Palermo Shooting

Wim Wendersin viimeisin fiktiivinen elokuva Palermo Shooting sai Ruotsin ensi-iltansa pienessä gotlantilaisessa 1940-luvulla valmistuneessa elokuvateatterissa. Punaseinäinen viehättävä teatteri ahtautui täyteen Bergman-viikkoa juhlistamaan tulleista vieraista. Syy suosioon saattoi hyvinkin johtua, ei niin itse elokuvasta, vaan siitä, että ohjaaja oli henkilökohtaisesti paikan päällä vastaamassa yleisön kysymyksiin esityksen jälkeen järjestetyssä tilaisuudessa.

Mieleenpainuvimmat elokuvakokemukseni olen kokenut elokuvateatterissa täydellä salilla. Ja näitä kertoja ei ole ollut kuin muutama. Mainittakoon tässä näistä Scorsesen The Departed, Tarkovskyn Peili ja nyt viimeisimpänä Palermo Shooting. Elokuvina henkilökohtaiseen parhaimmat elokuvat sarjaani näistä on noussut ainoastaan Peili mutta kokemuksena kaikki kolme ovat olleet varsin mieleenpainuvia. Yhdessä koettu hurmio elokuvallisen seikkailun edessä on moninkertainen hurmio. Kaikki tuntemukset korostuvat yhdessä koettuna. Etenkin Peilin kohdalla saavutettu massahypnoosi elokuvateatteri Niagaran punaisilla istuimilla johti vaikeuksiin saada omaa ahteria ylös näytöksen päätyttyä. Harmillasta kyllä, vain noin puoli prosenttia näkemistäni elokuvista olen ylipäätään käynyt katsomassa elokuvateatterissa. Siitä olen kuitenkin onnellinen, että Palermo Shootingin näin juuri siellä missä sen näin ja juuri niiden tuntemattomien ihmisten kanssa.

Palermo Shooting kertoo Finn-nimisen saksalaisen kosmopoliittivalokuvaajan fyysisestä matkasta Italiassa sijaitsevaan Palermoon ja henkisestä matkasta omaan kuolevaisuuteensa. Finn elää muotivalokuvaajan hektistä mutta pinnallista elämää. Naisia on pyörityksessä useampia, alla on hieno vanha urheiluauto ja töitä riittää. Unet, joissa kello näyttelee Bergmanin Mansikkapaikan painajaisen tavoin suurta roolia, ja yöllinen kohtaaminen kuoleman (oikeasti, kuolemaa esittää elokuvassa Dennis Hopper) kanssa johtavat Finnin silmien aukeamiseen. Hän matkaa Palermoon, kaupunkiin, jossa juhlitaan kuoleman festivaaleja vuosittain. Siellä Finn aloittaa pelin kuoleman kanssa, vaeltelee pitkin Palermon katuja ja tapaa kauniin freskojen restauroijan nimeltä Karla. Elokuva huipentuu juttutuokioon kuoleman kanssa. Yhteydet Bergmanin Seitsemänteen sinettiin ovat selkeät. Kuoleman hahmon olemusta tai kuolemaa itseään en analysoi, koska en koe sitä tarpeelliseksi, ja vaikka kokisinkin en osaisi. Sen sijaan elokuvan hetkistä ja tunnelmasta voin muutaman sanan sanoa.

Wendersin mukaan idea elokuvalle lähti huomiosta modernin länsimaalaisen ihmisen kroonisesta kiireestä. Aika ei riitä olemiseen. Tältä pohjalta Wenders lähtikin sitten elokuvaa kirjoittamaan.

Palermo Shooting on varsin peilaava elokuva. Finnin harhailu pitkin alun Düsseldorfia ja lopun Palermoa musiikkia iPodista kuunnellen koostaa ison osan elokuvan kestosta. Tunnelmointi, hitaus ja ennen kaikkea se, ettei mitään varsinaisesti tapahdu, antaa katsojalle aikaa uppoutua omiin ajatuksiinsa ja mahdollisuuden käppäillä omassa mielessään. Elokuvaa katsellassa tuntui samalta kuin myöhään yöllä mielen vapautuessa seikkailuun ilman liikaa itsetietoisuutta. Wenders luo tunnelman, katsojan mieli hoitaa lopun. Ehkä Finnin hahmon jättäminen hieman persoonattomaksi oli samansuuntaisesti Wendersiltä tietoinen ratkaisu katsojan palvelemiseksi eikä lapsus tai heikkous. Näin elokuva antaa lisää tilaa katsojalle päättää itse mitä ajatella elokuvan esille tuomista teemoista kuolemasta ja kuolevaisuuteen havahtumisesta, rakkaudesta ja yleensä siitä miksi yleensä teemme mitä teemme.

Katsoja kuuntelee läpi elokuvan samaa musiikkia kuin Finn. Aina, kun Finn ottaa kuulokkeet korviltaan musiikki katkeaa rahisten. Wenders on koostanut ääniraidan erilaisesta nykyrock- ja pop-musiikista. Heikkona musiikkimiehenä voin vain todeta, että suurin osa biiseistä muistutti enemmän tai vähemmän Coldplayn tuotantoa. Visuaalisesti elokuva on kaunis. Paikat ovat kauniita ja ihmiset ovat kauniita. Kauneus on välillä jopa kliinistä, mikä aiheutti itsessäni hylkimisreaktion. Postikorttimaisuus leimasi muutenkin elokuvan Palermo-osuutta. Ehkä Wenders kuitenkin yritti kauneuden ja pysähtyneisyyden avulla vain sanoa, että "pysähdy ja katso sillä nämä hetket ovat elämäsi". Tulevaisuudessa ja seuraavassa projektissa elämisen sijaan Finn löytää tarvitsemansa hetkestä ja Karlasta. Tämä nuoli osui myös itseeni niin kuin nuolet, joita Kuolema ampuu pitkin elokuvaa kohti Finniä.
Näin jälkeenpäin ajateltuna Palermo Shooting ei ollut erityisen hyvä elokuva osina katsottuna. Näyttelijätyö Finniä esittäneen punkrokkari Campinon osalta oli jäykkää ja elokuvan Kuolema tuntui kyynisesti ajateltuna päälleliimatulta. Tunnelma ja teema kuitenkin kantoivat. Palermo Shooting oli mieleenpainuva kokemus.