Tärkein kysymys, minkä District 9 herättää on: ovatko 2000-luku ja me sen lapsina saaneet elokuvan, jonka ansaitsemme? Optimisti ja idealisti vastaa ei, uskossaan Ihmisen korkeammalle kurottaviin pyrkimyksiin. Pessimistit voidaan sulkea keskustelun ulkopuolelle, sillä jo realisti on taipuvainen vastaamaan kyllä esitettyyn kysymykseen. Tätä kantaa tukee realistin luoma katsaus elokuvan laajalti kritiikittömään vastaanottoon ja sen ympärillä käyvän keskustelun samansuuntaiseen luonteeseen.
Kysymys esitetään, koska District 9 poikkeaa tavanomaisesta ohjelmistosta. Se on puhuttelemaan pyrkivä scifi-allegoria pakolaisuudesta ja muukalaisvihasta. Jo näiden aiheiden esiin nostaminen näyttää riittävän valtaosalle. Jonkun matkaa se toki riittääkin tekemään ainakin yrityksestä kunnioitettavan. Mutta kantaako pelkkä yritys myös lopputulokseen?
Stimuloivinta elokuvassa on sen alkuasetelma. Ollaan suurin piirtein nykyhetkessä, jossa ollaan ehditty elää jo 20 vuotta todellisuutta missä Etelä-Afrikan Johannesburgin ylle on ilmestynyt vieras alus avaruudesta. Alus on joutunut epäkuntoon ja sen miljoonapäinen asujaimisto avuttomia muukalaisrodun edustajia on sijoitettu keskitysleirimäiseen ghettoon, "Alue 9:ään". Katkaravut mieleen tuovilla Muukalaisilla ei ole kauppatavaraa eivätkä he voi tai heidän ei anneta tehdä työtä, joten heidän huolenpitonsa on kokonaan ihmisten vieraanvaraisuuden varassa. Tämä vieraanvaraisuus vaatii huomattavia resursseja, mikä aiheuttaa vastalauseita Etelä-Afrikan omissa köyhyydestä kärsivissä kansalaisissa. Samalla hallituksen agentuurit yrittävät päästä perille sotateollisuudelle äärimmäisen arvokkaasta vieraasta teknologiasta.
Asetelma on nokkela. Allegoria kuvitteellisen tarinan ja todellisen maailman ilmiöiden välillä on selvä. Elokuvalla on kaikki mahdollisuudet puhua suunsa puhtaaksi.
Sen edetessä alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tekijät eivät kykene enempään kuin pintahuomioiden tekemiseen. Huomioissa on oma arvonsa: esimerkiksi kuvio, jossa rikollisliigat (oma vähemmistönsä) käyvät mustan pörssin kauppaa Muukalaisten kanssa osoittaa realiteettien tajua. Lopulta teos ei kuitenkaan kerro kovin paljon itse asiasta, se ei tarjoa ehdotuksia miten tulisi toimia. Ihminen nähdään itsekkäänä oman edun tavoittelijana eikä Muukalaisia nähdä yksilöinä lainkaan. Henkilögalleriaan ei kuulu aktivisteja, jotka toimisivat Muukalaisten edun puolesta.
Tämä johtuu siitä, että kertomus kääntyy kuvaamaan yhtä miestä, joka toimii hallituksen edustajana Muukalaisten ja Ihmisten välissä. Sharlto Copleyn omaperäisesti esittämä Wikus van de Merwe (etelä-afrikkalaiset nimet tämän elokuvan yhteydessä ansaitsisivat oman esseensä) aloittaa Muukalaisten uudelleensijoittamisoperaation johtajana ja päätyy tarinan edetessä takaa-ajetuksi mieheksi. Miksi, se ei ole tässä tärkeää. Oleellista on, että hänen tarinansa kuvaaminen imee kaiken huomion itseensä. Ja häntä kuvatessaan elokuvantekijät eivät oikein voi sanoa mitään perusteemasta.
Viimeistään puolessa välissä käykin ilmi, että District 9 on suunniteltu toimintaelokuvaksi. Ohjaajilla, jotka tahtovat tarjota katsojalle "ajelun" (a ride) on rajoituksensa. Mitä näyttävyydessä saavutetaan, yleensä syvyyssuunnassa menetetään. Poliittista potentiaalia sisältävässä elokuvassa, jollainen District 9 on, tämä on heikkous.
Toimintaelokuvana District 9 on ansiokas. Se on ensinnäkin teknisesti erittäin korkeatasoinen: leikkaus sykkii tehokkaasti ja tietokonetehosteet ovat poikkeuksellisen saumattomasti osa kokonaisuutta. Etenkin Muukalaiset ovat hämmästyttäviä, niin luonnollisia että toistuvasti unohtaa niiden olevan animaatiota. Neill Blomkamp osaa jo esikoisessaan tehdä elokuvaa ja kuljettaa tapahtumia. District 9 on viihdyttävä.
Samalla se tuntuu myös tavallaan huijaukselta. Kuin tässä edettäisiin muualle kuin oli tarkoitus. Sillä se, mitä Blomkampilla ehkä on apartheidista ja pakolaisleireistä sanottavaa, jää puolitiehen ja lopputaistelu tuntuu suhteettoman pitkältä (ellei kokonaan tarpeettomalta, jos niin halutaan ajatella). Lupaavan alkuasetelman ja häikäisevän teknisen toteutuksen alta paljastuvista yksityiskohdista alkaa löytyä tuttuja kliseitä. Van de Merwen läpikäymä muutos on tuttu idea monista tieteistarinoista ja aivan erityisesti David Cronenbergin Kärpäsestä. Tulitaisteluissa käytetty aseistus muistuttaa Matrix Revolutionsista tai Halo-pelistä. Vieraiden avaruusalusten sulautuminen ajan myötä osaksi kaupunkimaisemaa on sekin nähty ja koettu. Tämä ei ole Blomkampin vika, mutta se, että hän ei tuo tuoreutta moniin kliseisiinsä, on. District 9 on vähemmän kuin osasiensa summa ja mahdollisuudet huomioon ottaen se on sääli.
Tässä on tehtävä tietty varaus. District 9 on tehty mukadokumentin tyyliin, genrelle tyypillisesti "haastatteluja" ja "arkistomateriaalia" mukaan ympäten. Näiden rivien kirjoittaja sattuu olemaan kovin kyllästynyt tähän tekniikkaan itselleen mitään voimatta. On kuitenkin kommentoitava, että teos päätyy rikkomaan omia sääntöjään: yhtäkkiä elokuvaan tulee mukaan myös perinteistä fiktiivistä kerrontaa, joka tosin sekin on dokumenttiaineistoa muistuttavasti toteutettu. Tämä kielii laiskuudesta tai keinojen loppumisesta kesken.
Onko tämä siis kantaaottava elokuva, jonka aikamme ansaitsee?
torstai 27. elokuuta 2009
sunnuntai 23. elokuuta 2009
Jalkapalloa vihollista vastaan
Yleensähän se menee jotenkin seuraavalla tavalla: pikkukaupungin joukkue saa uuden ja hieman pimahtaneen valmentajan, joka kokoaa joukkueen kaiken maailman hörhöistä. Sitten koetaan Lake Placidin ihme aina vain uudelleen, kun hörhöjoukkue voittaa kaikkia todennäköisyyksiä vastaan.
Toinen vaihtoehto on, että äärettömän lahjakas ja kovia kokenut pelaaja saa mahdollisuuden näyttää taitonsa suuressa joukkueessa. Kaikkien kommellusten jälkeen nuorukainen onnistuu – tietenkin. Mausteena yksi elämäänsä kyllästynyt veteraanipelaaja, josta tulee nuorukaisen opettaja sekä koomisia sivuhahmoja sillai sopivasti.
Siinä noin pääpiirteissään kaksi urheiluelokuvien juonikulkua. Aineksia urheilukulttuurissa olisi toki parempaankin.
Onkin helppo todeta, että Ken Loachin Looking for Eric on paras urheiluelokuva kautta aikojen, vaikka se ei varsinaisesti urheiluelokuva olekaan. Jotain todella ainutlaatuista tässä elokuvassa tosin on verrattuna muihin jalkapalloaiheisiin elokuviin.
Espoo Cinen avannut elokuva kuuluu niihin harvoihin elokuviin, jotka ammentavat polttoaineensa faniudesta.
Olen kuullut sanottavan, että ihminen joka ei fanita mitään jää paljosta paitsi. Varsinkin jalkapallofanit on elokuvissa nähty sosiopaattisina huligaaneina, kuten Football Factory (2004) tai Green Street Hooligans (2005). Siinä ei faniuden kanssa ole enää mitään tekemistä. Harvemmin nämä huligaanit edes seuraavat lajia, kunhan pääsevät tappelemaan.
Itse jalkapallohulluna otan vastaan lämmöllä ne elokuvat, joissa fanius otetaan yhdeksi tekijäksi kun henkilöiden identiteettiä hahmotetaan, koska tietyissä piireissä se kuuluu olennaisena osana kulttuuriin.
Ken Loach on elokuvissaan aina kuvannut brittiläistä työväenluokkaa, joten jalkapallokulttuurin kuvaaminen on hyvin luonnollista, sillä se on luonnollinen osa brittiläistä työväenluokkaa.
Loachin uusimmassa ihmiset ovat haavoittuvaisia ja heikkoja. Mikään ei ole enää kuin ennen, kun duunareilla ei ole enää varaa pääsylippuihin vaan matsit on katsottava pubeissa. Vaikka peli kulkee, niin jotain oleellista puuttuu. Uutta Eric Cantonaa ei ole Manchesteriin tullut.
Paul Lavertyn teksti on yllätyksellinen ja raikas. Eric Cantona on hienosti upotettu elokuvaan aforismikoneena, joka toimii elokuvan pääosanesittäjän Eric Bishopin (Steve Evets) henkilökohtaisena kunto-ohjaajana ja terapeuttina.
Jalkapallo puolestaan on sitova tekijä, joka tuo miehet yhteen. Ja vanha englantilainen sanonta käy toteen: naista, puoluetta ja uskontoa voi vaihtaa, mutta ei koskaan kannattamaansa jalkapallojoukkuetta.
Heille, jotka eivät jaa omaa jalkapallohulluuttani, niin kerrottakoon, että Eric Cantona oli yksi parhaimmista pelaajista kautta aikain. Hän on edelleen Manchester Unitedin faneille samanlainen ohittamaton hahmo kuin Stanley Kubrick tai Ingmar Bergman elokuvahulluille. Häntä ei voi ohittaa.
On tietysti jossain mielessä luonnollista, että juuri Ken Loach ja Eric Cantona löysivät toisensa. Kaikki kuulemma alkoi Cantonan ideasta tehdä elokuva hänen ja faniensa suhteesta. Elokuvasta olisi voinut Cantonan alkuperäisidean mukaan tullut enemmän egotrippi.
Molemmat miehet uskovat joukkueen voimaan. Ja kun Loach on tunnustanut olevansa sosialisti, niin oli vain ajan kysymys koska Loach ottaa jalkapallon tarkempaan syyniin elokuvissaan.
Jalkapallon vihaajille tiedoksi: elokuvassa on kyse paljon suuremmista asioista kuin jalkapallo. Ihme tosin on, jos ei Cantonan ”putoava lehti” Sunderlandin maaliin aiheuta kylmiä väreitä.
Toinen vaihtoehto on, että äärettömän lahjakas ja kovia kokenut pelaaja saa mahdollisuuden näyttää taitonsa suuressa joukkueessa. Kaikkien kommellusten jälkeen nuorukainen onnistuu – tietenkin. Mausteena yksi elämäänsä kyllästynyt veteraanipelaaja, josta tulee nuorukaisen opettaja sekä koomisia sivuhahmoja sillai sopivasti.
Siinä noin pääpiirteissään kaksi urheiluelokuvien juonikulkua. Aineksia urheilukulttuurissa olisi toki parempaankin.
Onkin helppo todeta, että Ken Loachin Looking for Eric on paras urheiluelokuva kautta aikojen, vaikka se ei varsinaisesti urheiluelokuva olekaan. Jotain todella ainutlaatuista tässä elokuvassa tosin on verrattuna muihin jalkapalloaiheisiin elokuviin.
Espoo Cinen avannut elokuva kuuluu niihin harvoihin elokuviin, jotka ammentavat polttoaineensa faniudesta.
Olen kuullut sanottavan, että ihminen joka ei fanita mitään jää paljosta paitsi. Varsinkin jalkapallofanit on elokuvissa nähty sosiopaattisina huligaaneina, kuten Football Factory (2004) tai Green Street Hooligans (2005). Siinä ei faniuden kanssa ole enää mitään tekemistä. Harvemmin nämä huligaanit edes seuraavat lajia, kunhan pääsevät tappelemaan.
Itse jalkapallohulluna otan vastaan lämmöllä ne elokuvat, joissa fanius otetaan yhdeksi tekijäksi kun henkilöiden identiteettiä hahmotetaan, koska tietyissä piireissä se kuuluu olennaisena osana kulttuuriin.
Ken Loach on elokuvissaan aina kuvannut brittiläistä työväenluokkaa, joten jalkapallokulttuurin kuvaaminen on hyvin luonnollista, sillä se on luonnollinen osa brittiläistä työväenluokkaa.
Loachin uusimmassa ihmiset ovat haavoittuvaisia ja heikkoja. Mikään ei ole enää kuin ennen, kun duunareilla ei ole enää varaa pääsylippuihin vaan matsit on katsottava pubeissa. Vaikka peli kulkee, niin jotain oleellista puuttuu. Uutta Eric Cantonaa ei ole Manchesteriin tullut.
Paul Lavertyn teksti on yllätyksellinen ja raikas. Eric Cantona on hienosti upotettu elokuvaan aforismikoneena, joka toimii elokuvan pääosanesittäjän Eric Bishopin (Steve Evets) henkilökohtaisena kunto-ohjaajana ja terapeuttina.
Jalkapallo puolestaan on sitova tekijä, joka tuo miehet yhteen. Ja vanha englantilainen sanonta käy toteen: naista, puoluetta ja uskontoa voi vaihtaa, mutta ei koskaan kannattamaansa jalkapallojoukkuetta.
Heille, jotka eivät jaa omaa jalkapallohulluuttani, niin kerrottakoon, että Eric Cantona oli yksi parhaimmista pelaajista kautta aikain. Hän on edelleen Manchester Unitedin faneille samanlainen ohittamaton hahmo kuin Stanley Kubrick tai Ingmar Bergman elokuvahulluille. Häntä ei voi ohittaa.
On tietysti jossain mielessä luonnollista, että juuri Ken Loach ja Eric Cantona löysivät toisensa. Kaikki kuulemma alkoi Cantonan ideasta tehdä elokuva hänen ja faniensa suhteesta. Elokuvasta olisi voinut Cantonan alkuperäisidean mukaan tullut enemmän egotrippi.
Molemmat miehet uskovat joukkueen voimaan. Ja kun Loach on tunnustanut olevansa sosialisti, niin oli vain ajan kysymys koska Loach ottaa jalkapallon tarkempaan syyniin elokuvissaan.
Jalkapallon vihaajille tiedoksi: elokuvassa on kyse paljon suuremmista asioista kuin jalkapallo. Ihme tosin on, jos ei Cantonan ”putoava lehti” Sunderlandin maaliin aiheuta kylmiä väreitä.
torstai 13. elokuuta 2009
Siniparran kosteissa kulisseissa
Monroen päiväkirjasta
Sivu 3
"Watch the skies." Vanha varoitus toimi mottona, kun monroelaiset valmistautuivat eilen keskiviikkona viimeiseen ValoKino-iltaan tummina vyöryvien pilvien alla. Maa pysyi märkänä koko päivän, mikä loi epävarmuutta illan esityksen järjestämisen suhteen. Kaiken päivää sateenkantajat kulkivat määrätietoisesti lännestä kohti itää, joten toivo siitä että rintama loittonisi iltaa kohden sai meidät jättämään lopullisen päätöksen mahdollisimman myöhään. Ei ehkä viime tinkaan mutta tinkaan kumminkin (mikä se onkaan).
Jos päättää järjestää jotakin, ei pidä antaa ihan helposti periksi. Pyysin epävarmuuteen arvion Ilmatieteen laitokselta ja heidän vakuutuksensa sateettomuudesta ratkaisi asian lopullisesti. Pakkasimme auton ja lähdimme esityspaikalle. Minä hain vielä esityskopiot sairastuneelta jäseneltämme ja Valossa aloimme yhdessä kasata näytöstä.
Aikaa ja meitä (ja lopulta yleisöäkin) oli olosuhteista johtuen aikaisempia kertoja vähemmän, mutta ne aiemmat kerrat olivat myös hyvin opettaneet, miten kasata show. Tavallista enemmän aikaa vei valkokankaan valmistelu lievän tuulen takia. Huomasimme pystytyksessä, että kankaalla oli selvä mielihalu käydä makuulle, minkä takia köytimme naruin kankaan kiinni poikkeuksellisen vahvasti.
Periaatteessa aloitimme lipunmyynnin ValoKino-näytöksiin puoli kymmeneltä, mutta tällä kertaa venytimme varttia vaille tasaan. Kiire ei tullut, sillä Aamulehden jutustakin huolimatta kostea sää karsi yleisön alle kymmeneen. Tunnelma oli silti miellyttävä ja leppoisa, kenties loppua kohden hiukan viluisa. Kokoillan ohjelmisto alkoi kotimaisen dokumentin Kansakunnan olohuone verrattomalla trailerilla, jatkui sitten vauhdikkaalla Popeye-klassikolla Customers Wanted ja huipentui illan pääattraktioon Bluebeard.
Tämän elokuvan perusteella Edgar G. Ulmerin maineella on oikeutuksensa. Toisin kuin pari viikkoa sitten nähty, luultavasti yhtä halpa Werewolf In A Girls' Dormitory, ei Bluebeard ollut camp eivätkä sen budjettirajoitukset olleet millään lailla ilmeiset. Ulmerin ohjauksessa huomiota herättävää oli sen kerronnan taloudellisuus ja samalla kuitenkin ilmavuus. Henkilöt olivat maukkaita tyyppitutkielmia: etenkin John Carradinen nukkemestari-maalari (!) Gaston Morell oli 65 vuoden jälkeenkin yllättävän tuoreen oloista työtä, vähäeleistä ja älykästä. Näin Ulmerin ei edes tarvinnut raskauttaa elokuvaa päälleliimatulla psykologisoinnilla. On pidettävä mielessä, että Bluebeard ei missään nimessä ollut koskaan mikään A-tuotanto, vaan hyvin tiukoissa tuotanto-oloissa valmistettu halpis. Sellaisena se nousi hyvinkin samalle korokkeelle paljon kuuluisampien genreserkkujensa rinnalle.
Kun on taivastellut tätä torstaipäivää iltaan asti, jää kysymykseksi, olisiko sittenkin kannattanut siirtää esitystä päivällä - varmaan useampi olisi maleksinut paikalle tänään. Mutta ainakaan emme tuottaneet harmia ja vaivaa niille urheille, jotka sään huomioiden olivat päättäneet tulla paikalle. He todella halusivat nähdä luvatun elokuvan. Sellaisille on kaikkein antoisinta järjestää jotain ValoKinon kaltaista. Kiitos.
Sivu 3
"Watch the skies." Vanha varoitus toimi mottona, kun monroelaiset valmistautuivat eilen keskiviikkona viimeiseen ValoKino-iltaan tummina vyöryvien pilvien alla. Maa pysyi märkänä koko päivän, mikä loi epävarmuutta illan esityksen järjestämisen suhteen. Kaiken päivää sateenkantajat kulkivat määrätietoisesti lännestä kohti itää, joten toivo siitä että rintama loittonisi iltaa kohden sai meidät jättämään lopullisen päätöksen mahdollisimman myöhään. Ei ehkä viime tinkaan mutta tinkaan kumminkin (mikä se onkaan).
Jos päättää järjestää jotakin, ei pidä antaa ihan helposti periksi. Pyysin epävarmuuteen arvion Ilmatieteen laitokselta ja heidän vakuutuksensa sateettomuudesta ratkaisi asian lopullisesti. Pakkasimme auton ja lähdimme esityspaikalle. Minä hain vielä esityskopiot sairastuneelta jäseneltämme ja Valossa aloimme yhdessä kasata näytöstä.
Aikaa ja meitä (ja lopulta yleisöäkin) oli olosuhteista johtuen aikaisempia kertoja vähemmän, mutta ne aiemmat kerrat olivat myös hyvin opettaneet, miten kasata show. Tavallista enemmän aikaa vei valkokankaan valmistelu lievän tuulen takia. Huomasimme pystytyksessä, että kankaalla oli selvä mielihalu käydä makuulle, minkä takia köytimme naruin kankaan kiinni poikkeuksellisen vahvasti.
Periaatteessa aloitimme lipunmyynnin ValoKino-näytöksiin puoli kymmeneltä, mutta tällä kertaa venytimme varttia vaille tasaan. Kiire ei tullut, sillä Aamulehden jutustakin huolimatta kostea sää karsi yleisön alle kymmeneen. Tunnelma oli silti miellyttävä ja leppoisa, kenties loppua kohden hiukan viluisa. Kokoillan ohjelmisto alkoi kotimaisen dokumentin Kansakunnan olohuone verrattomalla trailerilla, jatkui sitten vauhdikkaalla Popeye-klassikolla Customers Wanted ja huipentui illan pääattraktioon Bluebeard.
Tämän elokuvan perusteella Edgar G. Ulmerin maineella on oikeutuksensa. Toisin kuin pari viikkoa sitten nähty, luultavasti yhtä halpa Werewolf In A Girls' Dormitory, ei Bluebeard ollut camp eivätkä sen budjettirajoitukset olleet millään lailla ilmeiset. Ulmerin ohjauksessa huomiota herättävää oli sen kerronnan taloudellisuus ja samalla kuitenkin ilmavuus. Henkilöt olivat maukkaita tyyppitutkielmia: etenkin John Carradinen nukkemestari-maalari (!) Gaston Morell oli 65 vuoden jälkeenkin yllättävän tuoreen oloista työtä, vähäeleistä ja älykästä. Näin Ulmerin ei edes tarvinnut raskauttaa elokuvaa päälleliimatulla psykologisoinnilla. On pidettävä mielessä, että Bluebeard ei missään nimessä ollut koskaan mikään A-tuotanto, vaan hyvin tiukoissa tuotanto-oloissa valmistettu halpis. Sellaisena se nousi hyvinkin samalle korokkeelle paljon kuuluisampien genreserkkujensa rinnalle.
Kun on taivastellut tätä torstaipäivää iltaan asti, jää kysymykseksi, olisiko sittenkin kannattanut siirtää esitystä päivällä - varmaan useampi olisi maleksinut paikalle tänään. Mutta ainakaan emme tuottaneet harmia ja vaivaa niille urheille, jotka sään huomioiden olivat päättäneet tulla paikalle. He todella halusivat nähdä luvatun elokuvan. Sellaisille on kaikkein antoisinta järjestää jotain ValoKinon kaltaista. Kiitos.
keskiviikko 12. elokuuta 2009
Moottorisahalla halkaistu nojatuoli ja muita tapauksia Helinien avioerosta
Kun suomalainen ryhtyy elokuvantekoon, vavahtaa taiteen Olympos, sitä asuttavien jumalien kulmakarvat kurtistuvat ja nektari heidän laseissaan happanee. Ilmapuntari painuu ja kaikki ennusmerkit käyvät osoittamaan tuhoa, hävitystä ja onnetonta loppua. Suomalainen vaatimaton ja hiljainen mielenlaatu sopii yksinäisyydessä harjoitettuun luomistyöhön kuten kirjoittamiseen ja säveltämiseen, teatteriinkin oikein hyvin kunhan tila on tarkoin määrätty ja suljettu ja sisäänpääsymaksu mahdollisimman korkea. Sillä suomalainen osaa ilmeikkäästi ja tunteikkaasti näytellä suomalaista ja kykenee jotakuta toista kuin itseään esittäessään toimimaan joskus yhteistyössä kollegoidensa kanssa. Sen sijaan elokuvan luontoista julkista, avointa ja kaikkialla näkyvää itseilmaisun kanavaa suomalainen käsittelee samalla herkkyydellä millä puimuri ruispeltoa.
Siksipä myönteinen yllätys kotimaisessa elokuvassa maistuukin erityisen makealta. Haarautuvan rakkauden talo ei ole erinomainen elokuva eikä edes suuresti eroa muusta tyypillisestä nykysuomalaisesta multiplexbulkista paitsi olemalla oikeasti aika hauska.Tämä on makoisan odottamatonta suomalaiselta komedialta.
Haarautuvan rakkauden talon ei millään muotoa tarvitsisi olla hauska. Sen ainekset eivät anna odottaa naurua ja hupia: jälleen kerrotaan taloudenpitonsa hyvin järjestäneistä pääkaupunkiseutulaisista yupeista tai tässä tapauksessa mupeista (m=middle-aged) - joka tapauksessa siis maailman tylsimmistä, keskiluokkaisimmista ihmisistä, joiden rakkauselämä on eheä kuin haravoitu seinä. Nämä ihmissuhdekarusellit ovat olleet koko kuluvan vuosikymmenen maanvaivana asuttamamme maan elokuvassa. Ehkäpä on siis kohtuullista, että kerrankin juttu kerrotaan oikein.
En tiedä, miten uskollinen sovitus Petri Karran romaanista elokuva on, mutta kaikesta päättäen Karra on pitänyt romaania kirjoittaessaan hauskaa. Peruslähtökohta eroavasta avioparista, joka yhä asuttaa samaa katonalusta ei ole tuore ja tuo hakematta mieleen esimerkiksi Ruusujen sodan, mutta tällä kertaa kirjailija ei epäröi tuoda mukaan vaarallisen suurta määrää muuttujia rikollisista sukulaisista kyyläviin suomenruotsalaisiin naapureihin ja muihin monenkarvaisiin tuttavuuksiin. Ratkaisevaa on tässä se, että kiemurainen kokonaisuus pysyy sekä kirjailijan että elokuvantekijän hanskassa.
On odottamatonta, ja onnellista elokuvan kannalta, että ohjaajaksi tälle on ryhtynyt Mika Kaurismäki, korkeita vaatimuksia uralleen asettanut kokenut tekijä. Kuten sanottu, työn jälki ei sinänsä eroa paljoa tavallisesta suomalaisesta puurtamisesta, mutta ohjaajan kokenut silmä tuo kokonaisuuteen terävyyttä ja tiukkuutta, mikä näkyy koomisen ajoituksen napsahtamisessa ja rentoutuneessa näyttelijäntyössä; siitäkin huolimatta, että alkaa olla huolestuttavan lähellä urautumista samantyyppisiin rooleihin, Hannu-Pekka Björkmanille pitäisi antaa jonkinlainen palkinto Juhani Helinin esittämisestä, sillä hän vastaa noin yhdeksästä naurusta kymmenestä. Lisäksi hän pystyy kehittämään kemiaa niinkin erityyppisten vastanäyttelijöidensä kuin Elina Knihtilä, Tommi Eronen ja Anna Easteden kanssa.
Juhanistahan tässä on varsinaisesti kysymys, surkuhupaisesta suomalaisjullista, joka varmaan kertoo monelle katsojalle tutuista ihmisistä. Perheterapeutti, joka omaa vaimoaan kohtaan osaa käyttäytyä vain kaikkein infantiileimmalla tasolla, lopulta palkaten prostituoidun näyttelemään tyttöystäväänsä vaimonsa edessä, jotta tämä saisi kerran kunnolla nähdä kuka talossa pitää housuja. Ja sitten niitä housuja riisutaan joka välissä pois. Haarautuvan rakkauden talossa nähdään paljon sukupuolista kanssakäymistä crescendona kasvaen loppua kohti. Ja kerrankin se ei tunnu typerältä tai ahdistavalta sillä takana on elämää suurempi syy.
Suurin puute elokuvassa, ja se on merkittävä, on kuvaus. Tavallisesti etenkin ulkokuvissa vahva Kaurismäki jättää nyt taltioinnin tarinankuljetuksen varjoon. Kuvaajana toimiva Rauno Ronkainen on vuosikymmenen merkittävimpiä tyylinasettajia jo pelkästään Aku Louhimiehelle tekemiensä töiden takia. Ronkaiselle kuvan laatu on tärkeämpi kuin sen merkitys. Olennaista on tehdä selkeää kuvaa moderniin elokuvasaliin, mahdollisimman helposti omaksuttavaa. Siksi kuvasta puuttuu tälläkin kertaa tarinaa ja sen henkilöitä implisiittisesti arvottava elementti.
Vaikka asiaa miten päin kääntelisi, me emme katsele valkokankaalla näyttelijöitä emmekä liikettä - me katsomme ja yritämme ymmärtää kuvaa.
Siksipä myönteinen yllätys kotimaisessa elokuvassa maistuukin erityisen makealta. Haarautuvan rakkauden talo ei ole erinomainen elokuva eikä edes suuresti eroa muusta tyypillisestä nykysuomalaisesta multiplexbulkista paitsi olemalla oikeasti aika hauska.Tämä on makoisan odottamatonta suomalaiselta komedialta.
Haarautuvan rakkauden talon ei millään muotoa tarvitsisi olla hauska. Sen ainekset eivät anna odottaa naurua ja hupia: jälleen kerrotaan taloudenpitonsa hyvin järjestäneistä pääkaupunkiseutulaisista yupeista tai tässä tapauksessa mupeista (m=middle-aged) - joka tapauksessa siis maailman tylsimmistä, keskiluokkaisimmista ihmisistä, joiden rakkauselämä on eheä kuin haravoitu seinä. Nämä ihmissuhdekarusellit ovat olleet koko kuluvan vuosikymmenen maanvaivana asuttamamme maan elokuvassa. Ehkäpä on siis kohtuullista, että kerrankin juttu kerrotaan oikein.
En tiedä, miten uskollinen sovitus Petri Karran romaanista elokuva on, mutta kaikesta päättäen Karra on pitänyt romaania kirjoittaessaan hauskaa. Peruslähtökohta eroavasta avioparista, joka yhä asuttaa samaa katonalusta ei ole tuore ja tuo hakematta mieleen esimerkiksi Ruusujen sodan, mutta tällä kertaa kirjailija ei epäröi tuoda mukaan vaarallisen suurta määrää muuttujia rikollisista sukulaisista kyyläviin suomenruotsalaisiin naapureihin ja muihin monenkarvaisiin tuttavuuksiin. Ratkaisevaa on tässä se, että kiemurainen kokonaisuus pysyy sekä kirjailijan että elokuvantekijän hanskassa.
On odottamatonta, ja onnellista elokuvan kannalta, että ohjaajaksi tälle on ryhtynyt Mika Kaurismäki, korkeita vaatimuksia uralleen asettanut kokenut tekijä. Kuten sanottu, työn jälki ei sinänsä eroa paljoa tavallisesta suomalaisesta puurtamisesta, mutta ohjaajan kokenut silmä tuo kokonaisuuteen terävyyttä ja tiukkuutta, mikä näkyy koomisen ajoituksen napsahtamisessa ja rentoutuneessa näyttelijäntyössä; siitäkin huolimatta, että alkaa olla huolestuttavan lähellä urautumista samantyyppisiin rooleihin, Hannu-Pekka Björkmanille pitäisi antaa jonkinlainen palkinto Juhani Helinin esittämisestä, sillä hän vastaa noin yhdeksästä naurusta kymmenestä. Lisäksi hän pystyy kehittämään kemiaa niinkin erityyppisten vastanäyttelijöidensä kuin Elina Knihtilä, Tommi Eronen ja Anna Easteden kanssa.
Juhanistahan tässä on varsinaisesti kysymys, surkuhupaisesta suomalaisjullista, joka varmaan kertoo monelle katsojalle tutuista ihmisistä. Perheterapeutti, joka omaa vaimoaan kohtaan osaa käyttäytyä vain kaikkein infantiileimmalla tasolla, lopulta palkaten prostituoidun näyttelemään tyttöystäväänsä vaimonsa edessä, jotta tämä saisi kerran kunnolla nähdä kuka talossa pitää housuja. Ja sitten niitä housuja riisutaan joka välissä pois. Haarautuvan rakkauden talossa nähdään paljon sukupuolista kanssakäymistä crescendona kasvaen loppua kohti. Ja kerrankin se ei tunnu typerältä tai ahdistavalta sillä takana on elämää suurempi syy.
Suurin puute elokuvassa, ja se on merkittävä, on kuvaus. Tavallisesti etenkin ulkokuvissa vahva Kaurismäki jättää nyt taltioinnin tarinankuljetuksen varjoon. Kuvaajana toimiva Rauno Ronkainen on vuosikymmenen merkittävimpiä tyylinasettajia jo pelkästään Aku Louhimiehelle tekemiensä töiden takia. Ronkaiselle kuvan laatu on tärkeämpi kuin sen merkitys. Olennaista on tehdä selkeää kuvaa moderniin elokuvasaliin, mahdollisimman helposti omaksuttavaa. Siksi kuvasta puuttuu tälläkin kertaa tarinaa ja sen henkilöitä implisiittisesti arvottava elementti.
Vaikka asiaa miten päin kääntelisi, me emme katsele valkokankaalla näyttelijöitä emmekä liikettä - me katsomme ja yritämme ymmärtää kuvaa.
tiistai 11. elokuuta 2009
Väkivaltaiset miehet
Väkivaltaiset kuvat kertovat väkivallan miehistä. Se on parasta Michael Mannin uudessa ohjaustyössä: kuinka elokuvan keinoin kerrotaan siitä korruptiosta, mitä väkivalta aiheuttaa ihmisissä, oltiinpa sitten kummalla puolen lakia tahansa. 1930-luvulla valmistuneet konepistoolit pitävät hirvittävää mekkalaa ja lain kirjainta tahrimaton nainen hakataan poliisiasemalla, autot alistetaan tulitaistelujen välikappaleiksi ja kummallakin puolen lakia viedään väkivalta surutta siviilien keskelle.
Ero lain ja moraalin välillä on surullisen selvä. Kuten myös niiden välinen arvojärjestys.
Ei ole kriitikon asia mennä sanomaan, onko teos hyvä vai huono; kriitikon ensimmäinen tehtävä on ymmärtää näkemäänsä ja kuulemaansa. Mutta Public Enemies on huono elokuva, ja voitte tehdä sillä mielipiteellä mitä haluatte. Tärkeämpää on, mitä näin ja kuulin. Tämän:
Noin kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia valkokankaalla risteilee sarja kuvia, jotka pyrkivät keveyteen ja välittömyyteen. Ohjaaja vie katsojat erääseen aikaan ja erääseen paikkaan ja koittaa vakuuttaa, että me todella olemme läsnä siellä. Liikutaan Chicagossa vuonna 1934. Maailma on ruskean ja sinisen mattasävyjä, hyvin hillittyä samalla kun teot ovat hillittömiä. John Dillinger -niminen mies johtaa pankkiryöstöillä elantonsa ansaitsevaa kapitalistiporukkaa, jota Melvin Purvis liittovaltion lainvalvonnan edustajana jahtaa. Nämä kaksi ryhmää kommunikoivat keskenään yksinomaan tuliaseiden välityksellä. Sivullisista viis, vaikka harvan näytetään osuvan suoraan tulilinjalle. Samaan aikaan maassa on historiansa suurin lama. Tämä on aivan olennaista elokuvan tapahtumien kannalta. Ohjaaja Mann jättää tämän seikan huomiotta alkulauseen jälkeen. Tapahtumilta jää puuttumaan yhdistävä viitekehys. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa pettyneet pankkiryöstäjät toteavat erään ryöstäsaaliin tuottaneen vain kahdeksan tuhatta dollaria mieheen, ei Mann näytä tajuavan, että aikana jolloin joka neljäs amerikkalainen oli vailla työtä, kahdeksan tonnia oli valtava summa. Tämän tekeminen selväksi olisi jo yksistään riittänyt riisumaan pois sen hohteen, jonka median manipuloinnin loistavasti hallinnut rikollinen Dillinger - ja tämän Mann osoittaa hyvin - on harteilleen saanut.
Mutta Mann näyttää toivovan, että pelkkä tapahtumien näyttäminen riittää niiden ymmärtämiseen. Ei riitä, sillä hänen taiteilijan, kronikoitsijan näkemyksensä niihin jää vaille tarkennusta. Public Enemies on ontto elokuva, sen ihmiset ovat pelkkiä tekoja vailla syytä ja ympäristöt toimivat vain kulisseina tapahtuvalle. Koska ihmiset jäävät kuin varjoiksi joessa, eivät heidän tekonsa jaksa kiinnostaa.
Jostakin syystä aina kun Mann lähtee tekemään epookkia, lopputulos jää enemmän (Viimeinen mohikaani) tai vähemmän (Ali) ulkokohtaiseksi. Tässä ja nyt liikkuessaan Mann on usein jopa loistelias ja aina omaperäinen. Viime vuosina hänen saavutuksensa ovat jääneet yhä enemmän uupumaan tavoitteista ja yhtenä syynä on pidettävä sitä, ettei hän ole onnistunut ratkaisemaan digitaalisen kuvaamisen ongelmia. Public Enemies on visuaalisesti levoton työ. Sen värimaailma on sävytön ja käsivarakuvaus liian usein kvasidokumentaarisuuden sijasta vain falski. Nopeat sweepit eivät juuri eroa kotivideoestetiikasta. Jopa Cloverfield oli luontevampi digiesitys ja aivan erityisen huonosti Public Enemies (kuten myös edeltänyt Miami Vice) vertautuu Steven Soderberghin Che-elokuvan ensimmäiseen osaan, jossa vihreän ja ruskean tallentamista oli todella ymmärretty ja käsivarakuvaus oli tehty samalla huolella kuin fixit. Public Enemies antaa itsestään kiireisen kuvan. Tätä korostaa myös äänityksen epäonnistuminen. Äänitys on korviinkäyvän epätasainen ja hiomaton. Ehkä tarkoituksella, mutta tarkoitus jää epäselväksi. (Public Enemiesin digitaalikuvausta on analysoitu täällä ansiokkaasti ja valaisevasti.)
Toisaalta Public Enemiesissä kyllä tapahtuu ja yhden sortin historian oppituntina se menettelee, vaikka tapahtumien kulun ja painotuksien todenmukaisuudesta on esitetty painavia vastalauseita. Suurimman kritiikin esittää kuitenkin kysymällä, miksi meidän pitäisi välittää John Dillingerin elämästä ja juuri Michael Mannin näkemyksestä siitä? Onhan noita kirjojakin vielä, eikö?
Ero lain ja moraalin välillä on surullisen selvä. Kuten myös niiden välinen arvojärjestys.
Ei ole kriitikon asia mennä sanomaan, onko teos hyvä vai huono; kriitikon ensimmäinen tehtävä on ymmärtää näkemäänsä ja kuulemaansa. Mutta Public Enemies on huono elokuva, ja voitte tehdä sillä mielipiteellä mitä haluatte. Tärkeämpää on, mitä näin ja kuulin. Tämän:
Noin kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia valkokankaalla risteilee sarja kuvia, jotka pyrkivät keveyteen ja välittömyyteen. Ohjaaja vie katsojat erääseen aikaan ja erääseen paikkaan ja koittaa vakuuttaa, että me todella olemme läsnä siellä. Liikutaan Chicagossa vuonna 1934. Maailma on ruskean ja sinisen mattasävyjä, hyvin hillittyä samalla kun teot ovat hillittömiä. John Dillinger -niminen mies johtaa pankkiryöstöillä elantonsa ansaitsevaa kapitalistiporukkaa, jota Melvin Purvis liittovaltion lainvalvonnan edustajana jahtaa. Nämä kaksi ryhmää kommunikoivat keskenään yksinomaan tuliaseiden välityksellä. Sivullisista viis, vaikka harvan näytetään osuvan suoraan tulilinjalle. Samaan aikaan maassa on historiansa suurin lama. Tämä on aivan olennaista elokuvan tapahtumien kannalta. Ohjaaja Mann jättää tämän seikan huomiotta alkulauseen jälkeen. Tapahtumilta jää puuttumaan yhdistävä viitekehys. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa pettyneet pankkiryöstäjät toteavat erään ryöstäsaaliin tuottaneen vain kahdeksan tuhatta dollaria mieheen, ei Mann näytä tajuavan, että aikana jolloin joka neljäs amerikkalainen oli vailla työtä, kahdeksan tonnia oli valtava summa. Tämän tekeminen selväksi olisi jo yksistään riittänyt riisumaan pois sen hohteen, jonka median manipuloinnin loistavasti hallinnut rikollinen Dillinger - ja tämän Mann osoittaa hyvin - on harteilleen saanut.
Mutta Mann näyttää toivovan, että pelkkä tapahtumien näyttäminen riittää niiden ymmärtämiseen. Ei riitä, sillä hänen taiteilijan, kronikoitsijan näkemyksensä niihin jää vaille tarkennusta. Public Enemies on ontto elokuva, sen ihmiset ovat pelkkiä tekoja vailla syytä ja ympäristöt toimivat vain kulisseina tapahtuvalle. Koska ihmiset jäävät kuin varjoiksi joessa, eivät heidän tekonsa jaksa kiinnostaa.
Jostakin syystä aina kun Mann lähtee tekemään epookkia, lopputulos jää enemmän (Viimeinen mohikaani) tai vähemmän (Ali) ulkokohtaiseksi. Tässä ja nyt liikkuessaan Mann on usein jopa loistelias ja aina omaperäinen. Viime vuosina hänen saavutuksensa ovat jääneet yhä enemmän uupumaan tavoitteista ja yhtenä syynä on pidettävä sitä, ettei hän ole onnistunut ratkaisemaan digitaalisen kuvaamisen ongelmia. Public Enemies on visuaalisesti levoton työ. Sen värimaailma on sävytön ja käsivarakuvaus liian usein kvasidokumentaarisuuden sijasta vain falski. Nopeat sweepit eivät juuri eroa kotivideoestetiikasta. Jopa Cloverfield oli luontevampi digiesitys ja aivan erityisen huonosti Public Enemies (kuten myös edeltänyt Miami Vice) vertautuu Steven Soderberghin Che-elokuvan ensimmäiseen osaan, jossa vihreän ja ruskean tallentamista oli todella ymmärretty ja käsivarakuvaus oli tehty samalla huolella kuin fixit. Public Enemies antaa itsestään kiireisen kuvan. Tätä korostaa myös äänityksen epäonnistuminen. Äänitys on korviinkäyvän epätasainen ja hiomaton. Ehkä tarkoituksella, mutta tarkoitus jää epäselväksi. (Public Enemiesin digitaalikuvausta on analysoitu täällä ansiokkaasti ja valaisevasti.)
Toisaalta Public Enemiesissä kyllä tapahtuu ja yhden sortin historian oppituntina se menettelee, vaikka tapahtumien kulun ja painotuksien todenmukaisuudesta on esitetty painavia vastalauseita. Suurimman kritiikin esittää kuitenkin kysymällä, miksi meidän pitäisi välittää John Dillingerin elämästä ja juuri Michael Mannin näkemyksestä siitä? Onhan noita kirjojakin vielä, eikö?
maanantai 10. elokuuta 2009
Kohdevalossa Edgar G. Ulmer
Edgar George Ulmer (1904-72) kuuluu cineastien hellimiin kulttiohjaajiin. Hän on sopivan unohdettu, hänen elokuviaan ei löydy markettien dvd-hyllyiltä ja hänen uransa eteni kaukana elokuvataiteen parnassosta.
Mutta kuten katsahdus historiaan osoittaa, toisinkin olisi voinut olla ja lahjojensa puolesta Ulmer olisi voinut suotuisten tähtien alla kohota Fritz Langin manttelinperijäksi. Itävaltalaissyntyinen Ulmer nimittäin aloitti Langin siipien suojassa: parikymppisenä hän toimi Metropoliksen ja M:n rekvisitöörinä. Hollywoodissa hän toteutti Bela Lugosin ja Boris Karloffin ensimmäisen yhteisen elokuvan The Black Cat (1934), josta tuli erinomainen yleisömenestys - ja klassikko. Välittömästi seuraavat kolme vuosikymmentä Ulmer teki elokuvia - kymmeniä - lähinnä vuokran ja aterian taatakseen. Syyt ovat inhimilliset ja julmat: hän suututti sen kuuluisan "väärän hepun" Hollywoodissa rikkomalla erään tuottajan avioliiton. Kyse ei ollut kuitenkaan donjuanmaisesta häntäheikkeilystä, sillä Ulmer pysyi kaappaamansa naisen kanssa aviossa kuolemaansa asti.
Portit Hollywoodin isoihin studioihin pysyivät kuitenkin Ulmerilta lopullisesti suljettuina. Kompensaationa hän raivasi itselleen omaperäisen uran B-elokuvan sotkuisessa aluskasvillisuudessa tienaten jonkun leffan ohjaamisesta esimerkiksi 250 dollaria viikossa. Suuren laman aikana tämä ei ollut niinkään huonosti - kunhan töitä riitti useimmille viikoille. Ulmer ohjasi genre-elokuvia: kauhua, rikostarinoita, scifiä, melodraamaa. Eksploitaatiota. Yleensä halvalla ja nopeasti, kuin jokin esi-Corman. Mutta mitään epätavallistahan ei tällaisessa työmiesohjaamisessa ollut. Kuvaavasti hänen päätyökseen myöhemmin kohotettu film noir -klassikko Detour (1945), Peter von Baghin sanoin "kaikkien aikojen halpis", kuvattiin kuudessa päivässä 30 000 dollarin budjetilla. Toinen filmihullu-Peter, Bogdanovich, on kirjoittanut innostuneesti sellaisista töistä kuin The Naked Dawn (1955) ja The Cavern (1964). Eniten huomiota Ulmerin parhaiksi mainituissa töissä on herättänyt väkevä visuaalinen toteutus, jossa on toistuvasti taipumusta geometrisiin ratkaisuihin. Parhaiden joukkoon kuuluu myös Bluebeard vuodelta 1944, klassisen tarinan variaatio, jossa lievästi sielunelämältään häiriintynyt taiteilija kuristaa malleiksi houkuttelemansa naiset.
ValoKinossa keskiviikkona 12.8. harvinainen tilaisuus nähdä Pariisiin sijoittuva murhatrilleri Bluebeard, pääosassa John "Isäpappa" Carradine.
lauantai 8. elokuuta 2009
Eikä aamiaisklubi koskaan palaa
John Hughes kuoli viime torstaina. Klovnin, naurattajan kuolema pistää erityisellä tavalla, koska nimen herättämän hyväntuulisen mielikuvan ja uutisen vakavuuden välinen kuilu on niin syvä. Nauru takertuu kurkkuun.
Ihmisen haihtuessa mielikuvat ja tehty työ jäävät jälkeen. Populäärikulttuurille Hughesin lähtö merkitsee sitä, että paksu säie 80-lukuun, kirottuun vuosikymmeneen menetetään. John Hughes ei ole elokuvahistoriassa suuri luku, mutta hänen vaikutuksensa siihen, miten laajat ihmisjoukot näkevät mielissään kokonaisen vuosikymmenen, on sivuuttamaton ja saavutus sinänsä, todiste työn voimasta.
Hughes oli ennen muuta kirjoittaja, sitä lajia joka nykypäivänä löytäisi lahjoilleen käyttöä laatuteeveestä. 1980-luvulla hänenlaisilleen löytyi kuitenkin vielä tilaa elokuvasta. Hughes näki hyvin omaan aikaansa ja oivalsi, että hänen vuosikymmenensä tunnussanat olivat "minä" ja "ulkonäkö". Tarinankertojana hän tajusi myös, että 80-luvun asenteet kiteytyivät parhaiten nuorisossa, epävarmassa ja hapuilevassa, alati itsensä kyseenalaistavassa ja tyytymättömässä. Niinpä hän teki komediaa amerikkalaisesta high school -instituutiosta, jossa elävät opiskelijat eivät enää ole lapsia, mutta eivät ole vielä täysin ylittäneet kynnystä aikuisuuteenkaan.
Tässä maastossa liikkuessaan Hughes oli tarkkanäköinen, lempeä ja hauska. Hän ymmärsi yksityiskohtien päälle ja osasi kirjoittaa kertomustensa nuoret sillä tavoin avoimiksi, että näyttelijöillä oli tilaa tehdä heidät lihaksi. Esimerkiksi Hughesin avainelokuva The Breakfast Club tapahtuu käytännössä yhden jälki-istunnon aikana, mutta se elää, etenee ja syvenee koko kestonsa ajan.
John Hughesin luovin kausi jäi lyhyeksi. Näyttää siltä kuin 1990-luvulle tultaessa Hughesin sanottava olisi huvennut muuttuvien arvoasenteiden myötä. Hänen lempeytensä latistui lopullisesti pehmeydeksi ja 40 täytettyään kirjoittajan teksteistä tuli aiempaa selvemmin ja yksiulotteisemmin perhekeskeisiä. Tämän muistomerkkinä seisoo vuoden 1991 Home Alone (Yksin kotona), yksi kaikkien aikojen yleisöhiteistä, jonka jälkeen kirjoittajan ei tarvinnut enää vaatia itseltään kovinkaan paljoa. Ehkä tästä on merkkinä sekin, että juuri tuon vuoden jälkeen Hughes ei enää ohjannut.
Edellä käsitellyn lisäksi John Hughes kirjoitti myös tyylipuhtaita farsseja, kuten Vacation-elokuvia ja Trains, Planes and Automobilesin (Vauhdilla Chicagoon, 1987), parhaan John Candy-komedian. Mutta intensiivisimmän vuoropuhelunsa Hughes kävi 80-luvun puolivälissä teiniyleisön kanssa. Pretty In Pink (1986, ohj. Howard Deutsch) ja Ferris Bueller's Day Off (Ferris Bueller vaihtaa vapaalle, 1986) sekä Sixteen Candles (Synttärit, 1984) tavoittivat yleisönsä samastumistasolla ehkä kaikkia muita yrittäjiä paremmin. Näissä elokuvissa Hughes löysi luontevimman väylän käsitellä kohdeyleisönsä maailmaa. Hyvänä - parhaana - esimerkkinä on hänen esikoisohjauksensa Sixteen Candles. Se kertoo tytöstä (Molly Ringwald, tietenkin), joka täyttää amerikkalaisessa kulttuurissa erityisesti naiselle äärimmäisen tärkeät 16 vuotta - eikä kukaan muista hänen synttäreitään. Seuraa eräänlainen koominen odysseia läpi arjeksi kääntyneen juhlapäivän rutiinien koulun oppitunteineen ja illan nuorisokemuineen. Kaikki vain nähdään pettyneen ja harmistuneen tytön silmien läpi hiukan viistosta kulmasta. Yksinkertaisesta oivalluksesta Hughes kehittää maaliin osuvan panoraaman kokonaisesta ihmisen kehitysvaiheesta. Lopputulos on aidonmakuinen ja - hauska.
tiistai 4. elokuuta 2009
ValoKino jälleen huomenna kahvila Valossa
Aluksi nähdään, ellei sada, Lusikkaryhmän episodilyhytelokuva Kadotetut.
Ihmiset asuvat kodeissaan, käyvät ulkona ja tekevät asioita.
Ohjaaja Timo Moilanen: "Taivas. Helvetti. Arki. Pyhä. Kauhea. Hauska."
Toisena elokuvana Zaida Bergrothin palkittu Heavy Metal.
Teini-ikäiset pojat ja tytöt elävät elämäänsä. He kokevat tunteita ja ovat tekemisissä toistensa kanssa. Elämä talvisessa maakunnassa etenee hetki kerrallaan.
Ihmiset asuvat kodeissaan, käyvät ulkona ja tekevät asioita.
Ohjaaja Timo Moilanen: "Taivas. Helvetti. Arki. Pyhä. Kauhea. Hauska."
Toisena elokuvana Zaida Bergrothin palkittu Heavy Metal.
Teini-ikäiset pojat ja tytöt elävät elämäänsä. He kokevat tunteita ja ovat tekemisissä toistensa kanssa. Elämä talvisessa maakunnassa etenee hetki kerrallaan.
lauantai 1. elokuuta 2009
Huonouden ylistys
Henkilökohtaisesti olen vakaasti sitä mieltä, että jos joku viitsii nähdä vaivaa tehdäkseen kokopitkän elokuvan aiheesta "ihmissusi tyttöjen asuntolassa", se ansaitsee edes yhden julkisen esityksen. Siinä vaiheessa kun pelkkä teoksen otsikko saa hymyn karehtimaan huulilla, käy sisällön laadukkuus toisarvoiseksi. Tätä eetosta noudattaen pani Monroe toimeen mahdollisesti historiansa huonoimman elokuvaesityksen viime keskiviikkona Kahvila Valossa. Vakavia kilpailijoita löytyy kyllä pitkin elokuvakerhon 40-vuotista historiaa.
Werewolf In A Girls' Dormitory tuli todistaneeksi, että kömpelyydelle ja vajaaksi jäävälle ajatukselle rakentuva huono on hauskaa ja tahaton komiikka on virkistävän viihdyttävää. Me nauramme epäonnistumiselle, sillä se on inhimillistä ja me tunnistamme sitä kautta ihmisen itsessämme, kun taas täydellisyys - se kuuluu pikemminkin jumalille. Mutta mitään ei ole olemassa ilman negaatiotaan. Huonon kautta ymmärrämme hyvän olemusta ja toisinpäin. Me tarvitsemme epäonnistumisia ja huonoa, sillä huonous opettaa vastakohdastaan: kun jokin tehdään niin huonosti, että virheen näkee omilla silmillään, me oivallamme miksi se on huonoa ja miten tekemällä se olisi hyvää. Joudumme saman huvittuneen tunteen valtaan kuin shakkipeliä seuraava sivullinen, joka ällistelee kuinka pelaaja laudan ylle kumartuneena ei näe ilmiselvää erehdystä, minkä seurauksena kuningatar on turmion oma.
Huonon ja hyvän välimaastosta löytyy vielä loputtoman kiehtova ilmiö, kun jokin on niin huonoa, että se on jo hyvää. Tällaiseen lopputulokseen voi päästä sekä lahjakkuudella että lahjattomuudella.
ESIMERKKI 1: KUNNIAA ED WOOD JR:LLE
Sillä Plan 9 From Outer Space on suotta ja jopa epäreilusti kohotettu Citizen Kanen kääntöpuoleksi. Ei käy vastaan väittäminen, etteivätkö sen puutteet ansaitsisi kuuluisuutta. Mutta samalla lailla tulisi arvostaa kiistatonta luovuutta ohjaajan ja työryhmän ratkaisujen takana: pahviset lentävien lautasten pienoismallit ovat kömpelöitä (ja tosi hauskoja), mutta ne kertovat katsojalle ilman väärinkäsityksen pelkoa missä tarinassa mennään. Näyttelijät ovat surkeita, mutta kaikkea muuta kuin persoonattomia. Heistä välittää, ja eikö mikä tahansa elokuva saa olla tyytyväinen siihen yltäessään? Ja vaikka jatkuvuuden kanssa on pikku ongelmia, Woodin kuvaus ja ohjaus ovat sinänsä kelvollista ja jopa hyvää työtä: jokainen kohtaus esittelee uuden idean ja tarina etenee sujuvasti ja johdonmukaisesti - joskin epätodennäköisesti - eteenpäin. Jos näin ei olisi, ei kukaan jaksaisi elokuvaa katsoa.
ESIMERKKI 2: HUONO MAKU
Peter Jacksonin Bad Taste on lahjakkaan elokuvahullun huonosti tekemä huono elokuva, jonka pitää pinnalla - ei, vaan jonka kohottaa ylväisiin korkeuksiin sen esittelemien ideoiden anarkistisuus, täydellinen ennalta arvaamattomuus ja älykkyys. Kaikki muuten ominaisuuksia, jotka täysin puuttuvat ohjaajan paljon esikoistaan huonommasta Sormusten Herra -trilogiasta.
Huonokin voi siis olla joko huonoa tai hyvää. Harmillista kyllä elokuvat kuten Lesbovampyyrien tappajat näyttäisivät särkevän teoriani siitä, että pelkästään huvittava nimi antaa syyn elokuvan olemassaololle. Vaikka toisaalta...kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ihmissusi tyttöasuntolassa on paljon lesbovampyyriä hauskempi, originellimpi ajatus...
Werewolf In A Girls' Dormitory tuli todistaneeksi, että kömpelyydelle ja vajaaksi jäävälle ajatukselle rakentuva huono on hauskaa ja tahaton komiikka on virkistävän viihdyttävää. Me nauramme epäonnistumiselle, sillä se on inhimillistä ja me tunnistamme sitä kautta ihmisen itsessämme, kun taas täydellisyys - se kuuluu pikemminkin jumalille. Mutta mitään ei ole olemassa ilman negaatiotaan. Huonon kautta ymmärrämme hyvän olemusta ja toisinpäin. Me tarvitsemme epäonnistumisia ja huonoa, sillä huonous opettaa vastakohdastaan: kun jokin tehdään niin huonosti, että virheen näkee omilla silmillään, me oivallamme miksi se on huonoa ja miten tekemällä se olisi hyvää. Joudumme saman huvittuneen tunteen valtaan kuin shakkipeliä seuraava sivullinen, joka ällistelee kuinka pelaaja laudan ylle kumartuneena ei näe ilmiselvää erehdystä, minkä seurauksena kuningatar on turmion oma.
Huonon ja hyvän välimaastosta löytyy vielä loputtoman kiehtova ilmiö, kun jokin on niin huonoa, että se on jo hyvää. Tällaiseen lopputulokseen voi päästä sekä lahjakkuudella että lahjattomuudella.
ESIMERKKI 1: KUNNIAA ED WOOD JR:LLE
Sillä Plan 9 From Outer Space on suotta ja jopa epäreilusti kohotettu Citizen Kanen kääntöpuoleksi. Ei käy vastaan väittäminen, etteivätkö sen puutteet ansaitsisi kuuluisuutta. Mutta samalla lailla tulisi arvostaa kiistatonta luovuutta ohjaajan ja työryhmän ratkaisujen takana: pahviset lentävien lautasten pienoismallit ovat kömpelöitä (ja tosi hauskoja), mutta ne kertovat katsojalle ilman väärinkäsityksen pelkoa missä tarinassa mennään. Näyttelijät ovat surkeita, mutta kaikkea muuta kuin persoonattomia. Heistä välittää, ja eikö mikä tahansa elokuva saa olla tyytyväinen siihen yltäessään? Ja vaikka jatkuvuuden kanssa on pikku ongelmia, Woodin kuvaus ja ohjaus ovat sinänsä kelvollista ja jopa hyvää työtä: jokainen kohtaus esittelee uuden idean ja tarina etenee sujuvasti ja johdonmukaisesti - joskin epätodennäköisesti - eteenpäin. Jos näin ei olisi, ei kukaan jaksaisi elokuvaa katsoa.
ESIMERKKI 2: HUONO MAKU
Peter Jacksonin Bad Taste on lahjakkaan elokuvahullun huonosti tekemä huono elokuva, jonka pitää pinnalla - ei, vaan jonka kohottaa ylväisiin korkeuksiin sen esittelemien ideoiden anarkistisuus, täydellinen ennalta arvaamattomuus ja älykkyys. Kaikki muuten ominaisuuksia, jotka täysin puuttuvat ohjaajan paljon esikoistaan huonommasta Sormusten Herra -trilogiasta.
Huonokin voi siis olla joko huonoa tai hyvää. Harmillista kyllä elokuvat kuten Lesbovampyyrien tappajat näyttäisivät särkevän teoriani siitä, että pelkästään huvittava nimi antaa syyn elokuvan olemassaololle. Vaikka toisaalta...kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ihmissusi tyttöasuntolassa on paljon lesbovampyyriä hauskempi, originellimpi ajatus...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)