Monroen päiväkirjasta
Sivu 2
En, ilmeisestikään. Tanssi tangoa, tarkoitan, sillä toisinaan paatuneimmankaan elokuvahullun askelmerkit eivät vain osu kohdalleen eikä mikään elokuva saa syttymään. On liian väsynyt...tai päätä särkee. Niin ei onneksi käy usein, mutta joskus kun haluttaisi katsoa leffaa, se oikea jää löytymättä.
Nimittäin: sen sijaan, että olisin ollut tunnollinen ja astellut selkä suorana ainoaan oikeaan paikkaan, josta itseään kunnioittava tamperelainen elokuvaharrastaja voi itsensä heinäkuisena maanantai-iltana löytää eli Niagaraan katsomaan Viimeistä tangoa Pariisissa, jäin kolmen tunnin yöuniin vedoten kotiin. Ja olenhan toki elokuvan nähnyt (ja yhtä lailla raskaaksi kuin kiehtovaksikin todennut). Väsyneenä vaan unihiekkaa vailla ajattelin koittaa kompensoida valkokankaalla menettämääni jollakin dvd-leffalla. Mutta, Lapinlahden Lintuja lainatakseni, "se ei käy, sillä se ei käy".
Ensimmäinen yritys oli vuosikausia mieltä kutkuttanut Oliver!, Carol Reedin loppukauden musikaali. Neljässä vuosikymmenessä teoksen kiehtovimmaksi meriitiksi on muodostunut se, että sitä ei kukaan enää muista, vaikka se aikoinaan vuonna 1968 voitti parhaan elokuvan Oscarin - kun taas muuan toinen saman vuoden tuotos mainitaan yhä joka toisessa vakavasti elokuvataidetta käsittelevässä artikkelissa: erään Kubrick-nimisen miekkosen avaruuteen sijoittuva kuvitelma...
Makuasioista piittaamatta voisi kuvitella, että kubrickin - minkä hyvänsä kubrickin - hakannut elokuva olisi jotensakin ansiokas. Mutta puolen tunnin jälkeen minun oli todettava Oliver! katselukelvottomaksi. Ylöspano oli moitteeton ja enemmänkin, ja armoitetun elokuvantekijän sensibiliteettikin oli aistittavissa, mutta työ oli vailla henkeä, pinnistelty, teatterin lavalta valkokankaalle pakotettu. Neljä vuosikymmentä Hollywood-musikaalin historiaa ei ollut opettanut Oliverin! tekijöille mitään lajityypin plastisesta luonteesta. Näkemäni perusteella en epäile lainkaan, etteikö Dickens-musikaali toimisi lavalla, mutta elokuvana se ei tavoittanut luontevaa ilmaisua uskottavuudesta puhumattakaan.
Tyytymättömänä napautin dvd-levyn ulos laitteesta. Harkitsin hetken ja päätin koittaa seuraavaa. "Seuraava" oli Reza Bagherin ruotsalainen Capricciosa, joka vuosia sitten oli jättänyt lämpimiä fiiliksiä.
Viiden minuutin kuluttua painoin kaukosäätimen stop-nappia. Leffa näytti kauhealta.
Capricciosa on sitä lajia elokuvia, jossa kuvan estetiikkaan ei ole yritettykään kiinnittää päähuomiota. Tärkeämpää on saada esiin kuvassa liikkuvien henkilöiden keskinäinen tunnekokemus ja kertoa heidän tarinansa aitouteen pyrkien. Tässä ovat monet elokuvat onnistuneet Capricciosaa paremmin, mutta myös huonommin. Tässä tapauksessa vain "paljas", tyylittelemätön kuva näytti dvd-muodossa melkein kotivideolta. Valkokankaallakin se olisi vaatinut totuttelua, semminkin kun leikkauskaan ei ole thelmaschoonmakeria. En jaksanut. Kuitenkaan Capricciosa ei ole huono elokuva. Sillä on hyvä tarina kerrottavanaan ja se suhtautuu henkilöihinsä suurella myötätunnolla. Kelailin eteenpäin ja katselin kokonaan loppukohtauksen, josta on vaikea olla liikuttumatta, niin toivottomasti katsoja kompastelee Ida Kristinin silmäripsiin... Sitä paitsi Noomi Rapace on jo tässä ihastuttava. Muutamaa vuotta myöhemmin hän on aivan loistokas huonommassa elokuvassa: Miehet, jotka vihaavat naisia.
Kolme mahdollisuutta, kolme suutaria.
John Fisken mukaan itsetuntemuksen ja -luottamuksen tarpeen on perinteisesti tyydyttänyt elokuva ja sosiaalisten suhteiden vaalimisen tarpeen kirja.
Puuh. Nuff said.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti