Tanskalainen Lars von Trier on ehdottomasti kiinnostavin elokuvaohjaaja tällä hetkellä. Hänen jokaisen elokuvansa valmistumista odottaa kärsimättömänä ensimmäisistä huhuista lähtien.
On pakko mainita, että en pysty kritisoimaan miestä mitenkään. Hänenlaisiaan tinkimättömiä elokuvantekijöitä maailma tarvitsisi enemmänkin.
Ainutlaatuisen hänestä tekee jo se, että hän ei aliarvioi katsojiaan. Päinvastoin hän haluaa laittaa katsojansa niin ahtaalle kuin suinkin. Von Trier toimii samalla logiikalla kuin kirjailija Umberto Eco, joka sanoi, että ensimmäisten sadan sivun on tarkoitus olla niin vaikeaselkoisia, että lukija jättää kirjan kesken.
Von Trier ei tosin lopeta missään vaiheessa. Hän kiusaa ja haastaa katsojiaan hamaan loppuun saakka.
Yksi von Trierin elokuva antaa enemmän kuin sata mitäänsanomatonta suomalaista parisuhdekomediaa, joiden on tarkoitus tuottaa hyvä mieli kaikille ja olla niinku silleen hyviä.
Von Trieriä on vuosien saatossa haukuttu naisvihaajaksi, tekopyhäksi ja laskelmoivaksi markkinamieheksi. Viimeisen vuoden ajan mies on kärsinyt vakavasta masennuksesta. Jopa tätä on pidetty markkinakikkana. Se kertoo ehkä enemmän elokuvatoimittajista kuin von Trieristä. Olkoonkin laskelmoitua tai ei, masennuksesta von Trier ammentaa uudessa elokuvassaan Antichrist.
Taiteessa on mielenterveyden järkkymisellä ollut aina hyvin merkittävä rooli. Hienoa kirjallisuutta, musiikkia, teatteria ja elokuvaa on syntynyt siitä kun teoksen henkilön tai tekijän tai molempien maailma romahtaa.
Esimerkiksi kuunnelkaa R.E.M:in Automatic for the People -levyä ja lukekaa samalla J.D. Salingerin Siepparia ruispellossa tai William Styronin Pimeän kuvaa, niin ainakin jonkinlainen kuva masennuksen syvimmästä olemuksesta alkaa hahmottua. Elokuvan puolella varsinaiset masennusteokset ovat pysyneet niukkana. Masennus tai ahdistus eivät välttämättä ole niin mediaseksikkäitä aiheita, skitsofrenia tuottaa jo paljon enemmän temmellyskenttää. Onneksi ainakin Paul Schraderin alter ego Travis Bickle Taksikuskissa on pitänyt huolta siitä, että masennus ei ole täysin unohtunut.
Von Trier käy läpi omaa terapiaansa tässä elokuvassa. Mies on myöntänyt olevansa elokuvan nainen, jota hänen miehensä yrittää saada kuntoon. Elokuva on siis myös hyvin henkilökohtainen, ja sitä on tuskallista - ja puhdistavaa - katsoa. Antichrist on osoitus siitä, että paras ja ristiriitoja aiheuttava taide syntyy tekijän pakosta purkaa omaa ahdistustaan. Viihdyttävä Antichrist ei missään nimessä ole, mutta jos haluaa mennä viihtymään, niin Suomea kiertää tälläkin hetkellä kolme tivolia ja vaikka kuinka monta sirkusta.
Antichrist on armoton, kyyninen ja vastenmielinen – juuri sellainen kuin mielisairaalassa kirjoitettu elokuva voi olla. Kaikki alkaa siitä kun pariskunnan (Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg) lapsi putoaa kerrostaloasunnon ikkunasta kadulle ja kuolee – pariskunnan rakastellessa. Mies on terapeutti ja alkaa sääntöjen vastaisesti hoitaa omaa siippaansa. Hoito vie pariskunnan lopulta metsän keskellä olevalle mökille, joka aiemmin oli molemmille turva – paikka minne mennä rauhoittumaan. Tällä käynnillä mökin ympäröivä metsä on muuttunut väkivaltaiseksi ja uhkaavaksi, kun mies yrittää saada naista kohtaamaan pelkonsa ja voittamaan surunsa. Luonnossa ei ole sijaa terveelle järjelle eikä psykologialle. Antichristin mukaan maailma on paholaisen luoma, ei Jumalan.
Varoitan vielä, että tätä elokuvaa voi katsoa vain tietyssä mielentilassa. Mitään ei selitetä vaan katsojan täytyy selittää itselleen – jokainen selittää juuri niin kuin parhaiten näkee, jotta pystyy poistumaan teatterista.
Toisille elokuva on syyllisyyden kuvaamista. Toiset sen tosiasian toteamista, että lopulta olemme kaikki elämässä lohduttomasti yksin. Jotkut näkevät varmasti tässäkin elokuvassa puhdasta naisvihaa, toiset halpaa sokkiefekteillä kikkailua. Piti elokuvasta tai ei, näytöksen jälkeen se jää kummittelemaan päähän vielä pitkäksi aikaa. Kylmäksi von Trier ei jätä taaskaan.
Pitkä odotus hänen seuraavan elokuvan valmistumiseen on alkanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti