On periaatteessa mahdollista, että helmikuussa 2010 juhlavieraiden astuessa Oscar-gaalaan, parhaan ohjauksen palkintoon ovat samalla kertaa ehdolla Martin Scorsese, Francis Ford Coppola, Quentin Tarantino ja Terrence Malick. Jos niin kävisi, kuka voisi muistaa milloin viimeksi on nähty kunnioitettavampi lista? Ei toki pelkoa, että edellä esitetty pääsisi murtautumaan kuvitelmasta todellisuudeksi: eihän - kuten nyt näyttää - Malick edes saane omaa teostaan valmiiksi tämän vuoden puolella. Hän kun ei vaan osaa. Saapa Malick sitten valmista aikaan eli ei, lankeaa näiden prospektien edessä viime vuoden ylle sangen haalea ja valju valo. Stephen Daldry ja Ron Howard - uuden ajan Scorsese ja Coppola? Hmm. Lisätkäämme vielä puukkona viime vuoden kyljessä, että tänä vuonna nähdään uusi taideteos mm. sellaisilta elokuvantekijöiltä kuin Lars von Trier, Michael Haneke, Jane Campion, Ken Loach, Jim Jarmusch, veljekset Dardenne, Manoel de Oliveira, Claude Chabrol, Alain Resnais - ja Woody Allen, tietysti. Jospa edes muutama noista pääsisi suomalaisille valkokankaille...
Juuri nyt elämme kuitenkin, emme tulevaisuutta, vaan kesäkuuta 2009. Koska saamme tänne periferiaan kaiken kiinnostavan aina viiveellä tai emme ollenkaan, voimme lopettaa odottelun ja laittaa nättiin (?) nippuun vuoden 2008, mitä elokuvaan tulee; ja teemme sen kädet kipsattuina ja selän taakse pakotettuina ts. tarkastelumme rajoittuu valtaosin Suomessa viralliseen valkokangaslevitykseen tulleisiin teoksiin. Elokuva on kuollut, eläköön elokuva. Avatkaamme ruumis:
TOP 10 (2008)
Julian Schnabel: Berlin
Konserttielokuva on hyvin herkkä dokumentin alalaji, usein äpäränä pidetty. Pahimmillaan - eli yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta - kamera on tuotu paikalle vain äänityslaitteille seuraa pitämään, kuvaamaan laulajan suuta ja kitaristin sormia. Berlin - jonka maailmanensi-ilta oli aivan uskomattomasti Monroen kotiluolassa, Tampereen Niagarassa - ei olekaan pelkkä pahainen "taltiointi", vaan Lou Reedin konsertin verevä dokumentaatio. Ohjaajan kamera ei pelkästään kerää talteen tunnelmaa vaan luo sitä. Elokuva tuo esiin ja näyttää ne tunteet, mitä musiikki välittää. Vastaavaan on törmätty viimeksi kenties Jonathan Demmen Talking Heads-klassikossa Stop Making Sense.
Ari Folman: Vals im Bashir (Waltz With Bashir)
Viime vuoden toinen genre-elokuvan huippu tuli epätodennäköistä kyllä Israelista. Se on tapaus sekä dokumentissa että animaatiossa. Nimi viittaa libanonilaispoliitikkoon, jonka murha vuonna 1982 roihautti liekkeihin sodan, jonka arpia siihen osaa ottanut Folman repii auki. Harvinainen tapaus, missä animaation keinotekoisuus vapauttaa todellisen historian kaikki merkitykset. Järisyttävä.
Mike Leigh: Happy-Go-Lucky
Fiktio ei näinä päivinä ole missään niin aitoa kuin Leigh'n elokuvissa. Nautittavan fiksu ja kepeä, mutta yhtä tarkkanäköinen kuin ohjaajansa tummemmin sävytetyt työt. Analysoitavana on otsikon mukainen ihmistyyppi, jonka tulkitsijana Sally Hawkins tarjosi vuoden hienointa näyttelijätaidetta.
Laurent Cantet: Luokka
Ranskassa tehdään valtavasti fiktioita, mutta hyviä hädin tuskin enempää kuin Suomessa. Kiinnostavimmat ranskalaiset filmit joko liikkuvat työväenluokassa tai ovat tyyliltään dokumentaarisia. Luokka on suvereeni jälkimmäisen edustajana. Monikulttuurinen Ranska siivilöityy yhden luokkahuoneen kautta. Myös syvällinen elokuva kielestä ja kommunikaation välttämättömyydestä. Ihmiset eivät puhu keskenään samaa kieltä silloinkaan kun he puhuvat samaa kieltä.
Darren Aronofsky: Painija (The Wrestler)
Painijaan ehtiessämme voimme todeta yleisemminkin, että nykypäivän kiinnostavimmat fiktiot eivät muistuta spektaakkelia vaan tosikuvausta. Kamera seuraa direct cineman oppeja seuraten show-painijaa salista strippiluolaan ja ojasta pohjalle. Aronofsky ei riko muottia, mutta tekee kaiken äärimmäisen hyvin. Laatu syntyy siinä tilassa, mikä jää kameran ja kuvattavan kohteen välille. Ja Mickey Rourken kaltaisen poikkeuslahjakkuuden kautta se tila tulee täysin hyödynnetyksi. Vuoden tunteita liikauttanein elokuva.
Bill Plympton: Idiots and Angels
Yhdessä sekunnissa Bill Plymptonin käsin piirtämää animaatiota on enemmän luovuuden sylkeä kuin kokonaisessa Pixar-tuotteessa - eikä tämä ole tarkoitettu haukuiksi Pixaria kohtaan. Idiots and Angels on käsityöesine, jäljittelemätön ja aito. Lisäksi se on täysin arvaamaton ja riemastuttava, kertomus suuren luokan mäntistä, joka saa siivet selkäänsä - ja leikkaa ne pois. Elokuvassa ei ehkä ole yhtä ainutta repliikkiä, mutta missään ei karjuta komeammin!
Gus van Sant: Paranoid Park
Elephant jäänee van Santin täydellisimmin onnistuneeksi elokuvaksi. Mutta joka tapauksessa se avasi lahjakkaan tekijän edestä sellaisia ilmaisun ovia, että hyvää on odotettavissa vielä paljon. Paranoid Park tunkee syyllisyyden, moraalin, nihilismin ja välinpitämättömyyden atmosfääriin suurella taidokkuudella. Mitä merkitsee ihmiselämä?
Tomas Alfredsson: Ystävät hämärän jälkeen
Mahdollisesti vuosikymmenen paras kauhuelokuva - mikäli se on kauhua. Eleginen ja huolellinen kertomus lapsivampyyristä ruotsalaisessa lähiössä on tutkielma ystävyydestä ja rakkaudesta sekä äärimmäisen omaperäisesti ja haastavasti sukupuolisuudesta. Vampyyri Elin epämääräinen sukupuoli tekee hänen suhteestaan 12-vuotiaaseen Oskariin monitulkintaisen täysin ainutlaatuisella tavalla. Kirjaa parempi elokuva.
Stian Kristiansen: Mannen som elsket Yngve
Vuoden 2008 hauskin elokuva, peräisin Norjasta. Ei tuotu Suomeen, kiitos siitä. Huumorin sydän on arvaamattomuus. Kristiansenin tapa valottaa pirullisen 80-luvun loppua elävien teiniprotagonistiensa arkitodellisuus pudottaa penkiltä kerta toisensa jälkeen. Jarle rakastuu Yngveen (uskomattoman kauniista) tyttöystävästä huolimatta. Minkäs teet? Vain aavistuksen ontuva loppu ajaa sivuun napakympistä. Mitä merkillepantavin elokuva.
Errol Morris: Standard Operating Procedure
"Maestraalista" dokumenttielokuvaa. Kameran takana maailman paras elokuvaaja, Robert Richardson, kameran edessä sotilaat, jotka tekivät Abu Ghraibista kuuluisan. Melkein liian täydelliseksi hiottu ripitys, mutta tärkeä ja vaikuttava yhtä kaikki.
MITÄ EMME HALUA UNOHTAA...
Eli vähän niin kuin "bubblin' under":
Tom McCarthy: The Visitor - Minne jäi suomennos? Station Agentin ohjaaja ottaa paikkansa humanistististen amerikkalaisohjaajien kärjessä. "Vierailija" selvittää miten pakolaisia länsimaissa kohdellaan. Muodoltaan hiukan jäykkä ja hillitty, sisällöltään dynamiittia. Nyökyttelemme hyväksyvästi Richard Jenkinsin Oscar-ehdokkuudelle, mutta on synti ja häpeä, että käsikirjoitus jäi huomiotta.
Jan Troell: Ikuistetut hetket - Vuoden puhtainta elokuvaa, jokainen ruutu käsin hellien tallennettu. Pohjoismainen elokuva voi viime vuonna hyvin.
Béla Tarr: Mies Lontoosta - Ehkäpä käsitykset "taide-elokuvasta" ovat muuttuneet. Tarrin Simenon-tulkinta sopii taiteen vanhanaikaisiin määrityksiin. Niin hirvittävän hidas ja lahjomaton, että jopa asiantuntijat pitivät sitä ykskantaan tylsänä. Vaatiikin katsojalta paljon, mutta antaa myös.
Andrew Stanton: Wall-E - Virtuositeetilla toteutettua populaariviihdettä, ja toisin kuin Ratatouille, myös hauska.
Gus van Sant: Milk - Populaarin tyylilajissa hieno suoritus. Älykäs, kaunis, ylipitkä. Sean Penn on pääosassa täysin vapautunut eikä näyttelijän ja katsojan väliin jää mitään etäisyyttä.
Jonathan Demme: Rachel Getting Married - Ensimmäiset 10 minuuttia soivat kuin epävireinen viulu. Sitten paljastuu, että tässä puhutaan ihan oikeista ihmisistä ihan vakavissaan. Kaikkien aikojen ilkeimpiä katsauksia keskiluokkaan. Aivan kammottavat häät.
Clint Eastwood: Gran Torino - Tuotti enemmän taka-ajatuksetonta hupia kuin yksikään toinen elokuva vuonna 2008.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti