Niin kutsuttu kolmiulotteisuus elokuvassa on itsessään erikoislaatuinen ristiriita: se on illuusio, joka manipuloi silmät näkemään kaksiulotteisella pinnalla syvyyssuuntaan - mutta samaan, joskin yksinkertaisemmin keinoin, pyrkii jokainen ns. perinteinen elokuva. Siksihän puhumme perspektiivistä, syvätarkasta kuvasta ja objektien sijoittamisesta kuva-alaan syvyyssuunnassa eri tasoille. Jokaisessa kuvassa on v a i k u t e l m a kolmesta suunnasta. Mitä 3D-tekniikka siis yrittää myydä?
On sanottu, että 3D ei pelasta huonoa elokuvaa eikä hyvä elokuva 3D:tä kaipaa. Hyvä, mutta vastaavasti kumpuaa mieleen suuren Chaplinin valitus siitä, kuinka ÄÄNI tuhoaa hänen hellimänsä taidemuodon puhtaan miimisen luonteen. Joko siis kolmiulotteisuus on tyhjänpäiväinen gimmick tai niin ajattelevat ovat tympeitä konservatiiveja, joiden henkiset sukulaiset ovat asettuneet vastustamaan äänen, värin, Cinemascopen ja Ronald Reaganin tuloa elokuvaan. (Ehkä he ovat joskus osuneet oikeaan.)
Mutta toisin kuin edellä mainitut ilmaisukeinot, ei kolmiulotteisuus ole koskaan onnistunut lunastamaan itselleen pysyvää paikkaa niiden rinnalla. Aikaa sillä on ollut: ensimmäinen kaupallinen yritys, Arch Obolerin ohjaama ihmissyöjäleijonajuttu Bwana Devil sai ensi-iltansa 28.11. 1952. Kolmiulotteisuus on näin vanhempi kuin Cinemascope. Siitä huolimatta 3D on pysynyt sirkusnumeron tasolla, vailla dramaturgista arvoa. Ensimmäisenä vakavana yrityksenä käyttää kolmiulotteisuutta yhtenä sävynä taiteilijan paletissa Coraline ja toinen todellisuus ehkä osoittaa syyt sille miksi näin on. Se ei nimittäin ole hyvä elokuva 3D:n takia - eikä siitä huolimatta.
Nukkeanimaationa toteutettu Coraline pyrkii käyttämään 3D-tehoa yhtenä sulavana osana kokonaisuutta. Lopputulos on hämmentävä: suurimmaksi osaksi kuvan kolmiulotteisuuteen ei kiinnitä huomiota, sillä kuva näyttää melkein samalta kuin perinteinen. Miksi siis on vaivauduttu käyttämään 3D:tä ensinkään? Tässä paljastuu "kolmiulotteisuuden" onttous. Coralinen työryhmä välttelee tehosteenomaista esineiden heittämistä katsojan silmille, mutta tarinankerrontaan kuvaaminen kolmiulotteisena ei lisää mitään perinteisiin keinoihin nähden. Coraline näyttäisi todistavan, että 3D on erikoistehoste eikä muuta.
Käsityöesineenä Coraline on kuvaustavasta riippumatta kaunis. Animointi on huolellista ja sulavaa ja lavasteet osoittavat sinänsä nautittavaa käden taitoa. Jokin toteutuksen äärimmilleen hiotussa kokonaisuudessa silti häiritsee. Vähän väliä nimittäin uskoo katsovansa tietokoneanimaatiota. Ei kai käsityön pitäisi näyttää bittimäisen kliiniseltä?
Vaikka Coraline onkin tehty käsityönä nukkien sukkia myöten, se on kuvattu digitaalisella kuvausprosessilla. Voin vain olettaa, että tästä johtuu lavasteiden, esineiden ja nukkien tekstuurittomuus. Elokuvan sata minuuttia eivät anna katseltavaksi tarpeeksi sävyjä ja modulaatiota, mikä tekee siitä loppua kohti yhä etäisemmän ja alleviivaa muita puutteita.
Edetessään Coraline alkaa vaikuttaa tasapaksulta. Siinä on Pixarin animaatioihin verrattuna paljon vähemmän säpinää, mikä tarkoittaa rytminvaihdoksia, kohotuksia, "iskuja" jne. Ennen muuta henkilöt (eli ääninäyttelijät) eivät koskaan ole niin persoonallisia kuin niiden toivoisi olevan. He ovat aika perinteinen kokoelma kirjallisuudesta tuttuja "omalaatuisuuksia", joihin käsikirjoittaja-ohjaaja Henry Selick ei saa puhallettua historian tuntua. Niinpä kabareetädit ja akrobaatti jäävät, niin, yksiulotteisiksi. Suurimmaksi osaksi Coralinen olisi yhtä hyvin voinut kuvata elävänä ja kuka ties hyvinkin kiinnostavammin tuloksin.
Eri asia on, olisiko Coraline ollut siltikään todella hyvä. Lopputekstien virratessa yli painavien 3D-lasien kipeyttämän nenän, jäljelle jää samanlainen olo kuin hiukan liian niukan lounaan jälkeen. Ehkä perusvika onkin Neil Gaimanin alkuperäisessä tarinassa. Sillä mitä muuta se on paitsi moneen kertaan aikaisemmin nähty tarina lapsesta, jolla on vaikeuksia sopeutua uuteen ympäristöön? Naapurit ovat outoja eivätkä vanhemmat kiinnitä huomiota. Gaimanin omaperäisyys ulottuu oveen, josta avautuu uusi maailma nappisilmäisine kopiovanhempineen, mutta itse tarinan kaari soljuu tarkkaan laskemoidusti. Kun henkilöissä tai vuoropuhelussa ei ole puhtia, ennalta-arvattavuus käy rasitteeksi riippumatta sadunkerronnan perinteestä. Katsoja ei koe oivalluksia eikä Coraline ole sen paremmin tarpeeksi jännittävä kuin tarpeeksi hauskakaan. Coraline on aina "melkein".
Ja näin jää siis kolmiulotteisuudenkin tarkoitus todistamatta. Vallankumouksen airuena Coraline ei jaksa korkealle lentää. On jäätävä odottamaan vielä James Cameronin Avatarta, jotta todella nähdään onko 3D:stä muuhunkin kuin tehosteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti