Tämän elokuvan näkeminen nostattaa päällimmäisiksi mieleen kolme ajatusta.
Ensimmäiseksi:
Hassut hurjat hirviöt (Where The Wild Things Are) todistaa Spike Jonzen kuuluvan aikamme luovimpiin ja innostavimpiin taiteilijoihin. Tämä hänen kolmas ohjauksensa, yhdessä Dave Eggertin kanssa laatimastaan käsikirjoituksesta, häivyttää rippeetkin niistä epäilyistä, että Being John Malkovichin ja Adaptationin onnistuminen olisi perustunut vain siihen poikkeukselliseen materiaaliin, jonka käsikirjoittaja Charlie Kaufman tuotti. Nämä elokuvat ovat kahden, eivät vain yhden neron tuotoksia.
Toiseksi:
Hassut hurjat hirviöt asettaa kaikki nykyaikaiset fantasiaelokuvat naurettavaan valoon. Kultainen kompassi, Taru sormusten herrasta -saaga, Narnia-sarja ynnä muut näyttävät Jonzen teoksen rinnalla toivottoman kankeilta, patsastelevilta ja elottomilta. Tarvittiin Hassut hurjat hirviöt ja Soike Jonze paljastamaan mukavärikkäiden studiotuotteiden perimmäinen keinotekoisuus ja valheellisuus: tulee todistetuksi, että pintasulavuus ja perheystävällisyyteen tähtäävä persoonattomuus merkitsevät mauttomuutta.
Kolmanneksi:
Spike Jonze on katsellut skandinaavisia elokuvia! Hassut hurjat hirviöt assosioituu alusta alkaen Lukas Moodyssonin tai Dogma-ryhmän töihin eikä pelkästään tyylin takia, vaan siihen latautuneen energian ja arjen mutkattoman hahmottamisen vuoksi. Se, että Jonze käyttää tällaista lähestymistapaa suuren budjetin fantasiaelokuvassa on vallankumouksellista.
Hassut hurjat hirviöt tulee kuin puun takaa. Se saa aikaan harvinaisimman kaikista elokuvankatseluun liityyvistä reaktioista, aidon ihmettelyn voiko elokuvaa tehdä näinkin? Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia, joiden aikana Max ja häntä ilmiömäisen naturalistisesti ilman mitään perinteisesti asiaan kuuluvaa makeilua esittävä Max Records kirjaimellisesti ryntäävät koko olemuksellaan elokuvaan, menevät ihmetellessä kaiken valkokankaalle heijastuvan ihmeellistä tuoreutta. Jos elokuvan myöhemmissä vaiheissa olisikin aika ajoin havaittavissa hienoista staattisuutta, sen unohtaa alun tähden ja sen, että teoksessa ei nähtävästi ole ainuttakaan studiolta maistuvaa otosta.
Miten ihmeessä Spike Jonzen on annettu tehdä tällainen elokuva? Miten studio, joka tuotti Superman Returnsin, on sallinut Jonzelle vapaat kädet tehdä kalliilla rahalla lastenfantasiaa ilman tähtiä, pukuloistoa ja prameilevia tietokone-efektejä? Hassut hurjat hirviöt on anomalia liukuhihnalla, se on kuin maailman kallein indie-elokuva, jossa riippumattoman elokuvan periaatteita sovelletaan studio-olosuhteisiin.
Hassut hurjat hirviöt on uskomaton elokuva. Tuoreeltaan se tuntuu jopa paremmalta kuin Being John Malkovich. Lastenelokuvana se ei ole lapsellinen eikä söpöilevä. Se on mielikuvituksellinen, muttei naiivi. Elokuvan pohjana oleva Maurice Sendakin kuvakirja koostuu muutamista piirroksista ja vain yhdeksästä lauseesta. Jonze on tehnyt oman sovituksensa näiden kuvien ja rivien innoittamana, ei niiden käskyläisenä. Lopputulos on persoonallinen ja henkilökohtainen eikä kollektiivisen mielikuvan kuvitus. Tämä on ideologinen ero Jonzen elokuvan ja muiden 2000-luvun fantasiakirjasovitusten välillä.
Siksi Hassut hurjat hirviöt on myös elokuvaa sillä erityisellä tavalla, jossa juonen selostaminen ei kerro siitä mitään: on yksinäinen ja vilkas pikkupoika, joka jatkuvasti seikkailee omissa mielikuvitusmaailmoissaan; eräänä iltana äidilleen huomionkipeyttään ja isänkaipuutaan kiukuteltuaan poika pakenee kotoa, purjehtii rannattomalle merelle, ajelehtii oudolle saarelle ja ystävystyy sen kummallisten asukkien kanssa. Sitten seuraa yhtä ja toista ja lopuksi sovitus. Tarina on tuiki tuttu. Temppu onkin siinä, miten se saadaan tuntumaan uudelta ja jännittävältä; mitä sellaista tarinan kertoja saa meidät havaitsemaan, mitä emme ole aiemmin osanneet huomata.
Olennaista on, ettei Jonze revi fantasiamaailmaa erilleen arkitodellisuudesta. Kirjassa poika uneksii hirviöistä pää pieluksella. Jonze laittaa Maxin pieneen purjeveneeseen tekemään matkaa eikä vie pois mahdollisuutta, että kaikki jäljessä seuraava tapahtuu todella. Bill Wattersonin lailla Jonze ottaa lapsen fantasiat vakavasti: Lassille Leevi on todella olemassa elävänä ja toimivana olentona siinä missä vanhemmatkin. Maxin matka on todellinen, koska se tuntuu todelta, ja todelta se tuntuu katsojistakin. Samalla Jonze torjuu sellaisen fantasian, jossa ihmeolennot ovat jaloja ja hyveellisiä vain koska he ovat puhuvia eläimiä tai haltiattaria. Max ei tee matkaansa etsiäkseen itselleen täydellistä maailmaa, vaan kokeakseen asioita, jotka opettavat häntä paremmin elämään maailmassa, jossa hänen on elettävä. Hirviöt, joihin hän tutustuu ovat hassuja, mutta myös hurjia: ne ovat persoonia eikä persoonassa voi olla vain yhtä puolta. Maxin on opittava tulemaan toimeen kohtaamiensa mielikuvitusolentojen heikkouksien ja vahvuuksien kanssa aivan samoin kuin todellisessa maailmassa perheensä ja ystäviensä kanssa. Tämä vahvistaa yhtäläisyysmerkkiä nk. fantasian ja nk. todellisuuden välillä.
Näitä elementtejä Jonze käsittelee runoilijan ilmavuudella ja rakennusmestarin käsityötaidolla. Elokuva on kypsä ja aikuinen, mutta myös hassu ja riemukas. Jos ikinä päätyisin tekemään elokuvaa ja haluaisin filmata sen käsivaralta, en ensimmäisenä toivoisi kuvaajakseni Anthony Dod Mantlea tai Robert Elswitia, vaan pyytäisin tuottajaani tekemään kaiken laillisen ja laittoman saadakseni Lance Acordin kameran ääreen. Ja Jonzen ohjaajaksi. Minä voisin vaikka kantaa kameralaukkua. Tämä elokuva on varmasti ollut hyvin vaikea valmistaa, mutta kaikkea leimaa vain keveys ja vaivattomuus. Jonze ja Acord saavat jopa monimutkaisella sekatekniikalla luodut hirviöt elävöitettyä sympaattisiksi ja ristiriitaisiksi henkilöiksi.
Ja koska Hassut hurjat hirviöt on rehellinen kuvattaviensa suhteen, se on myös väistämättä kaunis. Eeppisimmätkin hetket tuntuvat intiimeiltä: kuvat Maxin purjehduksesta välittävät samaan aikaan hurjaa romanttisuutta JA hillitöntä yksinäisyyttä JA valtavaa seikkailun tuntua. Kaiken pohjana on pidäkkeetön rakkaus sekä tarinan aiheena että tunteena, jota elokuvantekijä hehkuu tarinansa henkilöitä ja sitä seuraavaa yleisöä kohtaan. Tämä rakkaus manifestoituu elokuvaa siivittävässä musiikissa, täydellisen valloittavassa ja tyystin epäperinteisessä ääniraidassa, jonka visionääristen musiikkivideoiden ohjaaja Jonze on pyytänyt Karen O:lta. All Is Love.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti