Ruotsalaisen elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin muistolle kehitetty elokuvakuvafestivaali Bergmanviikko järjestettiin jo toistamiseen pienellä Fårön saarella Gotlannin pohjoisosan tuntumassa. Karu ja kuvankaunis saari toimi kulissina elokuvanäytöksille ja luentosarjoille. Vain noin nelisatahenkinen paikallisväestö sai vieraakseen joukon kulttuurituristeja ja innokkaita elokuvan ystäviä, kun ohjaajan tuotantoa muisteltiin niin lämpisti kuin analyyttisestikin. Bergmanin entiset työtoverit, ohjaajakollegat, lehtimiehet ja tutkijat kantoivat kortensa kekoon festivaaliviikon eteen.
Fåröhön Ingmar Bergman saapui ensikerran 1960-luvun alussa etsiessään sopivaa kuvauspaikkaa Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1960) elokuvalleen. Bergman ihastui saareen heti astuttuaan sen kamaralle. Ote ei hellittänyt ennen kuin aika jätti ohjaajasta. Fårössä Bergman kuoli erakoituneena kesällä 2007 asuttuaan saarella yli neljäkymmentävuotta ja kuvattuaan siellä noin kymmenkunta elokuvaa. Bergman on todennut, että saaren Skotlannin ylämaita muistuttava karu maisema oli kuin fyysinen ilmentymä hänen omasta sielunmaisemasta.
Jotain syvästi bergmanilaista Fårössä onkin: saaren harvassa kasvavat männyt ovat taittuneet kasaan kuin kihtiset vanhukset, vähäravinteisen maan suojista pilkottaa paikoitellen kova ja paljas kallio. Fårö on yksinäinen saari samaan tapaan kuin monet Bergmanin henkilöhahmot. Lukuisat ikiaikaisilta vaikuttavat kiviaidat halkovat saarta osiin. Kiviaitojen rajaamilla niityillä näkyi vapaina niin hevosia kuin lampaitakin. Talot ovat nekin kivestä rakennettuja, valkoisiksi rapattuja ja pahnukattoisia. Nykyaikaisia asuntoja Fåröstä on vaikea löytää etsimälläkään. Ingmar Bergman oli yksi harvoista, joka sai valtion suojelemalle saarelle rakentaa uudenaikaisen hulppean rantahuvilan.
Bergmanin elämästä ja elokuvista
Bergmanviikon elokuvatarjonta keskittyi ohjaajan 1940-luvun tuotantoon. Jano, Vankila, Satamakaupunki ja vuoden 1946 esikoisohjaus Kriisi esitettiin elokuvateatterissa yleisölle. Teatterina toimi vanha punainen lato, joka vielä 20-vuotta sitten oli kotina lypsylehmille. Ladon omistava isäntä oli viimeisen lehmän kuoltua päättänyt restauroida tyhjästä rakennuksesta elokuvateatterin saaren asukkaiden iloksi. Tunnelma oli lämmin myös fyysisestikin, kun kuumassa kesäsäässä yleisö pakkautui huonosti ilmastoidun ladon uumeniin. Pilvettömältä taivaalta paistava aurinko loi vahvan kontrastin pimeässä salissa vietettyihin elokuvakokemuksiin.
Viikon lopulla Cannesissakin palkittu saksalainen elokuvaohjaaja Wim Wenders saapui saarelle esittelemään suosikki bergmaninsa, Seitsemännen sinetin. Hän totesi nähneensä elokuvan ensi kertaa lääketieteen opiskelijana Munchenissä 1960-luvun lopulla. Tuolloin kuolemanpelkoa käsittelevä keskiajalle sijoittuva draama oli tehnyt suuren vaikutuksen, vaikkei hän kuulemma elokuvaa oikein ollut ymmärtänyt. Vanhenemisen myötä ohjaaja tunnusti Seitsemännen sinetin saaneen yhä uusia henkilökohtaisia merkityksiä. Hän myös huomautti seikasta, joka Ingmar Bergmanin kohdalla usein jää huomioimatta; vakavasta kuoleman tematisoinnistaan huolimatta Seitsemäs sinetti on riemukas- ja hauska elokuva.
Näytöksen jälkeen Wenders piti kaksituntisen "Mestariluokan" eli keskustelutuokion hänen ja nuorien elokuvaohjaajaoppilaiden välillä.
Ennen lähtöään seuraava päivänä ohjaaja esitteli uusimman elokuvansa Palermo Shootingin (2007). Elokuva sai Ruotsin ensi-illan Fårössä. Lopputeksteissä Wenders oli omistanut ohjaustyönsä kahdelle vuonna 2007 kuolleelle elokuvan legendalle: Ingmar Bergmanille ja Michelangelo Antonionille.
Kuten Seitsemäs sinetti on Palermo Shooting elokuva elämän rajallisuudesta ja hetkessä elämisen vaikeudesta. Nykyaikainen mies on Wenderssiin mukaan pakotettu elämään koko ajan seuraavaa hetkeä, seuraavaa projektia, seuraavaa työtä. Pelkkään olemiseen ei ole enää ihmisillä halua eikä aikaa. Suuri osa Palermo Shootingista onkin olemista: kävelyä, musiikkia ja valokuvausta. Valokuvaus toimi Wenderssin mukaan innoituksena elokuvan synnylle. "Valokuva on metafora kuolemasta työssään," totesi Wenders. Kuvaamalla taltiomme aina jotain, joka on matkalle kohti ikuisuutta.
Ohjelma
Bergmanin ura oli hämmästyttävän pitkä ja tuottelias; vuodesta 1946 vuoteen 2003 hän ohjasi ja pääasiassa myös käsikirjoitti noin viitisenkymmentä elokuvaa. Lukuisat hänen tuotannoistaan ovat nousseet elokuvan klassikoiksi. Bergmanin elokuvissa on kiehtovaa raivokas intohimo, joka sykkii niin tummia- ja syviä- kuin riemukkaita- ja elämäniloisia hetkiä.
Bergmanilla oli riipivä kyky nähdä ihmisen todelliset motiivit läpi kuoren ja roolin. Hänen sielunsonaattinsa tempasivat mukaansa matkalle hahmojen, Bergmanin itsensä ja katsojan syvimpiin tuntoihin
Esittelyssä oli luentojen muodossa paketit niin Bergmanin seksuaalisesti ambivalenteista hahmoista, hänen tavasta markkinoida itseään naistenlehtien sivuilla kuin Bergmanin ja hänen aikalaisohjaajiensa varsin kylmistä suhteista.
Näyttelijätär Gunnel Lindblom muisteli uraansa Bergmanin elokuvissa ja esitteli samalla omia ohjaustöitään. Tämän arvokkaasti vanhentuneen naisnäyttelijän pystyy bongaamaan uudemmistakin elokuvista. Hän näytteli muun muassa fasisti- suvun jäsentä Stieg Larssonin kirjaan perustuvassa elokuvassa Miehet jotka vihaavat naisia.
Fannyn ja Alexanderin (1982) sekä Syyssonaatin (1978) leikannut Sylvia Ingemarsson kertoi yhteistyöstään Ingmar Bergmanin kanssa. Ingemarsson jäljitti videoesimerkein Bergmanin elokuvien magiikkaa. Kuvien taustalla olleen kuvaaja Sven Nykvistin elämän ja uran vaiheita esitteli ja analysoi vuonna 2006 edesmenneen Nykvistin poika Carl-Gustav Nykvist. Sven Nykvistin ura olikin pohjoismaisessa mittakaavassa hurja. Hän eteni Ruotsin elokuvateollisuuden rivikuvaajasta yhdeksi Hollywoodin kysytyimmistä elokuvakuvaajista. Ohessa hän teki pitkän uran Ingmar Bergmanin rinnalla.
Esitelmien punaiseksi langaksi hahmottui Bergmanin kyky valita hyvät yhteistyökumpanit. "Elokuva on ryhmätyötä", totesi Bergmanista vuonna 2005 haastatteluelokuvan tehnyt Marie Nyrenöjd. Vakavien ja synkkien elokuvien taustalta paljastui viikon mittaan mies, joka oli kuvauspaikoilla viihdyttäjä, koijari, naistenmies ja aito taiteilija hulluuden porteille saakka.
Bergmanviikko järjestetään jälleen ensi vuonna kesäkuun viimeisellä viikolla Fårön saarella. Talveksi karu saari hiljenee elämään omaa elämäänsä turistien kaikottua.
Mutta miksi Bergman?
Aion analyseerata viikon antia seuraavissa merkinnöissäni, joten palataanpa ajassa pari vuotta taaksepäin. Elokuvallinen ensikohtaamiseni Bergmanin kanssa ajoittuu keväälle 2007 eli vain noin muutama kuukausi ennen ohjaan (kirjailijan/teatterimiehen) kuolemaa. Kuusi kuukautta aiemmin oli rohmutessani Lahden Citymarketin, niin elokuvallisesti, kuin hinnallisestikin alhaista alelaaria törmännyt elokuvaan nimeltä En Lektion i Kärlek (Rakkauden oppitunti, 1954). Mustavalkoisessa kannessa luki isolla "Ingmar Bergman". Kyseisestä miehestä minulla oli mielikuvia jo lapsuudesta, jolloin jo silloin iäkäs noidannokkainen (häxnäsa) Bergman ohjasi teatteriryhmää televisiossa. Tämä jäi pienelle miehelle mieleen erityisesti siksi, että tuohon hetkeen asti olin kuvitellut etteivät vanhat ihmiset tee työtä, vaan polttavat tupakkaa ja hoitavat kissoja. Päätin ostaa elokuvan.
Jo samana päivänä laitoin DVD:n tietokoneen asemaan ja aloin katsoa. Kahden minuutin kuluttua vajosin tylsyyteen ja jätin filmin kesken. Puolen vuoden kuluttua keväällä 2007 kaivoin jostain syystä elokuvan naftaliinista ja... rakastuin ja ihastuin täydellisesti! Romanttinen komedia, joka tarjosi niin remakkaa naurua ja kutkuttavaa jännitettä pääparin välillä (loistavat Gunnar Björnstrand ja Eva Dahlbeck) kuin kuvausta nuoruuden tuskasta, yksinäisyydestä ja vanhempien eron aiheuttamasta sisäisestä myllerryksestä ( pääparin teinityttöä näyttelee elokuvassa Harriet Andersson). Olin myyty.
Seuraavaksi aloin tutustua tämän maagisen elokuvaohjaajan muuhun tuotantoon, joka pääsi laajuudellaan yllättämään. Ingmar Bergman teki noin viitisenkymmentä elokuvaa, joista ensimmäinen, Kris, ilmestyi 1946 ja viimeinen televisiolle tehty kaunis ja tuskainen joutsenlaulu Sarabande vuonna 2003. Tieni kävi Bergmanin "kevyemmistä" elokuvista kohti syvemmäksi koettuja ja vakavampia. Tällä hetkellä, nähtyäni noin puolet ohjaajan tuotannosta lempielokuvikseni ovat nousseet Talven valoa, Mansikkapaikka, Kesäinen leikki, Kesäyön hymyilyä, Kuiskauksia ja huutoja, Kohtauksia eräästä avioliitosta sekä Monroen puheenjohtajalta Akilta edelleenkin lainassa oleva loistelias Persoona.
Hienojen elämysten ohella Bergman toimi minulla porttina eurooppalaiseen elokuvaan. Lisäksi hänen äitinsä ja isänsä vaiheista kirjoittamansa kirja Hyvä tahto kuuluu suosikkikirjojeni joukkoon.
Eli siksi Bergman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti