Elokuvan katsominen on yhtä kiehtova prosessi kuin sen tekeminenkin. Ennen kaikkea elokuva on yhteisöllinen elämys. Siksi halusin siitä keskustella.
Mallia kysymyksiin olen hakenut Peter von Baghin haastattelusarjoista Filmihullu- lehdessä.
Minä ja elokuva: haastateltavana Meeri Koutaniemi, kuvajournalismin opiskelija Tampereen yliopistosta.
Q-Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka muistat nähneesi?
Meeri- Minulla ei ole varsinaisesti mitään varhaisia muistoja elokuvista. Ensimmäiset elokuvat, jotka tekivät todellisen vaikutuksen olivat Piano ja Magnolia. Nämä olivat jo aika myöhäisessä vaiheessa. En tiedä miksi en muista sieltä kahdeksan vuotiaasta...
Q: Onko mitään välähdyksiä, yksittäisiä kuvia tai kohtauksia joita muistat lapsuudesta?
M- Ei oikeastaan..tai ehkä juuri Pianosta. Se tunnelma, arvoituksellisuus ja kuinka elokuvan näki lapsen silmin. Minulla on muistikuvia katsomistilanteesta... Yksi koskettavimmista kohtauksista on kun nainen uppoaa veteen sen pianon kanssa?
Q- Mikä on viimeisin elokuva jonka näit?
M- Hunger ja..Che.
Q- Mitä pidit Chestä?
M- Che oli erilainen elokuva kuin mitä oletin... Ajattelin etukäteen, että se olisi poliittisempi.
Q- Onko jotain elokuvaa joka on ollut sinulle jollain tavalla todella merkityksellinen, ehkä jopa vaikuttanut elämääsi?
M- Kyllä, niitä on useita. Prinsessa Mononoke oli ensimmäinen sellainen. Näin sen joskus 14-vuoden ikäisenä. Olen kotoisin Kuusamosta mutta muutin pois viisitoistavuotiaana. Tuntuu, että siellä asuessani en katsonut kovinkaan paljon elokuvia, ainakaan hyviä. Sitten, kun muutin Ouluun ja myöhemmin Helsinkiin aloin nähdä enemmän elokuvia. Kaikki tärkeimmät elokuvamuistot ajoittuvat juuri sinne viidentoista ja kahdenkymmenen välille.
Q- Liittyykö Mononoke sinulla juuri itsenäistymiseen, murroskauteen?
M- Se voi liittyä. Saatoin nähdä sen silloin, kun olin juuri lähdössä Kuusamosta ja se luonto siellä Kuusamossa… Olin ottanut sen siellä asuessa jotenkin itsestäänselvyytenä. Ja Mononokessa kaipuu luontoa kohtaan ja ihmisen ja luonnon vastakkainasettelu.. Aloin arvostaa ympäristöä ja synnyinseutuani entistä enemmän nähtyäni Mononoken.
Olen poikaystäväni kanssa jutellut siitä jumaluuden tunnusta mikä Prinsessa Mononokesta kumpuaa. En itse usko jumalaan tai ainakaan yliluonnolliseen jumalaan. En ehkä voi kuitenkaan kutsua itseäni ateistiksi, jos uskon jumaluuteen elämänvoimana luonnossa olevana. Mitenköhän tämän selittäisin. Kaikki ihmiset, kaikki eläimet, kaikki kasvit hengittävät. Happi, jota hengitämme, on ollut kaikkialla. Se yhdistää ja linkittää meitä kaikkia... En tiedä tuliko ajatus tuosta jumaluudesta juuri Prinsessa Mononokesta mutta elokuva varmaankin pani ajatusprosessin alulle.
Q- Olet näytellyt teatterissa ja lyhytelokuvissa. Onko sinulla lempinäyttelijöitä?
M- Ei oikeastaan. Aika hassu juttu ettei minulle ole syntynyt mitään erityissuhdetta yhteenkään näyttelijään. En ole oikein koskaan ymmärtänyt näyttelijöiden palvomiskulttuuria eikä minulla ole koskaan ollut julisteita seinällä tai mitään sellaista. Hassua sinällään, koska muistan halunneeni näyttelijäksi jo ensimmäisestä luokasta lähtien.
Muistan, että lapsena kaveripiirissä näyttelijöistä pitäminen liittyi aina ulkonäköön tai muuhun hölmöön. Lapsena muistan arvostaneeni enemmänkin ohjaajia ja käsikirjoittajia. Hauskaa on, etten voinut lapsena käsittää miten käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat olla eri henkilö. Minulle oli itsestäänselvää, että tarinankehittäjä tietenkin itse määrää miten hänen oma tarinansa visualisoidaan. Minulla oli ajatus siitä, että kaikista reiluinta olisi, jos käsikirjoittaja itse saa tuoda omat vivahteensa tarinaansa ohjaamalla sen itse. Myöhemmin ymmärsin, että ohjaaja voi luoda jonkun toisen käsikirjoitukselle syvemmän ja monipuolisemman sanoman.
Q- Ketkä ohjaajat ovat sinulle tärkeitä?
M- Kaksi korealaista Kim Ki-Duk ja Chan-wook Park. Sitten on kiinalainen Wong Kar-Wai ja tanskalainen Lars von Trier. Tietysti Miayzaki ja.. Roy Andersson!
Q- Löydätkö jotain yhteistä näistä ohjaajista?
