Sunnuntaipiknik jurakautisessa puistossa

"Jurassic Park is frightening in the dark." - "Weird Al" Yankovic

Sunnuntai on suomalaisessa kalenterissa ollut viikon viimeinen päivä vasta vuodesta 1973. Niin muodoin sitä ennen viikko kaiketi aloitettiin lepäämällä, kun se nykyään päätetään lepoon. "Niin muuttuu mailma, Eskoni", ja sitä myöten ovat nähtävästi ajatkin muuttuneet nummisuutarien päivistä. Mikäpä siinä, ilman muutostahan ei olisi kehitystä ja evoluutiota; ei ihmistä - eikä dinosauruksia.

Normaali eppu viettää - sikäli kuin toisen käden tietoon on luottaminen - tavan sunnuntait perheelleen pyhittäen. Onhan sunnuntai oletettavasti ainoa viikon päivistä, joka edes teoriassa kerää koko perheen yhteen ilman, että kenelläkään on mitään velvollisuuksien leimaamia menoja. Herätään siis myöhään, tehdään kaikki hitaasti, kysellään muiden kuulumiset viimeiseltä viikolta enemmän kohteliaisuudesta kuin aidosta kiinnostuksesta ja lorvaillaan. Jos sattuu kaunis ilma, mennään ehkä yhdessä internetin ulkopuolelle, vaikkapa kävelylle tai jopa puistoon pikinikille (mutta korkeintaan kerran vuoteen).

Samalla kun Heikki ja Kaija lapsineen syövät makkaravoileipiä viltin päällä silmiään auringossa siristäen, introvertti filmihullu "ulkoistaa" kokemuksen tilaamalla pitsan, vetämällä verhot suljettujen sälekaihtimien eteen ja syöttäen dvd-levyn toisensa perään laitteen kelkkaan. Filmihullu sukeltaa jonkun toisen mielikuvituksen siivin fantasiapiknikille dinosaurusten sekaan jurakautiseen puistoon. Filmihullu jättää muun maailman omaan rauhaansa, laittaa kännykän pois päältä ja katsoo pimeässä kopissaan, joka ei aivan ansaitse "kodin" arvonimeä, koko neljän elokuvan saagan (1993-2015) - käänteisessä järjestyksessä. Sitten filmihullu kertoo näkemästään kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.

Pitsassa oli kebablihaa, tonnikalaa, pepperonia, vihreätä chiliä ja aurajuustoa. Jäätelö oli vadelma-valkosuklaata.

Jurassic World (2015)

On kivaa olla oikeassa. Siitä tulee miellyttävän endorfiininen onnistumisen tunne. Idea Jurassic Park -saagan katsomisessa käänteisessä järjestyksessä perustui teoriaan, että näin ilta vain paranisi vanhetessaan. Ja näinhän kävi, sillä Jurassic World on kirkkaasti sarjan heikoin lenkki. Viihde-elokuvaksi siinä ei ole kummempaa vikaa, se on vain tuollainen persoonaton paketti, joita Hollywood valmistaa rutiinilla liukuhihnaltaan. Oikeastaan, jos halutaan sukeltaa oikein syviin vesiin, nämä tällaiset eivät ole varsinaisesti elokuvia, ne ovat vain jotain, mitä katsoa. Ero on samankaltainen kuin isotädin Mallorcan lomakuvien ja Sebãstiao Salgadon galleriaan ripustettujen valokuvien välillä. Sama, mutta ei kuitenkaan sama.

Jurassic Worldhan rullaa menevästi eteenpäin sillä tutulla rytmillä, mikä on syvällä Hollywood-ammattilaisten selkärangassa, joten tottahan sitä katselee. Mistään ei vain löydy mitään omaa ja näyttelijät muistuttavat ihmistä enemmän heistä multiplexin aulaan valmistettuja pahvi-standeja. Chris Pratt pääsankarina vielä menee, mutta Bryce Dallas Howard (joka näyttää ihan Julia Robertsilta Notting Hillin feikki-scifissä Helix) on kuin säälittävä muisto Manderlayn ajoilta, puhumattakaan tarinan pakollisista lapsista, jotka edustavat Disney-mielikuvaa alaikäisistä ällöttävimmillään. Tosin alkuperäisen tri Wun eli B. D. Wongin mukaan tuominen oli tyylikäs veto.

Yllättävintä Jurassic Worldissa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun otsikon puisto näytetään toiminnassa ja turisteja täynnä. Olisikin ehkä ollut hyvä idea valita juoneen mukaan pari satunnaista puiston vierasta, joihin katsoja olisi voinut samaistua. Mutta ei tällä kertaa.

Colin Trevorrow tuntuu nähdyn perusteella todella oudolta valinnalta ohjaajan pallille, sillä toista elokuvaansa ohjaava Trevorrow ei oikein osaa ohjata toimintaa. Toimintajaksot tulevat ja menevät rutiinilla, josta puuttuu yllätysmomentti. Eritoten kaahailujen ajoitus ja rytmittäminen on mekaanista.

Elokuvan "suuri idea" on sen todistaminen, että geenimanipulaatio on hullun hommaa. Sitähän kaikki aiemmatkin osat paasasivat. Jurassic World ei malta olla viemättä teemaa liian pitkälle. Velociraptorien antropomorfosointi saa niin huvittavia piirteitä, että loputkin jännityksestä valuu maahan. Olisivat tehneet saman tien apinoidenplaneetat ja pistäneet raptorit puhumaan ihan ihmisten kieltä.

Jurassic Worldin ylivoimaisesti paras kohtaus on itse asiassa lyhyt ja huomaamaton hetki valvomossa, missä muuan nörtti saa pakit ihastukseltaan. Elokuvan ainoa inhimillinen hetki.

Jurassic Park III (2001)

Tämä on saagan isoin myönteinen yllätys.

Aika on tehnyt hyvää sarjan kolmannelle, spin-offmaiselle elokuvalle. Jurassic Park III on taka-ajatukseton, tekemisen iloa hohkaava, esimerkillisen napakka viihdytin, jossa on koko sarjan paras käsikirjoitus. Käsikirjoitusta oli sorvaamassa Oscar-luokan (tällä kertaa termin parhaassa merkityksessä) ammattilainen Alexander Payne, ja ehkä hänen peruja on skenaarion tiukkaan ruuvattu rakenne: leffa kestää vain 80 minuuttia. Siinä on kaikki tarvittava eikä mitään turhaa. Ensi-iltakierroksella JP3 tuntui ehkä liiankin kauas alkuperästään etäännytetyltä, mutta ajan myötä Paynen ja kumppaneiden ideat ovat saaneet pontta alleen. Toisaalta, koska se muistuttaa paljon vanhoja sarjafilmejä, JP3 saattaa sopia saagan muita osia paremmin kotikatsomoon.

Ohjaaja Joe Johnston on mielenkiintoinen kaveri. Kolmekymppisenä hän oli jo Oscaria voittamassa Kadonneen aarteen metsästäjien (1981) erikoistehosteista. Esikoisohjaus oli jättihitti Kulti, kutistin kakarat (1989), kulttikoomikko Rick Moraniksen ehkä hienoin hetki. Toista kertaa ei Johnston ole käynyt Oscarin lähelläkään - ehkä lähempänä Razzieta -, sillä kaikessa hänen tekemisessään näkyy rakkaus Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuviin, siihen Unelmatehtaan b-osastoon (tässä mielessä Johnston on Joe Danten hengenheimolainen): Rocketeer (-91), Jumanji  (-95) ja viimein vanhan ajan patinalla kyllästetty Kapteeni Amerikka (2011) henkivät kaikki kaipuuta lapsuuden aikojen sarjaelokuviin ja -kuviin.

Joka tapauksessa, JP3:ssa Johnston tekee monta asiaa oikein. Yksi elokuvan valteista on sen kasti, johon on kerätty taitavia, persoonallisia luonnenäyttelijöitä, jotka tuovat kuvaan mukaan kahmalokaupalla karismaa. Eronnutta avioparia esittävät William H. Macy ja aina ja ikuisesti aliarvostettu Téa Leoni käytännössä varastavat leffan, mutta Michael Jeter (1952-2003) ottaa hänkin kaiken irti jokaisesta hetkestä. Australian Harrison Fordista hyvin käyvä Sam Neill kantaa elokuvaa vaivatta harteillaan paleontologina, joka huijataan pelatusoperaatioon Isla Sornalle. Tässä elokuvassa on myös helposti sarjan siedettävin lapsihahmo (Trevor Morgan).

Toinen valtti elokuvan hihassa on sen huumori, joka näiden näyttelijöiden käsittelyssä napsahtaa takuuvarmasti kohdalleen. Se myös entisestään lisää hahmojen aitouden tuntua, kun nämä dinoamatöörit kompastelevat kuin puolivahingossa kohti turvaa luottaen enemmän tuuriin kuin militanttiseen suunnitelmallisuuteen. Sarjan kirkkaasti aliarvostetuin osa.

Joe Johnstonin viimeisin elokuva, Not Safe For Work (2014), kestää alle tunnin ja vartin...

Jurassic Park: Kadonnut maailma (1997)

Jurassic Park III on monella tapaa kakkososaa parempi - se on tiiviimpi, hauskempi, "luonnollisempi" -, mutta loppujen lopuksi osa 2 herättää sittenkin enemmän ihailua. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjasi Steven Spielberg, ehkä autenttisin "savant"-nero, mitä elokuvan historia tuntee. Enemmän kuin kenties kukaan muu, Spielberg syntyi elokuvantekijäksi: elokuva on hänelle yhtä luonnollinen kieli kuin englanti. Tuskin kenenkään muun elokuvissa kuvat järjestyvät yhtä vaivattomaksi helminauhaksi. JP2 ei ole lähellekään parasta Spielbergiä, mutta kun kone lähtee käyntiin, meno on vaikuttavaa.

Ollakseen lähtökohtaisesti lahjakkaampi kuin kukaan muu - ollakseen Elokuvan Mozart tai Capablanca -, Spielbergiltä löytyy paljon vähemmän mestariteoksia kuin pitäisi. Syitä tähän on useita, mutta tärkein niistä on kyvyttömyys panostaa käsikirjoitukseen. Niin E.T.:ssä kuin Schindlerin listassa, niin erilaisia kuin ovatkin, on erinomainen käsis, ja tuloksena ohjaajan kaksi parasta elokuvaa. JP2 on usein loistavasti ohjattu, mutta siinä on todella heikko käsikirjoitus, todella heikolta kirjoittajalta (David Koepp), jota Spielberg on käsittämättömästi käyttänyt kerta toisensa jälkeen. Kaiketi Koepp on nopea. Mutta jälkikin on sen mukaista. Koepp hallitsee käsikirjoittamisen säännöt ja osaa luoda pitävän rakenteen ja sentata pinnallisen näppärää dialogia, mutta JP2 ei lopulta ole muuta kuin tyhjästä temmattu paluu saarelle (teknisesti ottaen eri saarelle, "b-asemalle"), joka on tarkoitukseton seikkailu ilman syytä kaiken takana. Koepp muutti ilmeisesti alkuperäistä romaania ratkaisevasti ja monin tavoin - tyhjemmäksi.

Siinä missä kolmososaa hallitsi Sam Neillin paleontologi Grant, JP2 on rakennettu Jeff Goldblumin mainion rock-tähtimäisen kaaosmatemaatikon ympärille. Kakkososa on myös ykkösosaa selvästi tummasävyisempi ja "vaarallisempi": loppujen lopuksihan Jurassic Park -elokuvat eivät koskaan tavoita varsinaista kauhun tuntua, mutta tämä kakkonen käy lähimpänä. Elokuva ottaa aikansa ennen kuin pääsee kunnolla vauhtiin, mutta kun iso vaihde lopulta isketään silmään, ei draivi katkea hetkeksikään. Spielberg luo koko joukon upeita kuvia, kuten "ruohomeressä" saaliitaan kohti "uivat" raptorit, joiden takia elokuvan heikkoudet antaa lopulta mielellään anteeksi. Ohjauksellisesti ehdoton kliimaksi on juonen näkökulmasta aivan järjettömän pitkä jakso, missä päähenkilöt ovat trooppisen myrskyn keskellä loukussa kaksiosaisessa asuntovaunussa, jonka toinen osa roikkuu kielekkeen yli. Jakso on loistelias esimerkki Spielbergin armoitetusta kyvystä pitää yllä herkeämätöntä jännitystä. Kuvarajaukset ovat vaihtelevia, yksityiskohtiin todella paneudutaan ja rytmitys on timanttinen. Hän puristaa lisäksi kaiken mahdollisen irti verrattoman Richard Schiffin donquijotemaisista yrityksistä pelastaa kollegansa. Puhtainta mahdollista elokuvaa, missä juonella ei ole enää mitään väliä, vain hahmojen kokemusten välittämisellä.

