Sivu 1
Ennalta arvaamattoman elokuvakerhomme kesä alkoi enemmän tai vähemmän virallisesti vasta eilen illalla, kun heilautimme Niagaran kankaalle György Pálfin unkarilaisen ohjauksen Taxidermia. Kesän teemana on synti ja pään(ja ruumiin)avauksena Taxidermia toimitti tehtävänsä ansiokkaasti, sillä siinä käsiteltiin ainakin kahdeksan seitsemästä kuolemansynnistä.
Oli mukavaa päästä taas järjestämään tilaisuus nähdä näkemisen arvoista leffaa. Myin lippuja Tepon toteuttaessa itseään ovimiehenä. Meidän monroelaisten lisäksi parikymmentä ennakkoluulotonta elokuvan ystävää saapui viettämään lomailtaansa alaikäisiltä kielletyn filmitaiteen pariin. Elokuvakerhotoiminnan näkökulmasta se on esitysajan ja esityksen luonteen huomioon ottaen kohtalaisesti, mutta tilaa jäi vielä reilusti; opiskelijalippuja ostettiin vain pari, mikä on kyllä lievästi sanottuna epäilyttävää. Kortti mukaan ensi kerralla!
Itse elokuva, Taxidermia, väistää sinnikkäästi kuvailuyrityksiä. On ilmeistä, miksi se on saanut K-18-leiman, mutta vaikeampaa on välittää totuudenmukaista kuvaa teoksen tunnelmasta tai edes teemoista. Toisaalta sen kuvasto on raflaavaa: simuloimatonta seksiä, autenttisen näköistä (?) oksentamista ja ihmisen balsamointia - toisaalta siitä ei esim. amerikkalaisten gorno-kauhuleffojen tapaan välity itsetarkoituksellisen shokeeraamisen tuntu. Tämä johtuu tyylistä ja kontekstista.
Taxidermia on eurooppalaisen kertomusperinteen muotoa seuraava kronikka, jossa on jotain sadunomaista, allegorista. Mutta allegoria mistä? Toisenkaan katselukerran jälkeen en saa oikein otetta siitä, mistä tämä kolmen sukupolven tarina varsinaisesti kertoo. Mikä on tarinankerronnallisesti yhdistävä linkki 20. vuosisadan alussa elävän seksuaalisesti tukahtuneen ja lahjattoman maalaissotilas Morosgovanyin ja olympiavuonna 1984 itselleen taksidermian suorittavan Lajosin välillä? Suuri valaistuminen ei koskaan saavu ja kuitenkin elokuvan sisäinen logiikka ensimmäisestä siirrosta viimeiseen on moitteeton, tietyin varauksin. Ja analogia ihmisenä pidetyn ja eläimenä pidettyjen välillä käy selväksi: ihminen tekee sikamaisempia asioita kuin siat ikinä. (Tähän liittyen minulle rankinta seurattavaa olivat keskimmäisessä osassa seuratut ahmimiskilpailut ja niihin liittyvät "vomatorium-jaksot".) Toteutukseltaan elokuva on sitä paitsi virtuoosimaista työtä. Tehosteet ja maskeeraus ovat täydellisyyttä hipovia ja kuvaus on lämpimästi tyylitellyissä väreissään taidetta sinänsä. Eilisessä esityksessä vain äänimaailma ei saanut oikeutta osakseen. Syyt jäävät tuntemattomiksi. Voi tämän taiteenlajin haurautta.
Varmaksi voidaan Taxidermian teemoista lopulta todeta sen absoluuttinen ruumiillisuus. Teoksen lähes jokainen kuva tutkii ihmistä fyysisenä olentona. Sen aikana nähdään toimitettavan viittä vaille kaikkia inhimillisiä toimintoja seksistä syömiseen ja niin edelleen sekä todistetaan syntymän ja kuoleman hetki. Elokuvan loppulauseena ihmiskeho esitetään - irvokkaaksi - taideteokseksi muuttuneena. Irvokasta tässä on myös se, että ihmiskeho kohotetaan taiteen parnassolle vasta kuoltuaan eikä elossa ollessaan.
Tästä teesistä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä yksilöllisen elämänfilosofiansa pohjalta.
Ruokahalua Taxidermia ei kiihota. Kun ensi maanantaina Summer SINemathequessa on vuorossa Viimeinen tango Pariisissa, saattavat leivät vuorostaan jäädä vaille voita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti