Sarja taakse jätettyä vuosikymmentä elokuvan näkökulmasta tarkastelevia kirjoituksia. Monroen ulkopuolisten kirjoittajien Sivustakatsoja-foorumissa Tomi Peuhkurisen valinnat viime vuosikymmeneltä.
Taakse jäänyt vuosikymmen tuntuu näin jälkikäteen katsottuna sisältävän yllättävän vähän todella suuren vaikutuksen tehneitä elokuvia. Muistikuva on tietysti väärä, oletan, mutta kun suurimman huomion tuntuu varastaneen Taru sormusten herrasta -tyyppiset elokuviksi kutsuttavat katselukelvottomat pökäleet, on katse käännettävä toiseen suuntaan. Ja tietysti yritettävä pitää se siellä. Vuosikymmenen aikana olen katsonut melkoisen määrän elokuvia ja – kuten tapana jostain syystä on – olen palannut niihin jotka ovat todella tuntuneet joltain ja listaamaan niistä kymmenen. Niitä voinee hyvällä syyllä pitää onnistuneina.
Elokuva saattaa tuntua ensikatselulla mestariteokselta, mutta se lunastaa – tai sitten ei - lupauksen vasta toisella tai kolmannella kerralla. Se saattaa tuntua joltain ensimmäisellä kerralla ja potkaista vasta toisella tai kolmannella. Joka tapauksessa elokuvassa on jotain, joka vetoaa palaamaan luoksensa uudelleen, mutta ellen ole sitä ehtinyt/uskaltanut/halunnut vielä tehdä, elokuva ei ole tällä listalla. Se on ainoa sääntö, jonka olen asettanut. Elokuva on pitänyt nähdä ainakin kahdesti. Suurimman osan näistä elokuvista olen nähnyt useamminkin ja kun valinnat olivat selvillä, minut yllätti tunnelman tärkeys ja elokuvien samankaltaisuus. Tässä ne aakkosjärjestyksessä, sen parempaan en niitä pysty laittamaan.
Spike Lee: 25th hour (2002)
Spike Leen paras elokuva, jonka sydämenä sykkii David Benioffin hieno käsikirjoitus. Lee tavoittaa tekstistä taitavasti viimeisen illan tunnelman, niiden muutamien tuntien tärkeyden joiden jälkeen kaikki muuttuu lopullisesti. Edward Nortonin lisäksi kannattaa katsoa Barry Pepperin roolisuoritusta. Viimeiset kymmenen minuuttia ovat varsinkin tekstin tasolla aivan uskomattoman hienoa elokuvaa.
Zach Braff: Garden State (2004)
Garden Staten sydämenä on esikoisohjaaja Zach Braffin erinomainen käsikirjoitus. Braff peilaa lempeän komedian avulla paitsi kasvamista ja menetystä, myös tunteiden ja niiden lääkkeillä tukahduttamisen seurauksia. Kaiken päälle Garden State on kerta toisensa jälkeen itkettävän kaunis rakkaustarina, joka tavoittaa jotain harvinaisen aitoa ja kehottaa katsojaansakin yksinkertaisesti uskaltamaan. Elokuvaan on ripoteltu myös erittäin hyvä soundtrack.
Marc Forster: Monster's Ball (2001)
Marc Forsterin ohjaus vanginvartijasta, joka tutustuu kuolemaantuomitun miehen tummaihoiseen vaimoon, kun taustalla jyllää sukupolvien ikäinen rasismi. Forster lataa kuviinsa vuosien tukahdutettuja tunteita ja niiden rajuja purkauksia. Billy Bob Thornton loistaa pääroolissa, hieno musiikki kuljettaa melankolista, surun ja kaipuun täyttämää, viipyilevin kuvin kerrottua tarinaa. Viimeinen repliikki riipii sielua yksinkertaisessa kauneudessaan.
David Lynch: Mulholland Drive (2001)
David Lynch työstää mestariteoksia vuosikymmenestä toiseen. Ohjaajan ote on hallittu ja erittäin vahva, tarinaa taaskin turha yrittää selittää. Visuaalisesti kaunis, tunnelmaltaan paikoin kiitettävän ahdistava elokuva on kuin hypnoosia, jonka seuraavaa kuvaa ei malttaisi odottaa. Tälläkin elokuvallaan Lynch myllertää katsojan pään sekaisin ja jättää kaipaamaan lisää.
Darren Aronofsky: Requiem For A Dream (2000)
Nuoren polven ohjaajien lupaavimpaan kastiin kuuluvan Darren Aronofskyn ohjaama elokuva yhdestä vuodesta muutaman erilaisen addiktin elämässä. Aronofsky puhaltaa henkilöhahmoihinsa hengen ja vie sitten sellaiseen kurimukseen, että katsoja on harvinaisen hiljaista poikaa tai tyttöä lopputekstien alkaessa. Visuaalista tykitystä höystää Clint Mansellin upea musiikki.
Steven Soderbergh: Solaris (2002)
Valitettavan vähälle huomiolle jäänyt Steven Soderbergin virtuoosimainen taidonnäyte. Soderbergin tulkinta Stanislaw Lemin kirjasta on hypnoottinen kokemus, jonka mystinen tunnelma iskee päälle ensimmäisestä ruudusta lähtien. Komeasti kuvattu ja verkkaiseen tahtiin leikattu elokuva kulkee kuin kaunis, melankolinen uni joka säestyy Cliff Martinezin kertakaikkiaan upealla musiikilla ja loppuu aivan liian pian.
Stephen Gaghan: Syriana (2005)
Jos There Will Be Blood valottaa historiaa ihmiskunnan erään aamunkoiton osalta, maailmankuvaltaan synkeän realistinen Syriana kertoo siitä mihin reilussa sadassa vuodessa on päädytty. Öljy ja sen päällä seisovat henkilöt hallitsevat maailmaa, joka koostuu suuryhtiöistä, rahasta, aseista – eli toisin sanoen vallasta, ja muutamasta miljardista tyypistä, jotka yrittävät selvitä kaiken sen keskellä. Robert Baerin reaalimaailmaan pohjautuvasta kirjasta ohjaaja Stephen Gaghan on kirjoittanut monisyisen käsikirjoituksen, jonka käänteet kutistavat maapallon – ja ihmisen varsinkin - hyvin pieneksi.
Paul Thomas Anderson: There Will Be Blood (2007)
Elokuva joka tullaan ehkä muistamaan parhaiten Daniel Day-Lewisin mestarillisesta roolityöstä. Oleellisempaa on silti käsikirjoittaja/ohjaaja Paul Thomas Andersonin kyky harpata upean Magnolia-elokuvansa modernista maailmasta menneisyyteen ja viedä katsoja mukanaan palaseen historiaa, jonka myötä kuului lähtölaukaus huimaan kehityksen vuosisataan. Täydellisesti kuvitettu tarina, jossa ahneus ja itsekkyys ovat törmäyskurssilla uskonnon kanssa, kun molemmat tuntuvat sietämättömästi tarvitsevan toistensa hyväksyntää.
Béla Tarr: Werckmeister Harmóniák (2000)
Béla Tarrin ohjaama elokuva pienestä unkarilaiskaupungista ja sinne saapuvasta sirkuksesta. Tarrin tyystin omaperäinen lähestymistapa elokuvaan kietoo katsojan mukaansa ensimmäisestä kuvasta alkaen. Elokuvan maailman kylmää realismia voi lähes käsin koskea. Kamera kulkee minuuttikaupalla, maltillisesti kuvasta toiseen. Ääniraidalla soi kaunis musiikki. Mitä näkee kun katsoo kuolleen valaan silmään? Hämmentävän hieno elokuva.
Tomas Alfredson: Ystävät hämärän jälkeen (2008)
Ruotsista saapuu tarina yksinäisistä lapsista, poissaolevista vanhemmista. Kiusaamisesta, vampyyreista ja ystäyydestä. Kaikki tapahtuu lähiössä, joka voisi olla aivan hyvin Suomessakin. Ohjaaja kuljettaa tarinaa aihepiirille poikkeuksellisessa ympäristössä ilman epäuskottavuuden häivääkään. Lapsinäyttelijät kruunaavat elokuvan unenomaisen tunnelman ja kaunis sinisävyinen kuvaus tallentaa lumisen lähiön koko karun arjen.
Kymmenen elokuvan lista on valitettavan lyhyt. Sen ulkopuolelle jäivät täpärästi mm. No Country For Old Men, Wrestler, 4 kuukautta, 3 viikkoa & 2 päivää, Crash, Sideways, Lilja 4-Ever, Million Dollar Baby, Station Agent, The New World, Inland Empire ja Inglourious Basterds.
Paljon on jäänyt katsomattakin, moni muistamisen arvoinen elokuva ei varmasti tullut edes mieleen. Pääasia että lista tuntuu kuitenkin suunnilleen oikealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti