ylevin stunt-henkilöille omistettu elokuva - ja Kurt Russellin definitiivinen roolityö.
Kohokohtia:
Sinä elävä (Du Levande, Roy Andersson)
There Will Be Blood (Paul Thomas Anderson)
2008
BERLIN
(Julian Schnabel; elokuva esitettiin muutamalla festivaalilla jo vuoden 2007 puolella, mutta kaupallisen ensi-iltansa se sai alkuvuodesta 2008 - Tampereella, Art House Cinema Niagarassa)
Kts. aiempi blogimerkintä
2009
KUNNIATTOMAT PASKIAISET
(Inglourious Basterds, Quentin Tarantino)
Suurin osa viime vuoden odottamisen arvoisista elokuvista ei tietenkään ole vielä ehtinyt meille, mutta ei ole Tarantinon ylittänyttä. Kunniattomat paskiaiset on toimintaelokuva, jonka luoteina toimivat sanat. Se on myös uniikki elokuva sotaelokuvan historiasta ja neron luomus. Uskomattoman hieno filmi pelkästään katsella. Pienoistutkielma elokuvasta.
Kohokohtia tähän mennessä:
Hassut hurjat hirviöt (Where The Wild Things Are, Spike Jonze)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti