sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Kuvat ovat hauraita: elokuvasta kirjoittamisesta


On yhtä vaikeaa tehdä huono elokuva kuin hyvä elokuva.
- Robert DeNiro


Elokuva ei elä ilman kokijaa: ilman kokijaa se jää yksinpuheluksi, tallentamattomaksi monologiksi pimeässä yksiössä. Yksin kokemuskaan ei riitä elämän luomiseksi kuolleista aineksista, kuten hiilestä, marmorista tai filmistä, vaan tarvitaan ulospäin näkyvä reaktio. Taide on itsensä ilmaisemista paitsi itselle myös maailmalle - taiteilija kurottaa aina itsensä ulkopuolelle. Taide kysyy, esittää, väittää ja keskustelee, käsitellen yksityisiä ja yhteisöllisiä kokemuksia todellisuudesta. Näin syntyy keskustelu todellisuuden luonteesta, mikä hahmottuu jokaiselle hiukan eri lailla. Näin syntyvät mielipiteet ja arvostelmat.

Ja kyllä elokuvasta mielipiteitä esitetäänkin. Varsinkaan internetvallankumouksen jälkeen edes musiikista ei liene kirjoitettu yhtä paljon kuin elokuvasta. "Jokaisella on mielipide, jokainen tahtoo olla kriitikko". Kaikin mokomin, mutta masentuneena tulee panneeksi merkille keskustelun tason madaltumisen. Elokuvasta kirjoittamisen vallitsevat trendit ovat tänään: elokuvan käsitteleminen viikottain uuteen vaihtuvana kulutushyödykkeenä, jonka suhteen tärkein informaatio koskee sitä, kannattaako jonkun elokuvan katsomisesta maksaa teatterilipun hinta; ja kirjoittajan oman egon ja nokkeluuden esitteleminen elokuvaa keppihevosena käyttäen.

Peruserehdyshän tehdään jo siinä, että lähdetään selvittämään onko jokin elokuva hyvä vaiko huono. Jos tämänlainen huimaava tutkimustyö saadaan onnistumaan, on se hienoa, mutta tulokset ovat toissijaisia sen rinnalla mikä on olennaista: sen näkeminen "mitä se on". Sillä mikäli elokuvan ymmärtää taiteen tekemisenä edellä kuvailluin ehdoin, tärkeintä on sen havaitseminen, mitä meille katsojille on haluttu kertoa - kuka meille puhuu ja mistä asioista. Silloinkin kun teos on roskakorin täytettä.

Tämä ei ole helppoa.

Silti useimmat ihmiset ohittavat tämän seikan ja uskottelevat, että toisen luoman työn arvioiminen ON helppoa, yksinkertaista. Tästä seuraa, että keskustelun sijalle astuu tuomarointi ja elokuva alistetaan kouluaineen asemaan arvostelijan toimiessa "opettajana". Tällä "opettajalla" ei taatusti ole - ei voi olla - mitään opetettavaa.

Wim Wenders, jonka aika saattaa vielä paljastaa hienommaksi elokuvaesseistiksi kuin -ohjaajaksi, on kirjoittanut kauniita ja haastavia rivejä kriitikon (= katsojan) velvollisuudesta lähestyä näkemiään elokuvia nöyrästi ja vaatimattomasti. Mies, joka itse kriitikkona toimiessaan kieltäytyi kirjoittamasta elokuvista, joista ei pitänyt, ei varmasti tarkoittanut nöyryydellä puolustuskyvyttömyyttä väkevän propagandavälineen edessä, vaan tarvetta ennemminkin ymmärtää elokuvaa kuin julistaa sen arvoa tai arvottomuutta. Kun kirjoitamme elokuvasta, käsittelemme jotain elävää, joka muuttuu käsissämme.

Useimmat puheenvuorot elokuvasta käsittelevät sitä mitä valkokankaalla näkyy ja kuinka taitavasti nuo näkymät on luotu. Tämän vuoksi spektaakkelit voivat lippuluukuilla paremmin kuin koskaan, sillä niissä huomio pyritään tieten tahtoen kiinnittämään ulkoiseen koketeeraavuuteen, ja tällaisen pintatason arvioiminen on hyvin mutkatonta eikä lainkaan haastavaa. Harvat osaavat puhua niistä tunteista ja ajatuksista, mitä elokuva on hänessä herättänyt.

Mutta jos ketään ei kiinnosta tehdä tunteita ja ajatuksia koskettavia elokuvia, onko elokuvasta keskustelemiselle enää sijaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti