Ensimmäinen MonroeCup ratkennut!

Ensimmäinen MonroeCup on ratkennut! Kiitos kaikille osallistujille ja onnea voittajille. Uusi MonroeCup polkaistaan käyntiin keskiviikkona 24.2. kello 18:30 ravintola Artturissa eli sama paikka, sama aika.

400 Kekkosta oli lyömätön tiedossaan. Joukkue vei jokaisen osakilpailun nimiinsä ja voitti MonroeCupin 60 pisteen täyspotilla. Ei voitto kuitenkaan aivan ylivoimainen ollut, sillä useampikin joukkue pystyi Kekkosia haastamaan ja yksittäisten visojen voitto ratkesikin monesti marginaalisella erolla. Salamanteri oli tasaisen tappava sijoittuen lähes jokaisessa visassa kärkikolmikkoon ja saavuttaen 40 pistettä. Antero astui kisaan mukaan vasta toisessa osakilpailussa. Anteron tasainen kädenvääntö Jee jee vol.1:n kanssa kolmannesta sijasta ratkesi Jee jeen väsähtämiseen kahdessa viimeisessä osavisassa. Antero keräsi lopulta 31 pistettä, kun taas Jee jee jäi viidennelle sijalle 20 pisteellä. Vanha Kauhu ja Uusi aalto oli visan viimeisen puoliskon nousija. Visat kuitenkin loppuivat kesken ja loistava loppukiri jäi 27 pisteeseen ja näin joukkue saavutti neljännen sijan.

Jokavisaisten juomapalkintojen lisäksi Cupin kaksi kärkijoukkuetta palkittiin henkilökohtaisin palkinnoin. Voittajat saivat mukaansa kahdeksan vapaalippua 10.3. alkaville järjestyksessään neljänsillekymmenensille Tampere Film Festivaleille, tuttavallisemmin Filkkareille. Kahdelle kärkijoukkueelle jaettiin myös International Film Guiden uusin vuoden 2010 painos.

Alla ensimmäisen MonroeCupin lopputulokset:

1. 400 Kekkosta 60
2. Salamanteri 40
3. Antero 31
4. Vanha Kauhu ja Uusi aalto 27
5. Jee jee vol.1 20



6. Pelkät viikset 8
7. Pitkis 5
8. Team Tiinan
käyttäjät 3
8. Raunika 3
8. Frank Armoton 3
8. Minna ja Simo 3
8. Team Timmy 3
13. Intuellit 2
13. Parman herkku 2
13. Turku Team 2
16. Power Bite 1

Minä ja elokuva

Minä ja elokuva on haastattelujen sarja ihmisistä, jotka katsovat elokuvia, ihmisistä joille elokuvalla on sija elämässä. Elokuvalehdissä haastattelujen kohteena ovat tekijät. Elokuvan katsomisen- ja kokemisen ihme ovat paitsiossa. Kriitikot tietysti saavat äänensä kuuluviin ja blogin voi perustaa kuka tahansa mutta ei elokuvan kokemiselle ja kokemuksien jakamiselle ole suoranaista foorumia. Katsomisen yhteisöllisyyskin kuopattiin elokuvakerhojen vapaapudotuksen myötä jo pari vuosikymmentä sitten. Viimeiset elokuvan mohikaanit toki kitkuttavat vieläkin eteenpäin kylmässä ja yksinäisessä kotiteattereiden maailmassa.

Elokuvan katsominen on yhtä kiehtova prosessi kuin sen tekeminenkin. Ennen kaikkea elokuva on yhteisöllinen elämys. Siksi halusin siitä keskustella.

Mallia kysymyksiin olen hakenut Peter von Baghin haastattelusarjoista Filmihullu- lehdessä.




Minä ja elokuva: haastateltavana Meeri Koutaniemi, kuvajournalismin opiskelija Tampereen yliopistosta.




Q-Mikä on ensimmäinen elokuva, jonka muistat nähneesi?
Meeri- Minulla ei ole varsinaisesti mitään varhaisia muistoja elokuvista. Ensimmäiset elokuvat, jotka tekivät todellisen vaikutuksen olivat Piano ja Magnolia. Nämä olivat jo aika myöhäisessä vaiheessa. En tiedä miksi en muista sieltä kahdeksan vuotiaasta...

Q: Onko mitään välähdyksiä, yksittäisiä kuvia tai kohtauksia joita muistat lapsuudesta?
M- Ei oikeastaan..tai ehkä juuri Pianosta. Se tunnelma, arvoituksellisuus ja kuinka elokuvan näki lapsen silmin. Minulla on muistikuvia katsomistilanteesta... Yksi koskettavimmista kohtauksista on kun nainen uppoaa veteen sen pianon kanssa?

Q- Mikä on viimeisin elokuva jonka näit?
M- Hunger ja..Che.

Q- Mitä pidit Chestä?
M- Che oli erilainen elokuva kuin mitä oletin... Ajattelin etukäteen, että se olisi poliittisempi.

Q- Onko jotain elokuvaa joka on ollut sinulle jollain tavalla todella merkityksellinen, ehkä jopa vaikuttanut elämääsi?
M- Kyllä, niitä on useita. Prinsessa Mononoke oli ensimmäinen sellainen. Näin sen joskus 14-vuoden ikäisenä. Olen kotoisin Kuusamosta mutta muutin pois viisitoistavuotiaana. Tuntuu, että siellä asuessani en katsonut kovinkaan paljon elokuvia, ainakaan hyviä. Sitten, kun muutin Ouluun ja myöhemmin Helsinkiin aloin nähdä enemmän elokuvia. Kaikki tärkeimmät elokuvamuistot ajoittuvat juuri sinne viidentoista ja kahdenkymmenen välille.





Q- Liittyykö Mononoke sinulla juuri itsenäistymiseen, murroskauteen?
M- Se voi liittyä. Saatoin nähdä sen silloin, kun olin juuri lähdössä Kuusamosta ja se luonto siellä Kuusamossa… Olin ottanut sen siellä asuessa jotenkin itsestäänselvyytenä. Ja Mononokessa kaipuu luontoa kohtaan ja ihmisen ja luonnon vastakkainasettelu.. Aloin arvostaa ympäristöä ja synnyinseutuani entistä enemmän nähtyäni Mononoken.

Olen poikaystäväni kanssa jutellut siitä jumaluuden tunnusta mikä Prinsessa Mononokesta kumpuaa. En itse usko jumalaan tai ainakaan yliluonnolliseen jumalaan. En ehkä voi kuitenkaan kutsua itseäni ateistiksi, jos uskon jumaluuteen elämänvoimana luonnossa olevana. Mitenköhän tämän selittäisin. Kaikki ihmiset, kaikki eläimet, kaikki kasvit hengittävät. Happi, jota hengitämme, on ollut kaikkialla. Se yhdistää ja linkittää meitä kaikkia... En tiedä tuliko ajatus tuosta jumaluudesta juuri Prinsessa Mononokesta mutta elokuva varmaankin pani ajatusprosessin alulle.

Q- Olet näytellyt teatterissa ja lyhytelokuvissa. Onko sinulla lempinäyttelijöitä?
M- Ei oikeastaan. Aika hassu juttu ettei minulle ole syntynyt mitään erityissuhdetta yhteenkään näyttelijään. En ole oikein koskaan ymmärtänyt näyttelijöiden palvomiskulttuuria eikä minulla ole koskaan ollut julisteita seinällä tai mitään sellaista. Hassua sinällään, koska muistan halunneeni näyttelijäksi jo ensimmäisestä luokasta lähtien.

Muistan, että lapsena kaveripiirissä näyttelijöistä pitäminen liittyi aina ulkonäköön tai muuhun hölmöön. Lapsena muistan arvostaneeni enemmänkin ohjaajia ja käsikirjoittajia. Hauskaa on, etten voinut lapsena käsittää miten käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat olla eri henkilö. Minulle oli itsestäänselvää, että tarinankehittäjä tietenkin itse määrää miten hänen oma tarinansa visualisoidaan. Minulla oli ajatus siitä, että kaikista reiluinta olisi, jos käsikirjoittaja itse saa tuoda omat vivahteensa tarinaansa ohjaamalla sen itse. Myöhemmin ymmärsin, että ohjaaja voi luoda jonkun toisen käsikirjoitukselle syvemmän ja monipuolisemman sanoman.

Q- Ketkä ohjaajat ovat sinulle tärkeitä?
M- Kaksi korealaista Kim Ki-Duk ja Chan-wook Park. Sitten on kiinalainen Wong Kar-Wai ja tanskalainen Lars von Trier. Tietysti Miayzaki ja.. Roy Andersson!

Q- Löydätkö jotain yhteistä näistä ohjaajista?
M – Ehkä on väärin yleistää mutta... Minusta tuntuu kaikissa heidän elokuvissaan, että he ovat pyrkineet ymmärtämään ihmistä. He ovat uteliaisuudellaan tuoneet elokuviinsa jotain todella syvää, ihmisyyttä avaavaa.

Monet heidän elokuvistaan rakentuvat tietyn puolen näyttämiseen ihmisestä, kaiken raadollisuuden ja järjettömyyden tutkimiseen tekemättä yleistyksiä hyvästä ja pahasta.

Q- Olet valokuvaaja. Kiinnitätkö paljon huomioita elokuvan visuaalisuuteen, yksittäisiin kuviin?
M- Kyllä. Häiritsevyyteen asti. Sillä miten elokuva on kuvattu ja leikattu on todella paljon merkitystä. Kuvaus määrää sen mistä näkökulmasta tarina kerrotaan ja katsotaan. Se vie todella syvälle elokuvaan, luo merkityksiä ja juuri sen miten joku toinen ihminen on visuaalisesti hahmottanut jonkin tietyn tilanteen... Se on hyvin inspiroivaa.

Q- Pystytkö antamaan esimerkkejä?
M- Kaikkien mainitsemieni ohjaajien elokuvissa olen kiinnittänyt huomiota kuvaukseen. Kaiketi se on automaattista minulla, että vaikuttavaksi kokemani elokuva on sitä myös visuaalisesti. Kim Ki-Dukin ja Chan-wook Parkin elokuvat ovat minusta visuaalisesti kaikista kiehtovimpia. Erityisesti Kim Ki-Dukin Parittaja (Bad Guy) sekä Won Kar Wain 2046.




Q- Mitä etsit kuvasta? Onko olemassa jokin tyylillinen seikka jota haet?
M- Pidän siitä, että kuvauksella on koeteltu rajoja, että kuvat eivät ole tavanomaisia. Kuvaamisessa on mielestäni tärkeää se, että pystyy luomaan jonkin uuden näkemisen tavan. Pidän pelkistetystä, rauhallisesta ja valokuvaukselliin rajauksiin pyrkivästä kuvaustyylistä.

Valo- ja elokuvakuvaus ovat välineellisiä. Koneet ovat välineitä näkemiseen ja samalla niillä on omat rajoitteensa. Välineiden kautta ei pysty näkemään kaikkea sitä mitä silmä näkee, oikeastaan vain murto-osan. Kaikessa rajoittuneisuudessaan välineet kuitenkin antavat jotain muuta mihin silmä ei pysty. Kameran voi viedä jonnekin mistä emme normaalisti katso, esimerkiksi lattian rajaan tai pään yläpuolelle tai vaikkapa viiden senttimetrin päähän suusta. Kamera antaa meille oikeutuksen ja tavan katsoa eri tavalla. Kameralla ei ole samanlaisia rajoitteita kuin meidän katsemistottumuksillamme.

Kamera on vapaa. Niinpä pidän siitä, että erilaisilla katsomisen tavoilla kokeillaan.

Q- Pidätkö jotain elokuvan genreä tai tyylisuuntaa erityisessä arvossa?
M- Enpä oikeastaan. Osaan paremminkin sanoa, mitä en pidä arvossa. Hollywoodin massatuotannot ovat surullisia esimerkkejä länsimaisen kulttuurin rappiosta. Näiden mainitsemieni aasialaisten tekijöiden elokuvissa on kuitenkin paljon tyylillisiä yhtäläisyyksiä, joista pidän. Aasialaisissa elokuvissa on paljon kulttuurista samankaltaisuutta. Mainitsemieni ohjaajien elokuvista huokuu asenne, joka ei pyri kaupalliseen viihdyttämiseen tai hyvän ja pahan yksinkertaistamiseen. Elokuvien henkilöt ja käsiteltävät aiheet perustuvat tunneskaalan ja toimintamotiivien moraaliselle lomittaisuudelle. Heidän töissään korostuu elämän samanaikainen olennainen ja triviaali hetkellisyys. Roy Anderssonin elokuvat ovat tästä loistava esimerkki.

Jos on olemassa jokin taide-elokuvien genre, niin ehkä se on yleinen määrittävä tekijä kohdallani. Pidän elokuvissa ajallisuudesta, hetken poetiikasta. Näitä ominaisuuksia ei yleensä löydä vaikkapa amerikkalaisesta mainstream-elokuvasta.

Q- Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?
M- Sellaiset elokuvat ja dokumentit, jotka näen merkityksellisiksi ovat yleensä poliittisia. Ne ovat kannanottoja siihen, että kenestä ja mistä tulisi välittää. Ne ovat toiminnallisuuteen pyrkiviä ja kannustavat ihmisiä toimimaan. En kuitenkaan ottaisi toiminnallisuuteen pyrkivää elokuvaa mukaan, jos tietäisin joutuvani yksin autiolle saarelle.Ottaisin mukaan Hayao Miayzakin Totoron, koska se on niin elämänmyönteinen elokuva. Elämänmyönteisen elokuvan ottaisin mukaan, koska autiolla saarella ihminen on yksin. Toiminnallisuuteen ei ole mahdollisuutta. Pelkkä olemassaolo muotoutuu elämän tarkoitukseksi. Siksi ottaisin tuon elokuvan, joka kannustaa olemassaoloon ja elämän kauneuden näkemiseen.



Haluan kiittää Meeriä syvällisestä antautumisesta kysymyksille. Minä ja elokuva palaa elokuvaan tulevaisuudessa.

Zombieland ja natsin elämä

Ehkä tämä kertoo enemmän minusta, mutta sinänsä harmittomassa, viihdyttävässä ja ah niin coolissa Zombielandissa on yksi juttu, joka jäi häiritsemään. Nimittäin koko elokuvan pääidea siitä, että vasta äärimmäinen poikkeustilanne vapauttaa meidät meidän nykyisestä kurimuksesta ja tylsästä elämästä. Vasta miljoonia vaatinut, ilmestyskirjamainen mullistus voi laittaa elämämme raiteilleen? Tämä on todistetusti totta, ainakin Zombielandin Columbukselle ja oikeasti eläneelle natsikomentaja Hans Aumeierille.

Ensin viattoman oloisen zombihupailun kimppuun: Zombielandin tarina perustuu ajatukselle, että kuinka sinä selviäisit odottomattomassa katastrofissa? Mitä jos tänään syttyisi sota Suomen ja Norjan välillä, mitä sinulle tapahtuisi? Tai jos samanlainen maanjäristys järisyttäisi Tamperetta kuin mikä on tuhonnut Port-au-Princen? Luhistuisitko raunioiden mukana, koska niin sanotusti kuuppa ei vain kestäisi vai kuoriutuisiko sinusta sankari?
Niin, tai jos koko maailma olisi täynnä zombeja ja sinä harvoja jäljellä olevia ihmisiä, kuten Zombielandissa.

Zombielandissa perusnörtti Columbus elää eristäytynyttä elämää lähinnä vain tietokone seuranaan. Sitten tulevat zombit ja Columbuksen elämä muuttuu. Hänestä tulee varovaisen elämäntyylinsä takia selviytyjä. Zombien välttely sujuu häneltä yhtä hyvin kuin aiemmin ihmisten välttely.

Sitten Columbus tapaa vastakohtansa: kova ja karski juntti Tallahassee noukkii hänet kyytiinsä. Seuraavaksi hän, tietysti, tapaa kuuman ja fiksun Wichitan ja tämän nokkelan pikkusiskon. Matka jatkuu ja zombeja kaatuu.

Maailmassa ei ole enää ihmisiä kuin kourallinen. Infrastuktuuri mennyt. Kaikki entisestä yhteiskunnasta on kadonnut. Maailma toimii aivan uusilla säännöillä. Syvällä sisimmässään Columbus varmasti toivoi jotakin tällaista, koska nykyinen kaaoshan on hänelle paratiisi.

Zombieland ainakin on jokaisen nörtin unelma. Kun enää muutama ihminen on elossa, löytää nörttikin ystäviä ja tietysti, tietysti yksi selvinneistä on kuuma misu.

On selvää, ettei Columbus ”normaalissa” elämässä olisi ikinä saanut noin kuumaa misua kuin Wichita ja tuskin olisi edes halunnut ystävystyä tuollaisen juntin kanssa kuin Tallahassee. Elokuvan lopussa on tietysti opetus, niin kuin amerikkalaisissa komedioissa on tapana olla: Columbus on löytänyt perheen noista ihmisistä, joiden erilaisuudet täydentävät toisiaan. Siispä meidän tulisi kunnioittaa toisiamme ja nähdä pintaa syvemmälle. Ja kuinka aina kannattaa yrittää uutta, jos tuntuu, että olisit jäänyt junnaamaan paikoillesi. Tämä taitaa olla se oikea opetus.

Sitten tositarina, joka on melkeinpä identtinen Zombielandin kanssa paitsi, ettei tässä ole zombeja. Oudolla tavalla samanlaisen elämänmuutoksen kokeva ressukka vain. Zombielandin lähtötilanne kun muistutti kaukaisesti saksalaisen Hans Aumeierein tarinaa.

Tämä kyseinen herra oli syntynyt vuonna 1906. Hän oli, no, aika epävakaa henkilö. Koulu jäi kesken jo niin varhaisessa vaiheessa, ettei mies oppinut koskaan kunnolla lukemaan, laskemaan tai kirjoittamaan. Sen jälkeen hän harhaili pitkin poikin Saksaa, koska ei pystynyt pitämään yhtä työpaikkaa kuin hetken aikaa. Naiset kiinnostivat häntä, mutta hän ei kiinnostanut naisia. 1930-luvun lähestyessä hän alkoi jo olla aika loppu, niin rahallisesti kuin henkisestikin.

Sitten tapahtui ihme.

Aumeier sai töitä autonkuljettajana. Tämä työ oli kuin toteutunut unelma Aumeierille. Helppo mutta kuitenkin vastuullinen työ, jossa tapasi mielenkiintoisia ihmisiä. Vihdoin hän oli löytänyt paikkansa maailmassa ja hän tunsi kuuluvansa johonkin. Tarina ei tosin vieläkään saa onnellista loppua, sillä kaikista maailman työnantajista Aumeierille maksoi palkan kansallissosialistinen puolue.

Aumeieria ei tämä haitannut. Hänen elämänsä vuodesta 1931 lähtien oli yhtä juhlaa. Hyvin nopeasti hän teki itsensä tykö puolueessa ja hänen uransa lähti uskomattomaan nousuun. Naisetkin alkoivat kiinnostua hänestä. Lopulta hän perusti perheenkin. Hänen ”ammatillisen uransa” huippu tapahtui vuonna 1942, jolloin hänet nimitettiin Auschwitzin keskitysleirin komentajaksi. Aumeier oli noussut huimaa vauhtia autonkuljettajasta keskitysleirin komentajaksi.

Hän oli onnellinen.

Zombielandissa Columbus tekee samanlaisen nousun. Molemmat, niin Aumeier kuin Columbus, ovat enemmän tai vähemmän ”normaalissa” elämässä epäonnistuneita. Heille poikkeustila on kuin vastaus rukouksiin. ”Mun elämä on niin tylsää ja mä oon niin hukassa! Tapahtuis nyt ees jotain!”, huusi varmaan jo Aumeierkin.

Samoin taisi Aumeier sanoa Zombielandin Tallahasseeta mukaillen, että äitini aina sanoi, että olisin joskus hyvä jossakin. Kuka olisi uskonut, että se olisi juutalaisten ja vammaisten listiminen!

Väkivalta oli pelastus sekä Tallahasseelle ja Aumeierille. Molemmat myös uskoivat toimivansa täysin oikein, vaikka tappamisen keinot ja kohteet olivat erilaisia. Samoin kävi Columbukselle. Hän kovettui nyhveröstä nörtistä tappajaksi ja selviytyjäksi. Nämä avut toivat hänelle myös sen kuuman misun.

No joo. Se oli tosiaan vain komedia ja ymmärrän, että tähän hupailuun on ollut pakko upottaa kaikki mahdolliset kliseet, ja ehkä juuri niiden takia elokuvan laajempi analysointi ei kannata. Joka tapauksessa, vanhempana moralistina minun on välttämätöntä paheksua Zombielandin arvomaailmaa. Jenkeillä tuntuu olevan todella nihilistinen käsitys sankaruudesta. Sitä kun ei voi saavuttaa ilman, ettei astuisi jonkun varpaille ja tekisi näin itsestään näkyvää.

Pienelle ryhmälle saksalaisia myös Aumeier oli sankari. Ja yhden ”sankarillisen” teon hän tekikin, lopulta. Toukokuussa 1945 Aumeier oli Norjassa, Mysenin keskitysleirin johtajana. Kun oli varmaa, että Saksa tulisi häviämään sodan, Aumeier avasi Mysenin leirin portit ja päästi vangit vapauteen. Lisäksi hän ilmoitti Norjan Punaiselle Ristille, jotta nämä pystyivät auttamaan vapautettuja vankeja mahdollisimman pian.

Tämä ”jalo” teko ei vakuuttanut liittoutuneita vaan Aumeierille kävi kuten arvata saattaa. Hänet hirtettiin vuonna 1948. Siihen loppui hänen uusi, parempi elämänsä ja ympyrä oli sulkeutunut.

Poikkeusolot eivät yleensä kestä kovin kauaa. Sen jälkeen on palattavat takaisin lähtöpisteeseen, kun yhteiskunta normalisoituu. Hylkiöistä tulee jälleen hylkiöitä. Toivottavasti Zombielandista ei löydy lisää elossa olevia ihmisiä, koska paluu arkeen olisi Columbukselle kova paikka.

Viime vuosikymmen huipulta huipulle

Sarja taakse jätettyä vuosikymmentä elokuvan näkökulmasta käsitteleviä tekstejä.

JOHDANTO

Muutamia kapallisia rivejä 2000-luvun ensimmäisestä elokuvavuosikymmenestä, kourallinen elokuvia, jotka ovat jääneet elämään katsojan matkassa. Poimintoja. Valintoja.

Lista.

Listoja ei tehdä elokuvan tähden. Listat eivät ole objektiivisia eivätkä ne ole vuoropuhelua niihin päätyneiden elokuvien kanssa. Ei, lista kertoo ennen muuta laatijastaan. Se on henkilökohtainen julistus, jonka allekirjoittaja siten valtaa itselleen paikan Elokuvamaassa. Listaaja valitsee puolensa, ja hän tekee sen mielipiteiden hurjassa ristiaallokossa vältellen kastumista maanmiestensä syljestä. Lista on nimittäin hauras ja haavoittuvainen, kaikesta sen laatijan bravadosta huolimatta. Toisin sanottuna:

"Mitä! Miten joukossa ei ole ainuttakaan Michael Mannin ohjausta?! Imbesilli snobi. TAI: Miten olet voinut ottaa Amélien, mutta jättänyt pois Isän paluun?! Pinnallinen tyhjäntoimittaja."

Ja niin edelleen, ad infinitum. Kuten siis nähdään, on toivoton ja tuomittu yritys kertoa jotain pätevää elokuvasta pelkän listan kautta. Elokuvat ovat yksilöllisiä kuten ihmisetkin, ja muodostavat keskenään kauniita pareja näköjään vailla mitään johdonmukaisuutta. Siksi niitä ei pitäisi tehdä kenenkään muun kuin itsensä tähden. Kun siis katson viime vuosikymmentä ja teen sieltä poimintoja, tulen käsitelleeksi ennen kaikkea omia muistojani ja omaa taatusti kaikesta akateemisuudesta riisuttua "teoriaani" hyvästä elokuvasta. Sitä paitsi näkökenttäni on suomalaisena hyvin rajallinen. Aivan liian moni arvokas teos puuttuu joukosta vain koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta nähdä niitä. Puhumattakaan siitä, että jälleen kerran tulee laadittua yksi lista, joka tekee taidemuodolle törkeää vääryyttä sulkemalla kokonaan pois lyhytkuvat ja musiikkivideot.

Oheisessa katsauksessa olen valinnut joka vuodelta yhden elokuvan edustamaan ilmestymisvuottaan. Tuon yhden tulipatsaan varjoksi olen liittänyt esimerkin vuoksi joitakin jokaisen vuoden todellisista kohokohdista antamaan vertailupohjaa omalle, usein kiperälle valinnalleni. Olen lisäksi rohjennut nostaa esiin yhden "Vuosikymmenen Elokuvana". Aloitan siitä: se on vuodelta 2004.



VUOSIKYMMENEN ELOKUVA:
KILL BILL
(ohj. Quentin Tarantino)

Aikansa suurten joukossa hän seisoi muita päätä pidempänä... Sellainen mielipide, jonka mukaan 2000-luvun parhaat elokuvat ovat kaikki yhden ohjaajan tekemiä, ei ole liioittelua, vaan käsitys siitä, mitä elokuvan tulisi olla: väkevää yksilöllisen hengen ilmaisua. Toisaalta on valittaen todettava, että ajallamme ei ole tarjota varteenotettavia haastajia Quentin Tarantinolle; Kubrick ja Bergman elivät Fellinin, Tarkovskin, Hawksin, Altmanin, Renoirin ja lukemattomien muiden mestareiden aikaa. He ovat menneet, lähes kaikki: Rivette, Resnais ja Godard elävät, mutta harvat Suomessa heiltä viime vuosikymmenellä nähdyt teokset saattavat arvokkuudestaan huolimatta kalveta nuoremman kollegan rinnalla. Victor Erice ei ole ohjannut koko illan elokuvaa sitten vuoden 1992. Terrence Malickilta ja Abbas Kiarostamilta nähtiin Suomessa vuosikymmenen aikana vain yksi työ kummaltakin: ne ovatkin ainoita, jotka voidaan nostaa Tarantinon töiden rinnalle.

Täten oikeutan näkemykseni Tarantinosta elokuvataiteen tämänhetkisenä johtotähtenä. Tarantinon teokset ovat niin omaleimaisia, että ne eivät voi millään hyväillä kaikkien makuhermoja. Tässä on tietysti myös niiden vahvuus, ja jos Tarantinon lähestymistapaa ymmärtää, on siinä vaikea nähdä heikkouksia.

Kill Bill, joka julkaistiin kahdessa osassa, on monella tapaa Tarantinon tour de force. Se on hänen hitchcockilaisin elokuvansa siinä mielessä, että se on täynnä tekijän itselleen asettamia teknisiä haasteita, jotka ylitetään suvereniteetilla. Kuva seuraa kuvaa ja jakso toista kuin helmet kaulakorussa. Etenkin saagan ensimmäinen puolisko on dynaamista kerrontaa äärimmilleen viritettynä. Tarantino, legendaarinen filmihullu, ei voi päästää kohtausta käsistään ennen kuin se on täysin hänen mieleisensä. Kill Billiä, joka ottaa nimensä Elmore Leonardin rikosromaanista Tappolasku, leimaa myös hätkähdyttävä lyyrisyys. Kameran liike, ääni, näyttelijöiden ilmeet ja elekieli sekä musiikki eivät ole enää erotettavissa eri aineksiksi, vaan ovat yhtä ja samaa. Koska kaikkea koristaa armoitettu tyylitaju, kokonaisuudesta syntyy elokuvaa, joka on enemmän kuin virheettömien osastensa summa. Tarantino on happi, jonka varassa elokuvaharrastaja hengittää.



2000
IN THE MOOD FOR LOVE
(Fa yeung nin wa, Wong Kar-Wai)

Elokuva runona - runo elokuvana. Haluan nostaa In The Mood For Loven esiin vuosikymmenen jaloimpana elokuvana. Siinä ei ole yhtä ainoaa väärennettyä tai valheellista hetkeä tai tunnetta. Wong Kar-Wain tiiviissä ja ilmavassa romanssissa ihmiset asetetaan ympäristöönsä eikä heitä kertaakaan keinotekoisesti nosteta sen yläpuolelle. In The Mood For Loven kuvat jäävät verkkokalvoille ja musiikki korvakäytäviin kuin hajuvesi kaulukseen.

Muita kohokohtia:

Toisen kerroksen lauluja (Sånger från andra våningen, Roy Andersson)
Voi veljet missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, Joel Coen)
Usko koetuksella (Keeping The Faith, Edward Norton)



2001
AMÉLIE
(Le fabuleux destin d'Amélie Poulain, Jean-Pierre Jeunet)

Vuosikymmenen hienoin elokuvavuosi, minkä tahansa alla mainituista olisi voinut nostaa vuotta 2001 edustamaan, ja niiden lisäksi on vielä koko joukko hienoja elokuvia. Amélie on näistä kaikista rakastettavin. Täynnä kekseliäisyyttä ja uuden löytämisen iloa, Amélie kertoo tarinoiden merkityksestä ihmisten välisissä suhteissa. Koko elokuvan ajan ihmiset kertovat toisilleen tarinoita, joskus piiloutuakseen niiden taakse, joskus saadakseen yhteyden johonkuhun, johon haluavat tutustua paremmin. Ilman tarinoita emme olisi paljonkaan väärttejä. Yann Tiersenin soundtrack on itsellinen mestariteoksensa ainoassa elokuvassa, jonka olen nähnyt valkokankaalta kuusi kertaa.

Kohokohtia:

Kuollut kulma (Im toten Winkel - Hitlers Sekretärin, André Heller & Othmar Schmiderer)
Menen kotiin (Je rentre à la maison, Manoel de Oliveira)
Mies joka ei ollut siellä (The Man Who Wasn't There, Joel Coen)
Pojan huone (La stanza del figlio, Nanni Moretti)
The Royal Tenenbaums (Wes Anderson)



2002
PUNCH DRUNK LOVE
(Paul Thomas Anderson)

Romanttinen komedia, joka päättyy siihen, mistä muut romanttiset komediat aloittavat. Elokuvan keston ajan sen päähenkilöt opettelevat rakastamaan ja tavoittelemaan haluamaansa. Kun he lopulta pääsevät siihen pisteeseen, katsoja on pakahtua rakkaustarinan kauneudesta. Ainutlaatuinen teos.

Kohokohtia:

Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki)
Bowling for Columbine (Michael Moore)
Irreversible (Gaspar Noé)
Bloody Sunday (Paul Greengrass)



2003
ELEPHANT
(Gus Van Sant)

Jos Wong Kar-Wain Chungking Express tiivisti parhaiten 1990-luvun hengen, ehkä Elephantilla on sama merkitys 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Alakuloinen ja viipyilevä teos ei selitä eikä manifestoi, vaan tallentaa tunnelmia, jotka johtivat nihilistisiin väkivallantekoihin ympäri maailmaa. Tutustuminen unkarilaisen mestarin Béla Tarrin teoksiin merkitsi käännettä Van Santin ilmaisussa. Elokuvan elefantti olohuoneessa on kulttuurin muutos, joka atomisoi ihmiset yksinäisiksi toimijoiksi vailla kosketusta muihin. Enemmän kuin "mestariteos", Elephant on ilmiömäinen elokuva.

Kohokohtia:

Dogville (Lars von Trier)
Sodan oppitunnit (The Fog of War: Eleven Lessons from the Life of Robert S. McNamara, Errol Morris)
Huutajat (Mika Ronkainen)
Lost In Translation (Sofia Coppola)
The Station Agent (Thomas McCarthy)

2004
KILL BILL
(Quentin Tarantino)

Kohokohtia:

Fahrenheit 9/11 (Michael Moore)



2005
THE NEW WORLD
(Terrence Malick)

Vuosikymmenen kaunein elokuva. 67-vuotias Terrence Malick on sekä Stanley Kubrickin kruununprinssi että hänen antiteesinsä. Hänen perfektionisminsa tavoite on kyllästää elokuvansa jokainen hetki runoudella. Tämän lyyrisyyden hän löytää luonnosta. The New World kuvattiin suurella tuskalla luonnonvalossa ja elokuvan jokainen kuva onkin kuin kourallinen lähdevettä. Eikä historia tunne toista elokuvaa, jossa olisi käytetty Wagneria yhtä suurenmoisesti. Malick on yksi harvoista elokuvantekijöistä, jonka töiden kohdalla on luonnollista väistää kysymys onnistumisesta tai epäonnistumisesta ja keskittyä siihen, mitä kerrotaan ja miten. Hän on niin hyvä.

Kohokohtia:

Grizzly Man (Werner Herzog)
Welt Spiegel Kino (Gustav Deutsch)



2006
MANUFACTURED LANDSCAPES
(Jennifer Baichwal)

Paitsi että Manufactured Landscapes on vuoden 2006 hienoin elokuva, se saa edustaa myös vuosikymmenen kaikkia dokumentteja. Korkeatasoisia dokumentteja tehtiin jatkuvasti pitkin vuosikymmentä, huipputekijöinä mm. Errol Morris, Werner Herzog, Michael Moore ja Kiti Luostarinen. Jennifer Baichwalin elokuva on hyvä esimerkki 2000-lukulaisesta lähestymistavasta dokumentissa. Maailma nähdään kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Manufactured Landscapes katsoo sitä, miten päätä huimaavalla tavalla ihminen on muuttanut ympäristöään globaalissa mittakaavassa. Tämän symbolina on suuruudenhullu Kolmen Rotkon Pato Kiinassa. Elokuva on myös täsmällisten, geograafisten otosten taidonnäyte: ensimmäinen, minuuttikaupalla pitkin kiinalaista teollisuushallia liukuva kamera-ajo on puhutteleva lyhytelokuva sinänsä.

Kohokohtia:

Kenen joukoissa seisot (Jouko Aaltonen)
United 93 (Paul Greengrass)



2007
DEATH PROOF
(Quentin Tarantino)

Täydellinen elokuva. Tarantinon kuvia on nautinto katsella, koska ne antavat sävyissään ja aiheissaan niin runsaalla kädellä. Death Proof on antoisa naistutkielma, joka lähes jokaisessa kohtauksessaan esittelee naisten välisten suhteiden variaatioita. Myös on se pistämättömästi rytmitetty (kaikki Tarantinon elokuvat on leikannut Sally Menke, jonka nimen edessä kumarramme syvään), hauska, seksikäs ja loisteliaalla vuoropuhelulla silattu kommentti eksploitaatioleffan perinteestä. Death Proof on myös taatusti ylevin stunt-henkilöille omistettu elokuva - ja Kurt Russellin definitiivinen roolityö.

Kohokohtia:

Sinä elävä (Du Levande, Roy Andersson)
There Will Be Blood (Paul Thomas Anderson)



2008
BERLIN
(Julian Schnabel; elokuva esitettiin muutamalla festivaalilla jo vuoden 2007 puolella, mutta kaupallisen ensi-iltansa se sai alkuvuodesta 2008 - Tampereella, Art House Cinema Niagarassa)

Kts. aiempi blogimerkintä



2009
KUNNIATTOMAT PASKIAISET
(Inglourious Basterds, Quentin Tarantino)

Suurin osa viime vuoden odottamisen arvoisista elokuvista ei tietenkään ole vielä ehtinyt meille, mutta ei ole Tarantinon ylittänyttä. Kunniattomat paskiaiset on toimintaelokuva, jonka luoteina toimivat sanat. Se on myös uniikki elokuva sotaelokuvan historiasta ja neron luomus. Uskomattoman hieno filmi pelkästään katsella. Pienoistutkielma elokuvasta.

Kohokohtia tähän mennessä:

Hassut hurjat hirviöt (Where The Wild Things Are, Spike Jonze)

Sivustakatsojan valinta: Vuosikymmenen parhaat elokuvat

Sarja taakse jätettyä vuosikymmentä elokuvan näkökulmasta tarkastelevia kirjoituksia. Monroen ulkopuolisten kirjoittajien Sivustakatsoja-foorumissa Tomi Peuhkurisen valinnat viime vuosikymmeneltä.

Taakse jäänyt vuosikymmen tuntuu näin jälkikäteen katsottuna sisältävän yllättävän vähän todella suuren vaikutuksen tehneitä elokuvia. Muistikuva on tietysti väärä, oletan, mutta kun suurimman huomion tuntuu varastaneen Taru sormusten herrasta -tyyppiset elokuviksi kutsuttavat katselukelvottomat pökäleet, on katse käännettävä toiseen suuntaan. Ja tietysti yritettävä pitää se siellä. Vuosikymmenen aikana olen katsonut melkoisen määrän elokuvia ja – kuten tapana jostain syystä on – olen palannut niihin jotka ovat todella tuntuneet joltain ja listaamaan niistä kymmenen. Niitä voinee hyvällä syyllä pitää onnistuneina.

Elokuva saattaa tuntua ensikatselulla mestariteokselta, mutta se lunastaa – tai sitten ei - lupauksen vasta toisella tai kolmannella kerralla. Se saattaa tuntua joltain ensimmäisellä kerralla ja potkaista vasta toisella tai kolmannella. Joka tapauksessa elokuvassa on jotain, joka vetoaa palaamaan luoksensa uudelleen, mutta ellen ole sitä ehtinyt/uskaltanut/halunnut vielä tehdä, elokuva ei ole tällä listalla. Se on ainoa sääntö, jonka olen asettanut. Elokuva on pitänyt nähdä ainakin kahdesti. Suurimman osan näistä elokuvista olen nähnyt useamminkin ja kun valinnat olivat selvillä, minut yllätti tunnelman tärkeys ja elokuvien samankaltaisuus. Tässä ne aakkosjärjestyksessä, sen parempaan en niitä pysty laittamaan.

Spike Lee: 25th hour (2002)

Spike Leen paras elokuva, jonka sydämenä sykkii David Benioffin hieno käsikirjoitus. Lee tavoittaa tekstistä taitavasti viimeisen illan tunnelman, niiden muutamien tuntien tärkeyden joiden jälkeen kaikki muuttuu lopullisesti. Edward Nortonin lisäksi kannattaa katsoa Barry Pepperin roolisuoritusta. Viimeiset kymmenen minuuttia ovat varsinkin tekstin tasolla aivan uskomattoman hienoa elokuvaa.

Zach Braff: Garden State (2004)

Garden Staten sydämenä on esikoisohjaaja Zach Braffin erinomainen käsikirjoitus. Braff peilaa lempeän komedian avulla paitsi kasvamista ja menetystä, myös tunteiden ja niiden lääkkeillä tukahduttamisen seurauksia. Kaiken päälle Garden State on kerta toisensa jälkeen itkettävän kaunis rakkaustarina, joka tavoittaa jotain harvinaisen aitoa ja kehottaa katsojaansakin yksinkertaisesti uskaltamaan. Elokuvaan on ripoteltu myös erittäin hyvä soundtrack.

Marc Forster: Monster's Ball (2001)

Marc Forsterin ohjaus vanginvartijasta, joka tutustuu kuolemaantuomitun miehen tummaihoiseen vaimoon, kun taustalla jyllää sukupolvien ikäinen rasismi. Forster lataa kuviinsa vuosien tukahdutettuja tunteita ja niiden rajuja purkauksia. Billy Bob Thornton loistaa pääroolissa, hieno musiikki kuljettaa melankolista, surun ja kaipuun täyttämää, viipyilevin kuvin kerrottua tarinaa. Viimeinen repliikki riipii sielua yksinkertaisessa kauneudessaan.

David Lynch: Mulholland Drive (2001)

David Lynch työstää mestariteoksia vuosikymmenestä toiseen. Ohjaajan ote on hallittu ja erittäin vahva, tarinaa taaskin turha yrittää selittää. Visuaalisesti kaunis, tunnelmaltaan paikoin kiitettävän ahdistava elokuva on kuin hypnoosia, jonka seuraavaa kuvaa ei malttaisi odottaa. Tälläkin elokuvallaan Lynch myllertää katsojan pään sekaisin ja jättää kaipaamaan lisää.

Darren Aronofsky: Requiem For A Dream (2000)

Nuoren polven ohjaajien lupaavimpaan kastiin kuuluvan Darren Aronofskyn ohjaama elokuva yhdestä vuodesta muutaman erilaisen addiktin elämässä. Aronofsky puhaltaa henkilöhahmoihinsa hengen ja vie sitten sellaiseen kurimukseen, että katsoja on harvinaisen hiljaista poikaa tai tyttöä lopputekstien alkaessa. Visuaalista tykitystä höystää Clint Mansellin upea musiikki.

Steven Soderbergh: Solaris (2002)

Valitettavan vähälle huomiolle jäänyt Steven Soderbergin virtuoosimainen taidonnäyte. Soderbergin tulkinta Stanislaw Lemin kirjasta on hypnoottinen kokemus, jonka mystinen tunnelma iskee päälle ensimmäisestä ruudusta lähtien. Komeasti kuvattu ja verkkaiseen tahtiin leikattu elokuva kulkee kuin kaunis, melankolinen uni joka säestyy Cliff Martinezin kertakaikkiaan upealla musiikilla ja loppuu aivan liian pian.

Stephen Gaghan: Syriana (2005)

Jos There Will Be Blood valottaa historiaa ihmiskunnan erään aamunkoiton osalta, maailmankuvaltaan synkeän realistinen Syriana kertoo siitä mihin reilussa sadassa vuodessa on päädytty. Öljy ja sen päällä seisovat henkilöt hallitsevat maailmaa, joka koostuu suuryhtiöistä, rahasta, aseista – eli toisin sanoen vallasta, ja muutamasta miljardista tyypistä, jotka yrittävät selvitä kaiken sen keskellä. Robert Baerin reaalimaailmaan pohjautuvasta kirjasta ohjaaja Stephen Gaghan on kirjoittanut monisyisen käsikirjoituksen, jonka käänteet kutistavat maapallon – ja ihmisen varsinkin - hyvin pieneksi.

Paul Thomas Anderson: There Will Be Blood (2007)

Elokuva joka tullaan ehkä muistamaan parhaiten Daniel Day-Lewisin mestarillisesta roolityöstä. Oleellisempaa on silti käsikirjoittaja/ohjaaja Paul Thomas Andersonin kyky harpata upean Magnolia-elokuvansa modernista maailmasta menneisyyteen ja viedä katsoja mukanaan palaseen historiaa, jonka myötä kuului lähtölaukaus huimaan kehityksen vuosisataan. Täydellisesti kuvitettu tarina, jossa ahneus ja itsekkyys ovat törmäyskurssilla uskonnon kanssa, kun molemmat tuntuvat sietämättömästi tarvitsevan toistensa hyväksyntää.

Béla Tarr: Werckmeister Harmóniák (2000)

Béla Tarrin ohjaama elokuva pienestä unkarilaiskaupungista ja sinne saapuvasta sirkuksesta. Tarrin tyystin omaperäinen lähestymistapa elokuvaan kietoo katsojan mukaansa ensimmäisestä kuvasta alkaen. Elokuvan maailman kylmää realismia voi lähes käsin koskea. Kamera kulkee minuuttikaupalla, maltillisesti kuvasta toiseen. Ääniraidalla soi kaunis musiikki. Mitä näkee kun katsoo kuolleen valaan silmään? Hämmentävän hieno elokuva.

Tomas Alfredson: Ystävät hämärän jälkeen (2008)

Ruotsista saapuu tarina yksinäisistä lapsista, poissaolevista vanhemmista. Kiusaamisesta, vampyyreista ja ystäyydestä. Kaikki tapahtuu lähiössä, joka voisi olla aivan hyvin Suomessakin. Ohjaaja kuljettaa tarinaa aihepiirille poikkeuksellisessa ympäristössä ilman epäuskottavuuden häivääkään. Lapsinäyttelijät kruunaavat elokuvan unenomaisen tunnelman ja kaunis sinisävyinen kuvaus tallentaa lumisen lähiön koko karun arjen.

Kymmenen elokuvan lista on valitettavan lyhyt. Sen ulkopuolelle jäivät täpärästi mm. No Country For Old Men, Wrestler, 4 kuukautta, 3 viikkoa & 2 päivää, Crash, Sideways, Lilja 4-Ever, Million Dollar Baby, Station Agent, The New World, Inland Empire ja Inglourious Basterds.

Paljon on jäänyt katsomattakin, moni muistamisen arvoinen elokuva ei varmasti tullut edes mieleen. Pääasia että lista tuntuu kuitenkin suunnilleen oikealta.

Visaa ja ensi-iltaa

Monroen päiväkirjasta, sivu 9 - vuosikymmenen ensimmäinen merkintä

Kuka oli Millenium Falconin omistaja ennen Han Soloa?
Kuinka monta elokuvasalia Tampereella on?
Kuka on kaikkien aikojen menestynein kanadalaisohjaaja?
Kuinka monta kertaa Bruce Willis on pelastanut maailman?
When there's something strange in your neighbourhood, who you gonna call?*

Kyllä, Monroen leffavisa on saapunut! Parin kokeilun jälkeen aloitimme eilen koko kevään jatkuvan visan Ravintola Artturissa. Niinpä joka keskiviikko kello 18.30 on tarjolla sadistisia triviakysymyksiä masokistiseen makuun palvomamme taidemuodon liepeiltä ja joskus rinnuksilta. (Tuo ei tarkoita mitään.) Joka viikko kolmelle parhaiten menestyneelle joukkueelle on tarjon tuoppiin mahtuvia palkintoja ja lisäksi kuuden visan cupin voittajalle erikoispalkinto. Mikä voisi olla mahtavampaa? (Retorinen kysymys.) Joka tapauksessa näin se käy ja näin se pyörii. Eilisen visan jälkeen paalupaikan lunastivat 400 Kekkosta, mikä todistaa, että Voima on todella vahva Urkissa. Haastajat ilmoittautukoot ensi keskiviikkona.

Eilisessä oli mukana lisähupia PEKin leffaillan merkeissä. Visan jälkeen sai harvinaisen esityksensä legendaksi kasvanut valistuselokuva Reefer Madness. Vuoden 1938 rimanalitus argumentoi marijuanan kaikki muut maailman vaarat varjoonsa jättävästä pahuudesta esittämällä "todellisiin tapahtumiin pohjautuen" tarinan opiskelijanuorukaisesta, jonka elämän yksi kokeilu marin kanssa saattaa liikenneonnettomuuksien, siveettömyyden, murhien ja maanisen pianismin noidankehään. Tahattoman huumorin kuoppiin joka toisella askeleella kompuroivan viihdykkeen tahdissa on hyvä toivottaa kaikille päihteetöntä tammikuuta.

---

Huomenna saa ensi-iltansa kaksi elokuvaa, joilla on kaikki mahdollisuudet saada turpaansa kriitikoilta. Iloista kyllä, kumpikaan ei ole sitä ansainnut, ja siksi hetkeksi puheenvuoro puolustuksen asianajajalle.

Werner Herzogin uutuus on äärimmäisen epäilyttävä, sillä se on uusi versio todellisesta 1990-luvun klassikosta, Abel Ferraran päätyöstä Paha poliisi. Maailmassa ei ole toista elokuvaa, joka heittäisi yhtä lahjomattomasti kankaalle kaiken, mikä länsimaisessa elämäntavassa on väärin. Näiden tuntojen tulkkina Harvey Keitel on enemmän kuin näyttelijä, hän on käsite ja symboli.

Bad Lieutenant: Port Of Call - New Orleans eli Paha poliisi - Määräsatama New Orleans on ylipitkä, yliampuva ja epätasainen. Sen lisäksi se on aika hyvä elokuva.

Sitä voi pitää aika viisaana elokuvana. Herzog on ensinnäkin onnistunut tekemään elokuvan, joka pyytää olemaan vertailematta sitä aiempaan ja ylittämättömään elokuvaan. Herzogin Paha poliisi kertoo samoista asioista, mutta kuin Ferraran teosta täydentävästä näkökulmasta. Jo tapahtumapaikan ja -ajan valinta on merkityksellinen: New Orleans välittömästi tulvan jälkeen. Ensimmäinen kuva on käärmeestä, joka luikertelee tapahtumien keskelle kantaen symbolia meitä alati vaanivasta peripahasta. Siinä missä Ferrara kertoi tarinan sielunsa menettäneestä miehestä, Herzog kertoo hyvän miehen syöksystä yhä alemmas ja alemmas. Elokuvantekijänä Herzog ei väistele symboliikkaa eikä mahdollisuutta jäädä kuvaamaan eteensä sattuvaa kiinnostavaa kohdetta, kuten nyt vaikka liskoja. Herzogin Pahassa poliisissa on siksi loistavia, surrealistisia tai ainakin lievästi tärähtäneitä kohtauksia. Sekä radikaalisti uusi tulkinta maailman menosta, joka jättää ajatukset askartelemaan vielä elokuvan päätyttyäkin. Ja jos elokuvasta ei muuta saisi irti, voi jäädä kuuntelemaan Mark Ishamin poikkeuksellisen nautittavaa musiikkia.

Toisella ensi-illalla on ehkä vielä vähemmän mahdollisuuksia kriitikkojen edessä - tai mistä sitä tietää? - sillä se kertoo zombeista. Ruben Fleischerin Zombieland on kuitenkin niin häpeämättömällä riemulla ja ilahduttavan huonolla maulla tehty, että sen soisi ainakin löytävän yleisönsä. Fleischer tekee kannibalistisesta aiheesta vinoutunutta komediaa, joka paikka paikoin saavuttaa peterjacksonmaisia tasoja. Zombien niittaamista ei ole kai näytetty näin nautinnollisena hupina missään. Lisäksi Zombielandilla on pari ylimääräistä ässää hihassaan, kuten jäljittelemätön Woody Harrelson sekä 2000-lukulaiset tuotantoarvot: Zombieland näyttää makeelta ja sen stuntit ovat kerrassaan herkullisia. Lisäksi siinä on paras alkutekstiosio sitten Watchmenin.

Joten kohti viikonloppua ja hyvää matkaa leffaan!

* VASTAUKSIA:
Lando Calrissian.
15.
James Cameron.
3.
Ghostbusters!!!

Eric Rohmer, 4.4.1920-11.1.2010

Kaikki ericrohmerit mitä maailma oli näkevä, valmistettiin toisen maailmansodan alkuun mennessä. Sen jälkeen olemme saaneet tulla toimeen ilman uusia.

Niin kutsutun Ranskan uuden aallon (nouveau vague) uniikein piirre oli, että sen valkokankaille syöksemät elokuvat olivat kaikki yhden ohjaajan tekemiä - hänellä vain sattui olemaan useita eri suuntiin katsovia hahmoja, jotka kutsuivat itseään Francois Truffaut'ksi, Claude Chabroliksi, Jean-Luc Godardiksi, Jacques Rivetteksi... Tämä erilaisia persoonia "koulukunnaksi" yhteen sitova aines oli perua tietysti yhteisestä, tiiviistä historiasta. Kaikki Aallon ohjaajat olivat saaneet saman koulutuksen Henri Langlois'n ja André Bazinin tuutoroimina. Niinpä vaikka jokaisella mestarilla oli oma jäljittelemätön kädenjälkensä, oli Godardissa, Truffaut'ssa, Chabrolissa, Rivettessä, Resnais'ssa, Mallessa ja Sautet'ssa palanen Eric Rohmeria, samoin kuin Rohmerissa oli hieman heitä kaikkia. Jokaista yhdistää kivenkovan elokuvasivistyksen tuoma yleisinhimillinen sivistys, joka näkyy elokuvasta toiseen ihmistä kunnioittavana alykkyytenä ja pyrkimyksenä kauniiden, mutta todellisuudelle rehellisten muotojen tavoittamiseen.

Eilen 89-vuotiaana kuolleessa Eric Rohmerissa (oik. Jean-Marie Maurice Scherer) elokuvamaailma menetti muutakin kuin lahjakkaan ja kunnioitetun elokuvantekijän. Rohmer oli myös ohittamaton elokuvan ajattelija ja puolestapuhuja. Viittaan tietysti hänen postiinsa elokuvalehtien ykkösen, Cahiers du Cineman, päätoimittajana uuden ranskalaisen elokuvan huippukohdassa vuosina 1956-63. Tässä roolissa hän vaikutti olennaisesti tapaan, jolla elokuvaa lähestyttiin siitä lähtien. Kymmenkunta vuotta Godardia ja tämän ystäviä vanhempana, Rohmerilla oli sellaista kypsyyttä ja kokemusta, jota maailman tärkein julkaisu alallaan saattoi käyttää: Rohmeria päätoimittajan paikalla seurasi oppipoika Rivette.

Rohmer oli toki yksi legendaarisen vuoden 1959 esikoisohjaajia. Mutta toisin kuin 400 kepposta tai Viimeiseen hengenvetoon, Leijonan merkki (Le signe du lion) ei menestynyt, ja Rohmer sai odottaa viisikymppiseksi asti läpimurtoaan. Yöni Maudin luona (Ma nuit chez Maud, 1969) teki kerralla selväksi tärkeän äänen mukaantulon elokuvan kentälle. Kaksinkertainen Oscar-ehdokas kerää tänäkin päivänä arkiston esityksiin joukoittain leffahulluja. Maudia seurasi yhtä kiehtova Claire (Clairen polvi, Le genou de Claire, 1970). Seuraavina vuosikymmeninä Rohmer jatkoi melko vapaana taiteilijana pienten, maltillisella budjetilla tuotettujen ohjausten parissa aivan viime vuosiin. Hänen puheliaat, pinnalta katsoen epädramaattiset ihmisyyttä tutkivat elokuvansa herättivät jatkuvasti keskustelua - puolesta ja vastaan, mutta aina niistä keskusteltiin. Keräilijätär (La Collectionneuse, 1967), Rakkautta iltapäivällä (L'amour l'après-midi, 1972) ja ns. Vuodenaikatarinat ovat ovia Rohmerin keskeisimpään sanottavaan elokuvantekijänä. Festivaalit olivat Rohmerin taiteilijanlaadulle otollinen areena: Vihreä säde (Le Reyon vert, 1986) voitti Venetsian Kultaisen leijonan, O:n markiisitar (Die Marquise von O..., 1976) sai Grand Prix'n Cannes'ssa, Pauline rannalla (Pauline à la plage, 1983) Hopeisen karhun Berliinissä jne. Filmihullut tykkäsivät hänestä.

Niin kuin tykkäävät tänään ja huomennakin. Elokuvat jäävät ja siksi niiden tekijät elävät ikuisesti.

L-O-V-E: Hassut hurjat hirviöt

Tämän elokuvan näkeminen nostattaa päällimmäisiksi mieleen kolme ajatusta.

Ensimmäiseksi:

Hassut hurjat hirviöt (Where The Wild Things Are) todistaa Spike Jonzen kuuluvan aikamme luovimpiin ja innostavimpiin taiteilijoihin. Tämä hänen kolmas ohjauksensa, yhdessä Dave Eggertin kanssa laatimastaan käsikirjoituksesta, häivyttää rippeetkin niistä epäilyistä, että Being John Malkovichin ja Adaptationin onnistuminen olisi perustunut vain siihen poikkeukselliseen materiaaliin, jonka käsikirjoittaja Charlie Kaufman tuotti. Nämä elokuvat ovat kahden, eivät vain yhden neron tuotoksia.

Toiseksi:

Hassut hurjat hirviöt asettaa kaikki nykyaikaiset fantasiaelokuvat naurettavaan valoon. Kultainen kompassi, Taru sormusten herrasta -saaga, Narnia-sarja ynnä muut näyttävät Jonzen teoksen rinnalla toivottoman kankeilta, patsastelevilta ja elottomilta. Tarvittiin Hassut hurjat hirviöt ja Soike Jonze paljastamaan mukavärikkäiden studiotuotteiden perimmäinen keinotekoisuus ja valheellisuus: tulee todistetuksi, että pintasulavuus ja perheystävällisyyteen tähtäävä persoonattomuus merkitsevät mauttomuutta.

Kolmanneksi:

Spike Jonze on katsellut skandinaavisia elokuvia! Hassut hurjat hirviöt assosioituu alusta alkaen Lukas Moodyssonin tai Dogma-ryhmän töihin eikä pelkästään tyylin takia, vaan siihen latautuneen energian ja arjen mutkattoman hahmottamisen vuoksi. Se, että Jonze käyttää tällaista lähestymistapaa suuren budjetin fantasiaelokuvassa on vallankumouksellista.

Hassut hurjat hirviöt tulee kuin puun takaa. Se saa aikaan harvinaisimman kaikista elokuvankatseluun liityyvistä reaktioista, aidon ihmettelyn voiko elokuvaa tehdä näinkin? Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia, joiden aikana Max ja häntä ilmiömäisen naturalistisesti ilman mitään perinteisesti asiaan kuuluvaa makeilua esittävä Max Records kirjaimellisesti ryntäävät koko olemuksellaan elokuvaan, menevät ihmetellessä kaiken valkokankaalle heijastuvan ihmeellistä tuoreutta. Jos elokuvan myöhemmissä vaiheissa olisikin aika ajoin havaittavissa hienoista staattisuutta, sen unohtaa alun tähden ja sen, että teoksessa ei nähtävästi ole ainuttakaan studiolta maistuvaa otosta.

Miten ihmeessä Spike Jonzen on annettu tehdä tällainen elokuva? Miten studio, joka tuotti Superman Returnsin, on sallinut Jonzelle vapaat kädet tehdä kalliilla rahalla lastenfantasiaa ilman tähtiä, pukuloistoa ja prameilevia tietokone-efektejä? Hassut hurjat hirviöt on anomalia liukuhihnalla, se on kuin maailman kallein indie-elokuva, jossa riippumattoman elokuvan periaatteita sovelletaan studio-olosuhteisiin.

Hassut hurjat hirviöt on uskomaton elokuva. Tuoreeltaan se tuntuu jopa paremmalta kuin Being John Malkovich. Lastenelokuvana se ei ole lapsellinen eikä söpöilevä. Se on mielikuvituksellinen, muttei naiivi. Elokuvan pohjana oleva Maurice Sendakin kuvakirja koostuu muutamista piirroksista ja vain yhdeksästä lauseesta. Jonze on tehnyt oman sovituksensa näiden kuvien ja rivien innoittamana, ei niiden käskyläisenä. Lopputulos on persoonallinen ja henkilökohtainen eikä kollektiivisen mielikuvan kuvitus. Tämä on ideologinen ero Jonzen elokuvan ja muiden 2000-luvun fantasiakirjasovitusten välillä.

Siksi Hassut hurjat hirviöt on myös elokuvaa sillä erityisellä tavalla, jossa juonen selostaminen ei kerro siitä mitään: on yksinäinen ja vilkas pikkupoika, joka jatkuvasti seikkailee omissa mielikuvitusmaailmoissaan; eräänä iltana äidilleen huomionkipeyttään ja isänkaipuutaan kiukuteltuaan poika pakenee kotoa, purjehtii rannattomalle merelle, ajelehtii oudolle saarelle ja ystävystyy sen kummallisten asukkien kanssa. Sitten seuraa yhtä ja toista ja lopuksi sovitus. Tarina on tuiki tuttu. Temppu onkin siinä, miten se saadaan tuntumaan uudelta ja jännittävältä; mitä sellaista tarinan kertoja saa meidät havaitsemaan, mitä emme ole aiemmin osanneet huomata.

Olennaista on, ettei Jonze revi fantasiamaailmaa erilleen arkitodellisuudesta. Kirjassa poika uneksii hirviöistä pää pieluksella. Jonze laittaa Maxin pieneen purjeveneeseen tekemään matkaa eikä vie pois mahdollisuutta, että kaikki jäljessä seuraava tapahtuu todella. Bill Wattersonin lailla Jonze ottaa lapsen fantasiat vakavasti: Lassille Leevi on todella olemassa elävänä ja toimivana olentona siinä missä vanhemmatkin. Maxin matka on todellinen, koska se tuntuu todelta, ja todelta se tuntuu katsojistakin. Samalla Jonze torjuu sellaisen fantasian, jossa ihmeolennot ovat jaloja ja hyveellisiä vain koska he ovat puhuvia eläimiä tai haltiattaria. Max ei tee matkaansa etsiäkseen itselleen täydellistä maailmaa, vaan kokeakseen asioita, jotka opettavat häntä paremmin elämään maailmassa, jossa hänen on elettävä. Hirviöt, joihin hän tutustuu ovat hassuja, mutta myös hurjia: ne ovat persoonia eikä persoonassa voi olla vain yhtä puolta. Maxin on opittava tulemaan toimeen kohtaamiensa mielikuvitusolentojen heikkouksien ja vahvuuksien kanssa aivan samoin kuin todellisessa maailmassa perheensä ja ystäviensä kanssa. Tämä vahvistaa yhtäläisyysmerkkiä nk. fantasian ja nk. todellisuuden välillä.

Näitä elementtejä Jonze käsittelee runoilijan ilmavuudella ja rakennusmestarin käsityötaidolla. Elokuva on kypsä ja aikuinen, mutta myös hassu ja riemukas. Jos ikinä päätyisin tekemään elokuvaa ja haluaisin filmata sen käsivaralta, en ensimmäisenä toivoisi kuvaajakseni Anthony Dod Mantlea tai Robert Elswitia, vaan pyytäisin tuottajaani tekemään kaiken laillisen ja laittoman saadakseni Lance Acordin kameran ääreen. Ja Jonzen ohjaajaksi. Minä voisin vaikka kantaa kameralaukkua. Tämä elokuva on varmasti ollut hyvin vaikea valmistaa, mutta kaikkea leimaa vain keveys ja vaivattomuus. Jonze ja Acord saavat jopa monimutkaisella sekatekniikalla luodut hirviöt elävöitettyä sympaattisiksi ja ristiriitaisiksi henkilöiksi.

Ja koska Hassut hurjat hirviöt on rehellinen kuvattaviensa suhteen, se on myös väistämättä kaunis. Eeppisimmätkin hetket tuntuvat intiimeiltä: kuvat Maxin purjehduksesta välittävät samaan aikaan hurjaa romanttisuutta JA hillitöntä yksinäisyyttä JA valtavaa seikkailun tuntua. Kaiken pohjana on pidäkkeetön rakkaus sekä tarinan aiheena että tunteena, jota elokuvantekijä hehkuu tarinansa henkilöitä ja sitä seuraavaa yleisöä kohtaan. Tämä rakkaus manifestoituu elokuvaa siivittävässä musiikissa, täydellisen valloittavassa ja tyystin epäperinteisessä ääniraidassa, jonka visionääristen musiikkivideoiden ohjaaja Jonze on pyytänyt Karen O:lta. All Is Love.

Vuosikymmenen parhaat elokuvat kuten ne muistan

Kulunut vuosikymmen merkitsi minulle elokuvaharrastuksen alkua. Ohessa kymmenen elokuvaa joille sytyin vuosikymmenen mittaan. Paljon jäi pois ja moni hyvä elokuva ei tainnut edes nousta mieleen mutta näillä mennään.

Top 10: 2000- luku

Ingmar Bergman: Sarabande

Hidas, hellä ja armoton. Bergman yhdistää viimeisessä elokuvassaan ( Sarabande on täysverinen elokuva vaikka onkin teeveelle tehty!) nuoruuden kipinän ja ahdistuksen sekä vanhenemisen ja vanhuuden.Traumat säilyvät, uusia syntyy eikä ihminen näytä muuttuvan vanhetessaan. Bergman ei löysäillyt 85- vuotiaanakaan. Liv Ullman, Erland Josephson, kaunis kuvaus ja sellomusiikki. Piste.

Jörn Donner: Kuulustelu

Hallittu, selkeä, Suomen oloille harvinainen tekijänsä näköinen auteur- elokuva, joka pitää yllä jännittettä pirun tehokkaasti. Kuulustelun rakenne, näyttelijät ja Honkasalon kameratyö kiehtoivat minua suunnattomasti. Ne kuvat vänrikki Tuomisen työhuoneesta, jonka ikkunasta näkyy syksyinen meri! Lisäksi elokuvassa poltettiin paljon tupakkaa, mikä on aina eduksi arvioitaessa elokuvan hyvyyttä tai huonoutta.

Aki Kaurismäki- Laitakaupungin valot

Selkeä, suora ja kerrassaan mykistävä kuvaus siitä miten julma maailma voi olla ihmiselle, joka ei pysty eikä halua nostaa kyynärpäitään muiden leukojen tasolle. Suosikkini Kaurismäen tuotannossa Tulitikkutehtaan tytön ja Calamari Unionin ohella.

Lars Von Trier- Dancer in the Dark

Näin elokuvan elokuvan teininä, alle viisitoistavuotiaana jaaikken ole sen koommin yhtään kuvaa Dancer in the Darkista nähnyt, on sen murskaavuus ja paino jättänyt syvät muistikuvat lähes vuosikymmenen takaa. Björkin hauraus ja lopun pysäyttävä kauneus ovat päällimmäiset muistikuvat Trierin elokuvasta.

Wes Andersson- The Life Aquatic with Steve Zissou

Pidän Anderssonin tyylistä ja huumorista. Lisäksi olen pienenä fanittanut Jacques Cousteuata.

Roy Andersson- Sinä elävä

Sinä elävä on mosaiikki elämästä, joka naurattaa ja itkettää. Omaperäisyys ja ideoiden syvällinen rikkaus huokuvat joka otoksesta.

Borat- Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan (Sascha Baron Cohen, ohjannut Larry Charles)

Vuosikymmenen kovimmat naurut, jotka olen elokuvateatterissa kokenut. Mausteena yhteiskuntakriittisyyttä ja sympaattiset päähahmot.

Wong Kar-Wai- In the Mood for Love

Kaipausta, kuvien runollista virtaa ja kaunista musiikkia. Nat King Colen laulu yhdessä tupakansavun ja tukahdutettujen sanojen kanssa. Eroottinen jännite, hidastukset, pettymys elämään ja odotus tulevasta. Syksyn lehdet yksinäisinä tuulessa matkalla kohti tuntematonta. In the Mood for Love on jättänyt vahvimmat yksittäiset tunnekuvat kuluneen vuosikymmenen elokuvista.

Paul Thomas Andersson- Punch Drunk Love

Ohjaajansa elokuva. Kertoo tarinan siitä miten suhteen alku saa alkunsa kahden sulkeutuneen ihmisen välillä. Kaunis ja hauska.

Kevin Costner- Armoton Maa

Pidän lännenelokuvista. Armoton Maa on sellainen syvällä kunnioituksella kuvauksensa kohteita ja Hollywoodin perinteitä kohtaan. Jymäkkä ohjaus, jymäkät maisemat, jymäkkää toimintaa ja käsin kosketeltavaa herkkyyttä roolihahmojen tulkinnoissa ja suhteissa. Parhaissa länkkäreissä katseet kertovat eniten (Hawks, Ford, Eastwood, Leone mielessäin). Toivottavasti Costner vääntää vielä ainakin yhden länkkärin tetsonistaan. Samalla Eastwoodkin voisi kaivaa revolverin vielä kerran naftaliinista...

Lisäksi listalle kuuluisivat ainakin Woody Allenin loisteliaat teokset Match Point ja Cassandra´s Dream, Coppolan Lost in Translation ja Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä sekä Trierin Antichrist.

Pullan ja sirkushuvien vuosikymmen

Sarja taakse jätettyä vuosikymmentä elokuvan näkökulmasta käsitteleviä tekstejä.

2000-luku katsoo peiliin ja näkee menneisyytensä. Se on sille ihan oikein.

Jokainen elokuvan vuosikymmen onnistuu merkillisellä ja luonnottomalla tavalla luomaan illuusion, että sillä on vuosikymmenenä oma muista sisaruksistaan eroava luonteensa. Ikään kuin elokuva ei olisi orgaanisesti ja tauotta jatkuva prosessi, me kutsumme 1930-lukua "kultaiseksi vuosikymmeneksi" ja liitämme siihen arvostavia määreitä, kuten "hienostunut" ja "aistillinen" ja "tyylikäs" - ja toisaalta katsomme 1980-lukua nenäämme pitkin tuomiten sen pinnalliseksi ja rumaksi ja tyylittömäksi.

On kuitenkin vaikeaa tyydyttävästi perustella, miten kalenterissa vaihtuvat numerot liittyvät taiteen olemukseen. Kyse onkin rajallisen ihmisolennon pyrkimyksestä saada edes jotenkin haltuun itseään suurempia kokonaisuuksia niitä keinotekoisiin aitauksiin sulkemalla. Ja eikö siinä ole jotain sympaattista?

Joten jos otamme käteemme juuri päättyneen vuosikymmenen ja koitamme antaa sille oman luonteen, mitä havaintoja voimme tehdä tuosta eriskummallisesta esineestä, 2000-luvusta?

Kuten luonnollista onkin, elokuva muiden taidemuotojen lailla heijasteli aikansa muutoksia ja kollektiivista henkeä. Erityisen teräväpiirteisesti elokuvassa näkyi teknologian ja varsinkin IT-alan hurja laukka. Elokuva tuli tietokoneisiin, kännyköihin, DVD-levyille ja kotiteattereihin ja sitä myöten kuluttajakatsojien huomio keskittyi elokuvan ja sen esittämisen tekniikkaan: tärkeiksi keskustelunaiheiksi nousivat esimerkiksi se, oliko elokuva kuvattu filmille vai kovalevylle, millaista äänentoistoa elokuvateattereilta on vaadittava, onko digitaalisesta projisoinnista mihinkään ja vuosikymmenen saapuessa loppusuoralle kysymys kuvan kolmiulotteisuuden mahdollisuuksista. Välitön seuraus tästä oli suurtuotantojen paluu: 2000-luku oli enemmän kuin mitään muuta Spektaakkelin Vuosikymmen.

Tuottajatahon puolelta sen on täytynyt olla huikea riski, mutta se kannatti ennennäkemättömällä tavalla. Kävi ilmi, että suurilla yleisöryhmillä oli valtava sosiaalinen tarve tulla ulkoisen loistokkuuden tai ainakin Ison ja Mahtavan viettelemäksi. Valkokankaalta kaivattiin pienen elämän vastakohtaa; ainahan elokuvalta on janottu eskapismia, mutta ei pitkään aikaan näin kuivin suin. Fantasia - joka menestyi myös muilla areenoilla - valjastettiin elokuvan megabudjettien käyttövoimaksi, alkaen J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiasta, jonka parissa jo huomattavan uran luonut cinefiili Peter Jackson epäonnistui koko lailla täysin jääden pahemman kerran alkuperäisteoksen vangiksi. Elefanttitautinen ja kömpelö elokuvasarja lumosi joka tapauksessa mielikuvituksellisen maailmansa ja suuntaa näyttävien tehosteidensa avulla mahtavia yleisömääriä. Sen tietä seurasivat muut suursarjat kuten Karibian Merirosvot, Harry Potter ja Hämähäkkimies (joka suomennettiin Spider-Maniksi, mistä kiitämme). Näiden lisäksi spektaakkeli suuntautui ennen kaikkea antiikkiin. Filmatisoitiin Troija, Kuningas Arthur, Sparta (300) sekä huonoimmin kaikista Rooma, Ridley Scottin täydellisessä mahalaskussa Gladiator.

Traagista kaikessa tässä resurssien yltäkylläisessä tuhlaamisessa on, että käteen jäi niin kovin vähän. Spektaakkeli on arvostettava laji siinä missä muutkin, mutta vaikea: kun etualalle asetetaan ulkoisten puitteiden mahtavuus ja ilmaisun volyymi, hukkuvat älykkyys ja tyylikkyys liian helposti. 2000-luvun spektaakkelit jäävät tyypillisesti kertakäyttöviihdykkeiksi, joihin palatessaan jää turhaan kaipaamaan ajatuksia kiihdyttäviä näkemyksiä ja - mikä pahinta - aitoja tunteita.

Juno ei ole maailman paras elokuva, mutta sen loistava menestys on tärkeä merkkinä siitä, että pompöösin 2000-luvunkin aikana äly, nokkeluus ja huumori olivat paitsi mahdollisia, myös kykeneviä vangitsemaan suurten joukkojen huomion. Eikä Amelien, Little Miss Sunshinen, Sidewaysin, Station Agentin tai Painijan kohdalla ole kyse pelkästä valtavirran vastapainosta.

Sillä sirkushuvien viedessä studioiden vuosibudjetit, omaehtoinen elokuva vielä sinnitteli ja nosti silloin tällöin esiin kauniita kukkia. Siinä välimaastossa seikkaili omaperäisesti yksi ylitse muiden.

Quentin Tarantino on yllättävänkin, kohtuuttoman selkeästi viime vuosikymmenen "suurin". Se ei johdu pelkästään elokuvantekijän kiistattomasta lahjakkuudesta ja suvereeneista taidoista, vaan myös "kilpailun" suhteellisesta laimeudesta. Pitkin vuosikymmentä tehtiin kertakäyttöviihteen rinnalla myös briljanttia, kestävää elokuvataidetta kaikilla mantereilla (tämä on tietysti pelkkä oletus, sillä Suomen periferiaan ei valtoimenaan tuotu aasialaista tai afrikkalaista leffaa), mutta kaikista alalla toimijoista Tarantino loi kiihkeintä ja laadussa yhtenäisintä elokuvaa. Sikäli kuin osaan Suomen oloissa arvioida. Eurooppalaiset merkkimiehet, kuten Lars Von Trier, Mike Leigh tai Dardennen veljekset olivat loistavuudessaan kuitenkin epätasaisia maestroon verrattuna. Maanmiehistä esimerkiksi Coenin veljekset takeltelivat ajoittain. Eikä edes Tarantinon varteenotettavan kruununprinssin Paul Thomas Andersonin sinänsä nerokkaista elokuvista löydy aivan samaa voimaa. Tämä, kuten paljon edellä kirjoitetusta, on toki osin makuasia. Mutta jos tältä elokuvahullulta kysytään, ainoa Tarantinoon vakavasti verrattavissa oleva ohjaaja 2000-luvulla oli Terrence Malick - joka valmisti yhden ainokaisen elokuvan, The New World. Toki sitäkin kauniimman.

Tämä kaikki on tietysti tavallaan ensivaikutelmaa juuri päättyneestä ajanjaksosta ja pelkkää pinnan raapimista. Siitä johtuu muun muassa melkoinen keskitys amerikkalaiseen elokuvaan. Mutta mitä muuta voidaan sanoa? Elokuva muuttuu, on muuttunut, samoin sen perinteiset arvot. Kubrick, Bergman, Antonioni ja Altman ovat kuolleet ja heidän mukanaan tietty ideologinen perinne, käsitys siitä, että elokuva on yhden ihmisen omaehtoista hengen ilmausta. Godard, Rivette ja Marker elävät, mutta heidän elokuviaan ei tuoda moderneihin monisaliteattereihin - eikä edes ns. art house -teattereihin.

Lisääkin voidaan 2000-luvusta sanoa, mutta jääköön se toiseen kertaan ja vaihtuvaan näkökulmaan. Jopa Godard teki listoja...

Hyvää Uutta Vuotta kaikille työttömille näyttelijöille

...hyvää alkavaa vuotta kaikille työttömille elokuvakriitikoille, lohdullista uutta vuosikymmentä kaikille pitäjän ainoata elokuvateatteria pyörittäville ja parempaa vuotta jokaiselle silmälasipäiselle elokuvahullulle, joka ilta illan perään menee yksin katsomaan heijastuksia valkokankaalla.

Parempaa vuotta myös niille suomalaisille käsikirjoittajille ja ohjaajille, jotka tänäkään taakse jäävänä vuonna eivät löytäneet yhteyttä katsojiin eivätkä tavoittaneet tarinankerronnan salaisuuksia. Samoin olkoon vuosi 2010 onnellinen heille, jotka käyvät katsomassa sen aikana yhden elokuvan - sen Linnan romaanin pohjalta tehdyn.

Kaikille elokuvafestivaaleja kengännauhoista säästämällä järjestäville: toivontäyteistä vuotta 2010. Olkoon apurahoja myöntävät tahot hyvinvoivia ja kevyessä nousuhumalassa hakemuksianne lukiessaan.

Olkoon vielä tämä vuosi työntäyteistä aikaa myös jokaiselle projektorinkäyttäjien kiltaan kuuluvalle shamaanille. Toivon puolestanne, että elokuvasalien kylmä digitalisoiminen vuoksenne viivästyisi, ja ammattitaidolla alallanne olisi vielä merkitystä.

Ja parasta mahdollista vuotta 2010 kaikille Suomen elokuvakerhoille ja niiden tulisieluisille harrastajille. Toteutukoot kaikki toiveenne ja löytykööt kaikki himoitsemanne kopiot - KAVAn avulla tai ilman.

Hyvää elokuvavuotta 2010 kaikilta monroelaisilta.