M – Ehkä on väärin yleistää mutta... Minusta tuntuu kaikissa heidän elokuvissaan, että he ovat pyrkineet ymmärtämään ihmistä. He ovat uteliaisuudellaan tuoneet elokuviinsa jotain todella syvää, ihmisyyttä avaavaa.
Monet heidän elokuvistaan rakentuvat tietyn puolen näyttämiseen ihmisestä, kaiken raadollisuuden ja järjettömyyden tutkimiseen tekemättä yleistyksiä hyvästä ja pahasta.
Q- Olet valokuvaaja. Kiinnitätkö paljon huomioita elokuvan visuaalisuuteen, yksittäisiin kuviin?
M- Kyllä. Häiritsevyyteen asti. Sillä miten elokuva on kuvattu ja leikattu on todella paljon merkitystä. Kuvaus määrää sen mistä näkökulmasta tarina kerrotaan ja katsotaan. Se vie todella syvälle elokuvaan, luo merkityksiä ja juuri sen miten joku toinen ihminen on visuaalisesti hahmottanut jonkin tietyn tilanteen... Se on hyvin inspiroivaa.
Q- Pystytkö antamaan esimerkkejä?
M- Kaikkien mainitsemieni ohjaajien elokuvissa olen kiinnittänyt huomiota kuvaukseen. Kaiketi se on automaattista minulla, että vaikuttavaksi kokemani elokuva on sitä myös visuaalisesti. Kim Ki-Dukin ja Chan-wook Parkin elokuvat ovat minusta visuaalisesti kaikista kiehtovimpia. Erityisesti Kim Ki-Dukin Parittaja (Bad Guy) sekä Won Kar Wain 2046.
Q- Mitä etsit kuvasta? Onko olemassa jokin tyylillinen seikka jota haet?
M- Pidän siitä, että kuvauksella on koeteltu rajoja, että kuvat eivät ole tavanomaisia. Kuvaamisessa on mielestäni tärkeää se, että pystyy luomaan jonkin uuden näkemisen tavan. Pidän pelkistetystä, rauhallisesta ja valokuvaukselliin rajauksiin pyrkivästä kuvaustyylistä.
Valo- ja elokuvakuvaus ovat välineellisiä. Koneet ovat välineitä näkemiseen ja samalla niillä on omat rajoitteensa. Välineiden kautta ei pysty näkemään kaikkea sitä mitä silmä näkee, oikeastaan vain murto-osan. Kaikessa rajoittuneisuudessaan välineet kuitenkin antavat jotain muuta mihin silmä ei pysty. Kameran voi viedä jonnekin mistä emme normaalisti katso, esimerkiksi lattian rajaan tai pään yläpuolelle tai vaikkapa viiden senttimetrin päähän suusta. Kamera antaa meille oikeutuksen ja tavan katsoa eri tavalla. Kameralla ei ole samanlaisia rajoitteita kuin meidän katsemistottumuksillamme.
Kamera on vapaa. Niinpä pidän siitä, että erilaisilla katsomisen tavoilla kokeillaan.
Q- Pidätkö jotain elokuvan genreä tai tyylisuuntaa erityisessä arvossa?
M- Enpä oikeastaan. Osaan paremminkin sanoa, mitä en pidä arvossa. Hollywoodin massatuotannot ovat surullisia esimerkkejä länsimaisen kulttuurin rappiosta. Näiden mainitsemieni aasialaisten tekijöiden elokuvissa on kuitenkin paljon tyylillisiä yhtäläisyyksiä, joista pidän. Aasialaisissa elokuvissa on paljon kulttuurista samankaltaisuutta. Mainitsemieni ohjaajien elokuvista huokuu asenne, joka ei pyri kaupalliseen viihdyttämiseen tai hyvän ja pahan yksinkertaistamiseen. Elokuvien henkilöt ja käsiteltävät aiheet perustuvat tunneskaalan ja toimintamotiivien moraaliselle lomittaisuudelle. Heidän töissään korostuu elämän samanaikainen olennainen ja triviaali hetkellisyys. Roy Anderssonin elokuvat ovat tästä loistava esimerkki.
Jos on olemassa jokin taide-elokuvien genre, niin ehkä se on yleinen määrittävä tekijä kohdallani. Pidän elokuvissa ajallisuudesta, hetken poetiikasta. Näitä ominaisuuksia ei yleensä löydä vaikkapa amerikkalaisesta mainstream-elokuvasta.
Q- Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?
M- Sellaiset elokuvat ja dokumentit, jotka näen merkityksellisiksi ovat yleensä poliittisia. Ne ovat kannanottoja siihen, että kenestä ja mistä tulisi välittää. Ne ovat toiminnallisuuteen pyrkiviä ja kannustavat ihmisiä toimimaan. En kuitenkaan ottaisi toiminnallisuuteen pyrkivää elokuvaa mukaan, jos tietäisin joutuvani yksin autiolle saarelle.Ottaisin mukaan Hayao Miayzakin Totoron, koska se on niin elämänmyönteinen elokuva. Elämänmyönteisen elokuvan ottaisin mukaan, koska autiolla saarella ihminen on yksin. Toiminnallisuuteen ei ole mahdollisuutta. Pelkkä olemassaolo muotoutuu elämän tarkoitukseksi. Siksi ottaisin tuon elokuvan, joka kannustaa olemassaoloon ja elämän kauneuden näkemiseen.
Haluan kiittää Meeriä syvällisestä antautumisesta kysymyksille. Minä ja elokuva palaa elokuvaan tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti