R&A XxX: Huonosta ohjaamisesta

Sunnuntai 17.9.2017

Julia Ducournaun Raw (Belgia, 2016)
Roger Michellin My Cousin Rachel (Serkkuni Rachel, Iso-Britannia, 2017)
Elvira Lindin Bobbi Jene (Tanska, 2017)

- elokuvien arvioissa on arvioitu vain niiden ohjausaspektia yleisellä howardhawks-asteikolla (hh) -

Viimeisimmissä R&A-tärpeissä huomio on kiinnittynyt elokuvanteon ohjausaspektiin. Kun katsoja alkaa elokuvan aikana miettiä sen ohjausta, tarkoittaa se yleensä että teos on ohjattu joko tosi huonosti tai tosi hyvin. Varsinkin nykypäivänä elokuvat määritellään niiden ohjauksen ja niiden ohjaajien kautta. Ohjaaminen on visioimista: ohjaaja on usein kuin kanavanvartija, joka huolehtii kanavan toiminnan sujuvuudesta ja viime kädessä päättää, mikä menee läpi ja mikä ei. Jos ohjaaja hallitsee työnsä, kaikki elokuvanteon osa-alueet säihkyvät kankaalla timanttien lailla. Jos ohjaaja on etevä jutuniskijä, voi elokuvalle antaa anteeksi pikku puutteita, kuten että kuvaaja ei tiedä, miten fokusta tarkennetaan tai että ohjaajan äiti ei oikeastaan osaa näytellä. Tärkeintä on, että ohjaajan ote katsojasta pitää.



Belgialaisessa Raw'ssa on yritystä, mutta paljon valuu hukkaan epävarman ohjauksen vuoksi. Eläinlääketieteellisessä ensimmäistä vuottaan aloittelevan Justinen muodonmuutoksessa kasvissyöjästä kannibaaliksi on herkullista ideaa. Raw kuuluu festivaalin odotetuimpiin tapauksiin hurjan maineensa takia, ja Savoyn jonossa hype olikin kasvanut siihen mittaan, että festivaalivieras toinen toisensa perään psyykkasi itseään kumppaneilleen. Mutta loppujen lopuksi elokuva antoi hyvin vähän syytä hermoiluun oman sietokyvyn puolesta. Ducournau käyttää paljon aikaa yliopistoelämän kuvaamiseen, antaen sekä melko inhorealistisen että koomisen kuvan asiaan kuuluvista initiaatioriiteistä. Valtavirtakerrontaa noudatteleva esikoisohjaus jättää kohtauksia liian pitkiksi, säntäilee sinne tänne, käyttää ellipsiä alkeellisesti eikä ylipäätään pysy tiukkana. Kuvamaailma taasen rämpii digikuvauksen perisynneissä. Estetiikka on sileätä, "nättiä" ja tasalaatuista, mikä sopii huonosti tallentamaan tarinan groteskit piirteet. Provosoivat ideat eivät tule iholle, niin kehollinen kuin Raw haluaakin olla. Raw jää etäiseksi. Kuten jää lopun nokkelaksi tarkoitettu käännekin.

Arvio: 2/5 hh:ta


Eteläafrikkalainen Roger Michell puolestaan on jo kokenut tekijä, jonka ura parin kolmen ensimmäisen ohjauksen jälkeen on aina vain taantunut. Jos haluaa nähdä todella hyvin ohjatun valtavirtakomedian, kannattaa katsoa jättihitti Notting Hill (1999), kuten itse olen tehnyt 15 kertaa. Serkkuni Rachel puolestaan ei ole hyvin ohjattu, mutta aivan eri syistä kuin Raw.

Serkkuni Rachel on outo valinta Michelliltä, joka on tehnyt myös käsikirjoituksen. Projekti on siis ollut hänelle erityisen tärkeä. Mutta Daphne du Maurierin hieno tarina on filmattu aiemminkin, 50-luvulla. Eikä minään b-tuotantona, vaan neljän Oscar-ehdokkuuden prestiisitapauksena. Rachelia näytteli Olivia de Havilland ja Philipin roolissa nuori Richard Burton löi itsensä kertaheitolla tähtiin. Tällä kertaa saamme tyytyä Philipinä Sam Clafliniin. Rachelin rooliin on onneksi saatu Racheleista parhain eli Rachel Weisz, joka kelpuutetaan Oliviaksi Olivian paikalle. Mutta Michell ei yllä Weiszin tasolle sen paremmin ohjaajana kuin kirjoittajanakaan.

Silmiinpistävintä tässä versiossa on Mike Eleyn kuvaus, joka herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, onko Serkkuni Rachel kuvattu hyvin vai vain taitavasti. Eleyn valaistus ja komposointi nimittäin jäljittelevät mahdollisimman tarkasti kultakauden italialaisia ja hollantilaisia taidemaalareita. Taidonnäytteenä Eleyn kuvaus tekee vaikutuksen, mutta samalla öljymaalauksen mestareiden tyyli latistuu kuin kankaalle liimatuksi julisteeksi. Samaa vikaa on ammattimaisessa ohjauksessakin, joka ei onnistu puhaltamaan henkeä huolellisesti luodun pinnan alle. Tai kutsumaan katsojaa sisään.

Arvio: 2/5 hh:ta


Mitä vikoja Elvira Lindin miellyttävässä dokumentissa Bobbi Jene onkin, ainakin se saa katsojaan yhteyden. Niistä vioista nopeasti puheen ollen, eniten ihmetyttää Tribecasta noudettu palkinto parhaasta kuvauksesta, sillä Lindin itsensä kuvaamassa teoksessa on useita hetkiä, jolloin tarkennus ei löydä kohdettaan otoksen sisällä sekä kaksi jaksoa, joissa linssiin on tarttunut häiritsevä roska. Nämä jutut eivät elokuvan arvoa vähennä, saavat vain epäilemään, että ko. palkinnosta eivät päättäneet kuvaamisen ammattilaiset.

Poikkeuksellisen tanssijan muotokuva on ehkä ennen kaikkea hyvin ohjattu. Tällä kertaa se tarkoittaa rohkeutta pyytää ja saada mennä kohdetta lähelle. Ja Lind menee todella lähelle. Hänen aiheensa on kolmekymppinen, iowalainen Bobbi Jene Smith, joka vietti koko kolmannen vuosikymmenensä Israelissa maailmankuulun Batsheva-tanssiryhmän jäsenenä. Sen perustajasta, Ohad Naharinista, tehty dokkari, Mr. Gaga, kävi Suomenkin valkokankailla aiemmin tänä vuonna. Naharinin kanssa suhteessa ollut Bobbi oli siinäkin mukana, mikä tekee Lindin elokuvasta tietyssä mielessä jatko-osan - mutta myös vastaparin.

Bobbi Jene kuvaa naista, joka ilmaisee itseään melkein kokonaan tanssin kautta. Puhuessaan Bobbi ei meinaa löytää oikeita sanoja ja vaikuttaa jopa lapselliselta ja yksinkertaiselta, mutta käyttäessään kehoaan kommunikaation välineenä hän on väkevä ja itsevarma. Bobbin olemassaolo on kehollista luuhun asti eikä siihen kuulu sellaisia estoja, joita me muut pidämme itsestäänselvyyksinä. Bobbi ei ole ekshibitionisti, keho vain sattuu olemaan hänen työkalunsa, josta hän ottaa kaiken irti: heti ensimmäisessä kohtauksessa näemme Bobbin alastomana. Myös hänen rakkautensa nuoreen poikaystäväänsä on hyvin ruumiillista (mies on myös tanssija Batshevassa). Siksi Lindin dokumenttiin tallentuu poikkeuksellisen intiimejä hetkiä poikkeuksellisen luonnollisella tavalla. Jopa Bobbi Jenen alastonkappaleen tabuja rikkovin jakso, jossa tanssija masturboi itsensä orgasmiin hiekkasäkin päällä, siirtyy tavallisesta paradigmasta epätavalliseen, johonkin ylevään ja yleisinhimilliseen.

Mainitsemisen arvoinen on myös kohtaus, missä "suddenly a wild Laura Dern appears", mitä ei selitetä millään lailla. Tai ehkä räpäytin silmiäni ratkaisevalla hetkellä. Kohtaus on kyllä mainio, Bobbin valottaessa värikkäästi mitä Naharinin oppien mukainen tanssi on.

Arvio: 4/5 hh:ta

R&A XxX: Liian vähän kilpikonnia

Lauantai 16.9.2017

Michaël Dudok de Witin La tortue rouge ("Punainen kilpikonna", FRA/BEL/JAP, 2016)
Anna Rose Holmerin The Fits ("Kohtaukset", USA, 2015)
Geremy Jasperin Patti Cakes (USA, 2017)

- elokuvat arvioidaan kilpikonnamaisuuden mukaan, nollasta viiteen kilpikonnaa -


Mestari Stantonin yllättävä poismeno uran huippukohdassa otti päähän koko päivän eikä oikein mikään muukaan sujunut. Liian lyhyiden yöunien takia aamu meni hösseliksi eikä missään vaiheessa ehtinyt syödä, vaikka eivät ruokapaikat olleet mitenkään auliita festarieläintä ruokkimaankaan. Kuuden maissa aamiaislounaspäivälliseksi nautittu Coronan salamitoast oli päältä palanut, mutta sisältä vetinen, kunnioitettava suoritus itsenään. Päivänavaus koitti Savoyssa, joka on niin hyvä elokuvakeidas, ettei Bio Rexiä muista kaivata.

Jos kilpikonna oli Luckyssa päähenkilön vertauskuva, on se "Punaisessa kilpikonnassa" itse asia. Silti Lucky tuntui kummasti kilpikonnaisemmalta. Tämän esikoisen - jollaisia olivat päivän kaksi muutakin leffaa - piti kuulua festivaalin varmoihin tärppeihin. "Punainen kilpikonna" on nauttinut lähes yksimielisestä ylistävästä kannatuksesta Oscar-ehdokkuutta myöten. Kauniisti piirretyssä tarinassa pienelle saarelle haaksirikkoutuvasta miehestä on koettu yleismaailmallisia tunteita. Mutta jossain puolivälin tienoilla putosin itse pois elokuvan maailmoja syleilevästä taikapiiristä. Mitä pidemmälle aina vain symbolisemmaksi kääntyvä tarina etenee, sitä vaikeammin samaistuttavaksi sen idealisoitu romantiikka käy. Minä en yksinkertaisesti uskonut siihen, mitä elokuva yritti esittää sen jälkeen, kun juoni vaihtaa danieldefoesta hcanderseniin. Onko kukaan huomannut, että naiseksi maagisesti muuttuvan kilpikonnan ja miehen välistä romanssia ei perustella millään lailla? Niin vain tapahtuu. Kun kuvaan astuu miehen lisäksi muitakin henkilöitä, alkaa dialogittomuus tuntua keinotekoiselta ja etäännyttävältä. Ennen pitkää myös näin hienovaraiseen dramaturgiaan turhan raskas jousisoitinmusiikki vaikuttaa yleisön tunteiden manipuloinnilta. Ja kun elokuva ei enää pidä otteessaan, alkaa animointikin näyttää kovin paljon kuvakirjan jäljittelyltä. "Punainen kilpikonna" tuntuu 80-minuuttista kestoaan pidemmältä.

Arvio: ei tarpeeksi kilpikonnia - 3/5 kilpikonnaa


Omaan tekotaiteellisuuteensa sortuu myös Venetsian biennalen suojissa syntynyt oppilastyö "Kohtaukset". On olemassa synnynnäisiä elokuvantekijöitä, mutta Anna Rose Holmer ei kuulu heihin. Huonosti ohjattu "Kohtaukset" ei ole lainkaan jännittävä, vaikka jutun keskiössä ovat cincinnatilaisessa nuorisokeskuksessa tapahtuvat nuorten tyttöjen selittämättömät sairaskohtaukset. Oikeastaan "Kohtaukset" on lyhäri kokopitkän elokuvan vaatteissa, mutta 70 minuuttia on vähän liikaa lyhäriksi.

Arvio: ei oikeita kilpikonnia, mutta päähenkilöllä, jota nuori Royalty Hightower esittää oivasti, on paksua nahkaa ja kova kuori - 2/5 kilpikonnaa


Fox Searchlight yritti hetken tehdä Geremy Jasperin amatöörimäisestä Patti Cakesista tämän vuoden Junoa, mutta ei siinä onnistunut. Jasperilla on kyllä intoa ja energiaa, mutta elokuvia hän ei osaa ainakaan vielä ohjata. Ensimmäinen puoli tuntia on tuskaa. Leffa näyttää suuren osan ajasta Nokia 3310:llä kuvatulta eikä Jasper tunnu tietävän haluaako hän yleisön nauravan elokuvalleen vai ei. Idea ylipainoisesta, valkoisesta räppäritytöstä on raikas, mutta Jasper ei saa aiheesta kaikkia mehuja tiristettyä.

Oikeastaan Patti Cakes on muotokuva New Jerseyn henkisestä ilmastosta. Piskuinen, puolitoista kertaa Pirkanmaan kokoinen osavaltio on USA:n tiheimmin asutettu, mutta värjöttelee suuren isoveljensä, New Yorkin, katveessa. Ihmiset ovat kouluttamattomia, köyhiä ja täynnä asennetta. Lahjakkuutta löytyy, mutta se saa tehdä täyden päivätyön päästäkseen varjoista päivänvaloon. Patti Dombrowsky on kaiken tämän ruumiillistuma. Hyvä hahmo, joka olisi ansainnut paremman elokuvan. Kuten myös roolin taitavasti tekevä australialainen Danielle Macdonald. Näyttelijät ja heidän värikkäät roolihahmonsa ovat ylipäätään leffan parasta antia. Show'n varastaa ilman muuta Kuin raivo härän Cathy Moriarty Pattin mistään hätkähtämättömänä isoäitinä. Moriarty tuntuu ymmärtävän käsikirjoituksen huumorin ketään muuta paremmin.

Puolivälin jälkeen Patti Cakes petraa vähän, ja juoni sivakoi tuttuja latuja. Lopun nostatus kykyjenmetsästysiltoineen on kliseisyydestään huolimattakin kiistatta tehokas ja sydämellinen. Jasper urakoi leffaan myös sen hiphopit, joiden tasosta voi kukin esittää näkemyksensä. Tulkinnanvaraa riittää sen suhteen, miten tosissaan Jasperin riimit on tarkoitus ottaa.

Arvio: ei lainkaan kilpikonnia, ellei New Jerseyssä halua väkisin nähdä jotain samaa - 0/5 kilpikonnaa.

***

Siitäkin huolimatta, että reilun vuorokauden sisällä helsinkiläinen taksi on yrittänyt lähettää FilmiLiekin toimittajan kahdesti suojatieltä ikuisuuteen, sai Monroe edustuksen R&A:n leffavisaan Dubrovnikissa. Visa oli samalla Kelaa sitä -visakirjan julkistustilaisuus. Neljän hengen joukkueemme "Piukat paikat Niagaran bussipysäkillä" menestys jäi keskinkertaiseksi. Tuloksena viides sija ja kotiinviemisinä Korso-dvd.

R&A XxX: harrydeanstantonismi (RIP)

Perjantai 15.9.2017

Daniela Thomasin Vazante ("Maininki", Brasilia, 2017)
Matthew Heinemanin City of Ghosts ("Aaveiden kaupunki", USA, 2017)
John Carroll Lynchin Lucky ("Onnenpekka", USA, 2017)

- elokuvat arvioidaan hds-asteikolla: teokset voivat saada nollasta viiteen harrydeanstantonia -


{EDIT: päivitys 15.9.: vain hieman jutun julkaisun jälkeen levisi suru-uutinen mestarin kuolemasta. Ajoitus on turhauttava ja murheellinen. R&A esittää Luckysta vielä useita uusintoja. Yhdysvalloissa elokuvan ensi-ilta on parin viikon päästä. Jälkituotannossa on vielä Frank Sinatran ja Ava Gardnerin liitosta kertova Frank ja Ava, jossa Harry Dean Stanton näyttelee sheriffiä. Tietysti. HDS in memoriam.}

Quentin Tarantinon Pulp Fiction on vain yksi elokuva. Se kuuluu lajissaan elinaikani hienoimpiin, mutta on myös innoittanut kokonaista leegiota 90- ja 2000-luvun huonoimpia leffoja; vuoden 2014 R&A-traileri saattaa olla kaikkien aikojen paras festaritraileri, mutta sen vanavedessä lilluskelee kasvava parvi toinen toistaan kehnompia jäljittelijöitä. Viime kevään Espoo Ciné -vitsi meni ehkä vielä joten kuten läpi pieteetin toteutuksensa ansiosta, mutta R&A 30:n Pulp Fictionia mielikuvituksettomasti toistava mainoselokuva kuuluu jo samaan roskakoppaan Seltzer-Friedberg-tuotosten kanssa. Sääli, sillä tänä vuonna R&A:n visuaalinen design verenpunaisesta sumusta uhoavan suden johdolla on muutoin hyvin tehokas, hyvin onnistunut.

R&A XxX alkoi Orionissa miellyttävän rauhallisissa merkeissä. Olisi ollut hauskaa, jos katsojia olisi löytynyt juuri 30, mutta siitä jäätiin muutaman silmäparin päähän. Paikalle saapuneille tarjosi brasilialainen "Maininki" edustavan kattauksen festarielokuvakliseitä:

- mustavalkokuvausta
- musiikittoman ääniraidan
- huumorintajuttomuutta
- ylipituutta
- epookkia ajasta ja paikasta, josta kukaan ei tiedä mitään
- esikoisohjauksen.

"Maininki" kuvaa brasilialaista, orjatyövoimalla toimivaa kaivosplantaasia vuonna 1821. "Taide-elokuvaa pönttöpäille"-kirjan oppien mukaan tasapaksun verkkaisesti rytmitetyssä ihan supervakavassa elokuvassa tapahtuu jotain asioita, mutta ei tarpeeksi kaksituntiseen leffaan. Estetisoituun kuvaukseen kaikkensa panostava elokuva muistuttaa paljon maan kuuluisimman valokuvaajan, Sebastião Salgadon, töitä, mutta hehku puuttuu. Keskivertoa heikompi digikopio korosti kuvan terävyyttä harmillisen epäelokuvallisella tavalla. Mutta ovathan monet "Mainingin" maisemaotoksista silti esteettisesti nautittavia. Taustavoimista löytyy yhden (ehkä kahden) hitin ihme Fernando Meirelles, joka hänkään ei ole varsinaisesti tunnettu suurena huumorin puolestapuhujana.

Arvio: 2/5 hds:ää


"Maininki" on dokumentaarinen; "Aaveiden kaupunki" on dokumentti. Ja millainen. Elokuvallisesti siltä jää kenties toivomaan vähän tiukempaa rakennetta ja fokusoidumpaa otetta, mutta inhimillisesti Cartel Landin ohjaajan uutuus tuo maailmanpolitiikan polttopisteessä vuodesta 2012 kidutetut syyrialaiset lähemmäs kuin tuskin mikään, mitä tähän mennessä on nähty. Matthew Heineman kulkee kameroineen hyvin erikoislaatuisen porukan mukana. Näiden nuorten miesten kotikaupunki Raqqa muutettiin lähes yhdessä yössä Islamic Staten "pääkaupungiksi". Miehet järjestyivät ruohonjuuritason vastarintaliikkeeksi otsikolla Raqqa Is Being Slaughtered Silently. RBSS on vastine IS:n mediapropagandalle välittäen uutisia fundamentalismin varjoihin suljetusta kaupungista salakuvausta ja sosiaalista mediaa käyttäen. Heidän työnsä on journalistisesti ainutlaatuisen rohkeata, mutta sen inhimillinen hinta on sanoinkuvaamattoman hirveä. IS on systemaattisesti murhannut kriittisellä hetkellä ulkomaille paenneen ydinryhmän Raqqaan jääneitä perheenjäseniä sekä kirjaimellisesti kymmeniä ystäviä. Samalla vainoten ulkomaille asti RBSS:n jäseniä, joista liikkeen henkinen isä, Naji Jerf, ammuttiin Turkissa kaksi vuotta sitten.

Heineman osaa tuoda kaiken tämän katsojan iholle, ei saarnaten, vaan ymmärtäen ja ymmärrystä lisäten. "Aaveiden kaupunki" ei painosta, vaan kaiken aikaa inhimillistää. RBSS:läiset eivät ole jonkin kulissidraaman päähenkilöitä, vaan aivan tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Niinpä ryhmän puhemies, Aziz, voikin todeta, että todellisia sankareita ovat Raqqassa sinnikkäästi toimivat katujournalistit.

RBSS käyttää tietoa ja sanoja IS:n kivääreitä vastaan. Ja nyt tieto heidän työstään leviää maailman väkevimmän mediumin, elokuvan, kautta. "Aaveiden kaupunkia" katsotaan ainakin maailman elokuvafestivaalien vuokraamissa teattereissa ja toivottavasti pian joka tuvan televisioissakin niin kuin mitä tahansa kuvatulvaa. Mutta miten katsoa aidan piikkeihin seivästettyjä, irtileikattuja päitä ja mussuttaa karkkia? Muutamalta Kino Engelin asiakkaalta tämä kävi päinsä, kuten edessäni istuneelta, säällisen oloiselta herrasmieheltä, jolla oli viereensä varattuna keksipaketti. Arkipäivän pervertoituneisuudeksi voi kutsua sitä kun syyrialaiset niskalaukaukset hyppäävät kankaalta syliin suomalaisen nauttiessa tyynesti suklaista herkkua. Onko tämä vanhentunutta moralisointia? En minä tiedä, en minä ole tuomitsemassa tässä ketään. Minä vaan kysyn, vedoten vanhaan viisauteen siitä, kuinka "kaikelle on aikansa ja paikkansa".

Arvio: 4/5 hds:ää


Mitä on harrydeanstantonismi? Monia asioita, mutta ainakin elokuvahulluutta. Viime heinäkuussa 91 täyttänyt Stanton on elokuvan legenda ja kävelevä instituutio. Hän on samaan aikaan americanan ikoni ja suuri ulkopuolinen. Suurten sivuosien lahjomaton, ja aito asia. Stanton on esiintynyt jotain 200 elokuvassa, joista suurin osa on unohdettavia, monet hyviä ja useat klassikoita, mutta olipa elokuvien taso mitä hyvänsä, Stanton ei ole huonoa roolia urallaan signeerannut. Huonous kääntää katseensa Stantonista, sillä Huonous ei tee mitään liian kiinnostavilla ihmisillä.

Esikoisohjaaja John Carroll Lynch on tehnyt kultturiteon pelkästään kiinnittämällä Stantonin pääosaan elokuvaansa Lucky, "Onnenpekka". Tämä on harvinaista mannaa, sillä olisiko "Onnenpekka" nöyrän ja itsestään melua pitämättömän näyttelijän noin kolmas pääosa 60-vuotisella uralla. Stanton näyttelee - ja huomatkaa, hän todella tekee roolia eikä vain jotenkin ole itsenään - kovasti itseään muistuttavaa joviaalia puolierakkoa, joka näyttelijän tavoin toimi Toisessa maailmansodassa laivakokkina. Tässä elokuvassa kuullaan Stantonin suusta yksi elokuvan historian parhaista kysmyksistä: "Is reality a thing?". Mikä tavallaan toimii koko jutun avaimena. Lucky elelee pienessä, kaktuksia vilisevässä kaupungin tapaisessa, ehkä Stantonin kotivaltiossa Kentuckyssa, mutta luultavammin kuitenkin Teksasissa tai New Mexicossa. Viihtyy itsekseen, mutta ei pode yksinäisyyttä. Käypä välillä kantapaikassa filosofoimassa. Eräänä päivänä Lycky hypnotisoituu kahvinkeittimensä digitaalikellon vilkunnasta niin paljon, että kaatuu rähmälleen. Kursailematon lääkäri (jota esittää aivan mahtava Ed Begley Jr.) osaa ainoastaan hämmästellä vanhuksen loistokuntoa, mutta oman kuolevaisuutensa kohtaava Lucky masentuu silti.

Senpä enempää tarinaa ei elokuvaan sitten mahdukaan. Stanton itse kun on piskuisen leffan tarina. Käsikirjoittajat tyytyvät vain keittämään kasaan joukon vinjettejä, jotka laventavat keskushenkilön kuvaa. Ja minne Stanton-Lucky cowboy-saappaissaan tallusteleekaan, siellä hän kohtaa kiinnostavia kasvoja. Aliarvostettu Ron Livingston on asianajajana saada vanhukselta turpaansa, Alien-toveri Tom Skerritt vaihtaa sotamuistoja. Ja David Lynch ei ehkä osaa juurikaan näytellä, mutta hänkin on liian kiinnostava, ja hänelle on kirjoitettu koko leffan inspiroituneimmat vuorosanat, joiden jälkeen kilpikonniin suhtautuu suuremmalla kunnioituksella. Niin, kuten Lynch, koko elokuva on omalla tyynellä tavallaan mielettömän hauska.

Kaks´ ois toivetta mulla: että joku uskaltaisi tuoda tämän pienen helmen Suomen levitykseen (ihan vaan tiedoksi, että Orionin näytös oli käytännöllisesti katsoen loppuunmyyty); ja että Stantonin suuntaan alettaisiin viskoa amerikkalaisia alan palkintoja kuin halkoja takkatuleen. Nimittäin, elokuvanäytteleminen ei tästä enää aidommaksi ja väärentämättömämmäksi tule. Lucky on niin hyvä suoritus, että katsoja ei muista sen olevan fiktiota. Ja se on täynnään suurta persoonallisuutta, missä on jotain niin jaloa, niin jaloa. Tämä tunne tiivistyy elokuvan huippukohdassa, jossa Lucky aloittaa spontaanisti espanjankielisen laulun. Kohtaus on Stantonin ansiosta täysin puhdas, pelkkää rehellisyyttä.

Arvio: Lucky ei ehkä mullista elokuvan historiankirjoja, mutta se on varmasti maailman harrydeanstantonilaisin elokuva - 5/5 hds:ää

SINFF 2017

Savonlinnan kansainvälinen luontoelokuvafestivaali järjestettiin jo kahdeksatta kertaa tänä kesänä 18.-20.8.2017. Yleisöä festivaali keräsi uuden kävijäennätyksen verran eli 2500 henkeä. Festivaalin tapahtumat levittäytyivät Savonlinnan keskustan tuntumaan liki 30 lyhyen ja pitkän elokuvan, livemusiikin, taiteen ja työpajojen voimin. Elokuvakerho Monroen rahastonhoitaja oli paikalla lehdistön edustajana.



Luontoelokuva on genrenä laaja ja monipuolinen. Savonlinnassa nähtiin tänä kesänä perinteiseksi luontodokumentiksi miellettävien deskriptiivisen lajiesittelyjen lisäksi niin ympäristönsuojeluun kuin globaalin talouden vaikutuksiin ja luontokuvaajiin itseensäkin keskittyviä elokuvia. Luonto ja ympäristö olivat myös tavalla tai toisella osallisena festivaaleilla esitetyissä taiteellisesti kunnianhimoisemmissa lyhytelokuvasarjoissa.

Kisalinna

Luontokuvaajan suhde luontoon

Yksi festivaalin näytöksissä ja muissa tapahtumissa toistunut teema oli luontosuhde. Onko luonnon kuvaaminen sen puolesta taistelemista, sen hyödyntämistä tai kenties riistämistä? Inhimillistetäänkö tai tarinallistetaanko luontoa tarpeettomasti luontoa kuvattaessa? Mitä luonto itse hyötyy itsensä esittämisestä? Tuleeko luontoelokuvan ottaa aina kantaa ollakseen eettisesti hyväksyttävä, vai saako luontoa käyttää puhtaasti taiteen välineenä? Aihetta käsiteltiin lukuisten elokuvien lisäksi myös Luontoelokuva 2.0 -seminaarissa, jossa keskustelijoina olivat dokumentaristi Petteri Saario sekä tuottaja-ohjaajat Anu Kuivalainen ja Elli Toivoniemi. Keskustelun moderaattorina toimi dokumentaristi ja taiteilija Jaakko Ruuska.

Festivaaleilla Suomen ensi-iltansa sai valokuvaaja Tauno Kohosen kansainvälisesti palkittu Kitkajoki – rakas joki (2016). Elokuva on toisaalta ohjaajan rakkaudentunnustus kuusamolaiselle jokilaaksolle, toisaalta keskustelunavaus luontokuvaukseen liittyvistä luonnon hyödyntämisen ja esineellistämisen aspekteista. Taiteellisesti antoisinta puolta elokuvassa edusti Kohosen erikoisosaaminen sumuisten maisemien kuvaajana. Tyylikkäästä kuvauksesta huolimatta elokuvan moninaiset teemat jättivät jälkeensä valitettavan hajanaisen kokonaisvaikutelman. Kohosen oma suhde kohteeseensa, jokilaakson historia sekä tulevaisuuden uhkakuvat ja Reino Rinteen aforismien kautta tuodut syväekologisiksi tulkittavat teemat eivät valitettavasti nivoutuneet täysin yhteen, vaan tuottivat hidastempoisen kuvaston vastapainoksi sisällöllisesti liiankin moninaisen kokonaisuuden.

Elli Toivoniemen ohjaama, Suomessa palkintojakin kerännyt Kesäni sudenkorentona (2016) keskittyi niin ikään luontokuvaajan ja luonnon suhteeseen. Elokuva on henkilökuva koko elämänsä sudenkorentoja kuvanneesta ja tutkineesta 25-vuotiaasta Miikka Frimanista. Kesäni sudenkorentona valottaa Frimanin historiaa luontokuvaajana suurilta osin hänen ja hänen perheensä kuvaaman videoarkistomateriaalin kautta. Henkilökuvassa korostuvat harrastajasta ammattilaiseksi elokuvan mittaan kasvavan Frimanin kautta luontokuvauksessa vaadittava intohimo, pitkäjänteisyys ja asiantuntijuus. Näytöksen alkukuvana nähtiin Frimanin viimeisin ohjaus Kasteita (2016), joka on tyylipuhdas taiteellinen lyhytelokuva kolmen sudenkorentolajin ja veden suhteesta.

Festivaaleilla nähtiin myös Anu Kuivalaisen Sielunmetsä (2016), joka esittelee kymmenen erilaista näkökulmaa ihmisen ja metsän suhteesta. Elokuva kysyy, miten metsänomistajien ja -suojelijoiden, metsää taiteessaan käyttävien ja siellä harrastavien ihmisten henkilökohtaiset käsitykset metsästä eroavat ja toisaalta, miten erilaiset luontosuhteet muodostavat kaikille suomalaisille yhteisen, erityisen vahvaksikin väitetyn suhteen luontoon ja metsään.

Sulosaari

Kantaaottava ympäristöelokuva

Festivaalien virallisena teemana tänä vuonna oli ilmastonmuutos. Ilmasto- ja ympäristökysymyksiin pureuduttiin erityisesti ohjelmiston ulkomaisissa elokuvissa. Kantaaottavien elokuvien aiheet liikkuivat laajalla alueella luomuviljelystä globaalin talouden ympäristövaikutuksiin ja ihmisoikeuskysymyksiin.

Good things await (Så meget godt i vente, 2014) on Phie Ambon dokumentti tanskalaisesta idealistisesta maanviljelijästä Niels Stokholmista. Stokholmin biodynaamisen tilan pastoraalinen rauha rikkoutuu, kun viranomaiset vaativat viljelijää noudattamaan holistisen näkemyksensä sijasta luomusertifikaatin ja eläinsuojelumääräysten mukaisia normeja. Katsoja kutsutaan näkemään Stokholmin maatila Ambon naiivin katseen kautta pienenä paratiisina, ja liki hengellistä kuvastoa vahvistetaan Theatre of Voicesin musiikin sekä Stokholmin omien filosofisten pohdintojen kautta. Kriittisen katsojan on kuitenkin vaikea niellä viljelijän antroposofisia metodeja sellaisenaan.

Julia Dahrin elokuva Thank you for the rain (2017) seuraa kenialaisen maanviljelijän Kisilu Musyan kasvua ilmastonmuutosaktivistiksi. Musya taistelee kotipelloillaan ilmastonmuutoksen välittömiä vaikutuksia vastaan. Dahr antaa Musyalle äänen ja ilmastonmuutokselle kasvot luovuttamalla viljelijän käyttöön kameran, jolla taltioida omaa elämäänsä ja ilmastonmuutoksen paikallisia vaikutuksia. Musya pääsee myös kertomaan oman tarinansa vuoden 2015 Pariisin ilmastokokoukseen, mutta turhautuu globaalin päätöksenteon jähmeyteen ja piittaamattomuuteen. Musyan henkilökuvan kautta katsoja kutsutaan pohtimaan, mitä mahdollisuuksia vaikuttaa, ja velvollisuuksia toimia, yksilöllä on ilmastokatastrofin kynnyksellä.

Tutkivaa journalismia edustava Dead donkeys fear no hyenas (2017, Joakim Demmer) valottaa ongelmia, joita ”uuden vihreän kullan” eli viljelysmaan kasvava kansainvälinen kysyntä aiheuttaa kehittyvissä maissa. Etiopian hallituksen tukemat ulkomaiset investoinnit tuottavat hyvinvoinnin sijaan lisää nälänhätää ja levottomuuksia valtiossa. Maailmanpankin hyvää tarkoittavat projektit valjastetaan puolestaan uusien investoijien työkaluiksi. Dead donkeys fear no hyenas on silmiä avaava raportti korruptiosta, kehitysavun väärinkäytöstä ja globaalin talouden negatiivisista ympäristövaikutuksista.

Virtual Reality -näytös

Luontoelokuvaa elokuisessa yössä

Festivaalitarjonnasta perinteisintä luontodokumenttielokuvaa edusti yllättäen Tim Grabhamin ohjaama Creeping garden (2014). Limasienten sielunelämään kurkistavan dokumentin musiikin on säveltänyt Jim O’Rourke ja eliöiden kasvustoja on kuvattu time lapse -tekniikalla. Dokumentin aiheuttanut pienoinen hype antoi odottaa jotain Momoko Seton Planets -sarjan tapaista scifi-psykedeliaa. Katsojan tajunta ei kuitenkaan varsinaisesti räjähtänyt, sillä dokumentti paljastui melko kesyksi katsaukseksi limasienten taksonomiasta ja erityisesti niitä tutkivista tiedemiehistä ja niitä taiteessaan käyttävistä taiteilijoista.

Virallinen festivaaliolut, Mustan Virran Panimon "Mesi"

Oheistapahtumia oli tarjolla moneen makuun – festivaali tarjosi niin lastentapahtumia, virtuaalinäytöstä, aamujoogaa kuin taidenäyttelyä ja livemusiikkiakin. Näytöksiä oli teemaan sopivasti istutettu osaksi Saimaan rantojen luontoa. Perjantain loppuunmyydyssä Metsänäytöksessä kuunneltiin Joose Keskitaloa ja katsottiin AV-arkin taidelyhäreitä Lettukahvila Kalliolinnan edustalla Sulosaaressa. Lauantai-iltana odotettu Elokuvapiknik jouduttiin kuitenkin siirtämään ukkosmyrskyennusteen takia Riihisaaren pittoreskeilta rantakallioilta sisätiloihin. Festivaaliväki ei moisesta muutoksesta pahemmin järkyttynyt, vaan leiriytyi eväineen Maakuntamuseoon kuuntelemaan Kolibri & Kaukomatka -duoa ja nauttimaan Sielunmetsä -elokuvan näytöksestä. Myöhäisillan ohjelmassa lauantaina oli festivaaliklubi, jolla festivaalivieraita tanssitti Muuan Mies -yhtye lämppärinään savonlinnalainen Trees.

Maakuntamuseo

Vuoden 2017 SINFF oli kooltaan pieni ja ohjelmistoltaan tasokas tapahtuma. Esitettyjen elokuvien sisällöissä oli tarpeeksi variaatiota – tarjolla oli sopivissa määrin sekä taiteellisesti kunnianhimoisia teoksia että poliittisesti kantaaottavia tuotantoja. Maltillinen kävijämäärä näkyi leppoisena tunnelmana ja järjestelyiden mutkattomuutena. Kaikki tapahtumapaikat sijaitsivat kävelyetäisyydellä Savonlinnan satamasta, ja elokuisen yön tarjoamat tunnelmalliset puitteet Saimaan rannalla ulkoilmassa oli osattu hyödyntää. Vuosittain järjestettävää festivaalia voi suositella lämpimästi niin luontoelokuvan genreen jo tutustuneille kuin vähemmän sitä tuntevillekin.

Mustan Virran Panimon baari Riihisaaressa