Sitten, jonkin ajan kuluttua tästä, takaa-ajon yhä hellittämättä, Spielberg tallentaa koko uransa kiusallisimman, cringeworthyimmän, hetkensä, joka liittyy pakolliseen lapsihahmoon ja hänen telinevoimisteluharrastukseensa.

Jurassic Park: Kadonnut maailma on sekalainen valikoima onnistumisia ja epäonnistumisia, joka yhtä kaikki pitää mukanaan ja tarjoaa loistavia esimerkkejä visuaalisesta kerronnasta. Vaikka ne menettävätkin keskimääräistä enemmän kotiruudussa. JP2:ssa on myös Spielbergin suora, ei täysin onnistunut kunnianosoitus seikkailuelokuvista ehkä suurimmalle, Hatari!lle (1962). Myös John Williams ammentaa Hatari!sta paljon musiikkiinsa. JP2 lainaa Hatari!n lisäksi paljon muistakin lähteistä, kuten King Kongista, Godzillasta tai Gojirasta ja Zaroffin koirista (The Most Dangerous Game, 1932). Maailman omaperäisin elokuva se ei siis ole. Omaperäisyyttä Spielberg panttasi nähtävästi seuraavaan projektiinsa, kun hän vuotta myöhemmin mullisti sotaelokuvagenren Pelastakaa sotamies Ryanilla.



Jurassic Park (1993)

Aito ja alkuperäinen. Jurassic Parkin hohto ei näemmä ota himmetäkseen, sillä se vakuuttaa yhä sarjan mestariteoksena. Ja yllätys, yllätys, siinä on saagan paras tarina.

Tämä johtuu siitä, että Michael Crichton oli yhä kovasti mukana franchisen hahmottelussa. Crichton kertoi Spielbergille ideastaan jo romaanin kirjoitusvaiheessa ja toimi elokuvan toisena käsikirjoittajana David Koeppin ohella.

Michael Crichton (1942-2008) oli poikkeuksellisen älykäs mies ja suuri unelmoija. Hän menestyi niin kirjailijana, elokuvantekijänä kuin televisiotuottajanakin (ER). Hittisarja Westworld perustuu Crichtonin esikoiselokuvaan Tappokone vuodelta 1973, jonka perusidealle Jurassic Park itse asiassa myös rakentuu. Crichtonin mielikuvitusta kiihottivat kaksi teemaa ylitse muiden: teknologian editysaskeleet ja lääketiede. Kirjailijana ja elokuvaohjaajana Crichtonin tuotannossa esiintyvät robotit yllättävän suuressa roolissa. Jurassic Park on silti hänen suurin voittonsa, kulttuuri-ilmiö, joka vertautuu Harry Potteriin, jos siihenkään.

Jurassic Park olisi ollut iso juttu pelkkänä romaaninakin, mutta Spielbergin filmatisointi ajoi asian lopullisesti perille: siitä tuli muutamaksi vuodeksi maailman katsotuin elokuva, ja kokonainen sukupolvi koki ennen näkemättömän "dinobuumin". Elokuvasta voisi kirjoittaa väitöskirjan verran tekstiä, mutta keskitytään tässä vain pariin seikkaan.

Mitä useammin Jurassic Parkin katsoo, sitä selvemmäksi käy aikalaiskritiikin epäreiluus sen kritisoidessa elokuvan hahmojen paperisuutta. Elokuvan rikas henkilögalleria on sen tosiasiallinen sydän, ja esimerkiksi Sam Neillin ja Laura Dernin avopari on täynnä henkeä ja keskinäistä rakkautta. Toisaalla, Wayne Knightin esittämän tietokonenörtin odysseia olisi täynnä ummehtunutta ilmaa, jollei hän saisi katsojaa puolelleen. Knightin kollegaa esittää ketjupolttava Samuel L. Jackson, joka olisi kiinnostava vaikka säkki päässä. Ja jo ensi-iltakierroksella kehuja keräsivät Jeff Goldblum ja Richard Attenborough (1923-2014). Elokuvan lapsetkin ovat siedettäviä.

Jurassic Park III:n käsis on sarjan onnistunein, mutta alkuperäisen elokuvan tarina on monipuolisin, lähtien Wayne Knightin petoksesta, joka suistaa kaiken radaltaan. Spielberg on tarinan kuljettajana etevimmillään eikä ote petä missään kohdassa. Jos Jurassic Worldissä ei ole ensimmäistäkään visuaalista oivallusta, on Jurassic Park suorastaan pullollaan ikonisia kuvia, kuten pelkkä dinosauruksen silmän näkyminen ja pupillin supistuminen taskulampun valokeilassa tai kuuluisa peilikuvailluusio raptorien metsästysmaaksi muuttuneessa keittiössä. Jakso, jossa Neill ja toinen lapsista pakenevat puusta alas rymyävän jeepin edeltä on aidosti omaperäinen toimintajakso, joka luo autotakaa-ajon ja tappaja-autotematiikan kokonaan uudelleen. Jurassic Parkin visuaalinen ilme on aivan omansa, suorastaan omituisen kirkas ja lattea. Se ei ole yhtä tyylikäs kuin JP2, mutta yhtenäinen se on. Kuvaaja oli Dean Cundey, ja hän on viimeinen kuvaaja ennen kuin Spielberg siirtyi kokonaan käyttämään puolalaista mestaria Janusz Kaminskia.

Jurassic Park on yhä erikoistehosteiltaan tärkein elokuva mitä on tehty. Niiden takana oli alan ehdoton eliitti: Michael Lantieri, Dennis Muren, Phil Tippett ja Stan Winston. Se oli ensimmäinen elokuva, joka onnistui luomaan tietokoneanimaationa uskottavia eläimiä, ja ne näyttävät yhä hienoilta. Kaikki sitä seuranneet elokuvat ovat seisseet Jurassic Parkin olkapäillä. Esimerkiksi edellä mainitun keittiökohtauksen raptoreihin uskoo yhä. Jopa Jurassic Worldin dinot tuntuivat epätasaisemmilta (ja elokuvan alussa nähty rastas on täysin epäuskottava). Ehkä osa ansiosta kuuluu tavalle, jolla Spielberg kuvasi dinoja uskottavimmassa valossa, mene tiedä.

Jurassic Park on kuin hyvä ystävä, joka ei petä. Sillä on aina annettavaa. Se on luova ja aidosti mielikuvituksellinen - ja sitä paitsi aitoa science fictionia - ja sen ajatukset geenimanipulaation sudenkuopista tuntuvat yhä päteviltä eivätkä lainkaan saarnaavilta. Se on hieno päätös saagalle.

Blaa Blaa Land

Damien Chazellen La La Land (EDIT - kredit: Lauri - 25.1., muokatut kohdat alleviivattu)


"(The Sound of Music) is the sugar-coated lie people seem to want to eat." - Pauline Kael, 1965

Elokuva on kuin konvehtirasia: koskaan ei tiedä mitä saa. Me menemme elokuviin vapaaehtoisesti manipuloitaviksi - ja eikö juuri se ole hienointa leffassa käymisessä, että elokuvilla on voima niin suorasukaisesti ärsyttää ja kiihottaa tunteitamme? Itkua, naurua, ahdistusta, onnea, surua, empatiaa ja suuttumusta: koko inhimillisyyden paletti tuon valkokankaan muotoisen koneen käsittelyssä.

Koska meitä ihmisiä on joka junaan ja resiinaan, myös elokuvantekijöille elokuva on kuin konvehtirasia: ikinä ei voi olla varma, mistä herkkusuu janan toisessa päässä lopulta tykkää ja mistä ei. Elokuva on syvästi henkilökohtainen kokemus, niin katsojan kuin tekijänkin puolelta.

Itse en muista pitkään aikaan olleeni yhtä tuskastunut ja ärsyyntynyt leffateatterin penkillä kuin La La Landin näytöksessä, elokuvan, josta kuuluu tykätä - ja leffanörttien ennen muita.

Damien Chazellen kolmannessa ohjaustyössä moni palikka solahtaa oikeaan loveen. Lopputulos vain on vähemmän kuin osiensa summa: viime vuoden isoin pettymys.

Eihän kukaan sitä voi kiistää etteikö La La Land olisi huolellista, hyvin korkeatasoista ammattilaistyötä. Parhaan nautinnon saakin ihastelemalla sitä kauniina ja taidokkaasti hiottuna elokuvaesineenä. Mutta jossain vaiheessa - ehkä kun on nähnyt 3 000:nnen elokuvansa - alkaa väistämättäkin odottaa elokuvilta muutakin kuin uusia vaatteita eikä tämäkään keisari ole nakuna nättiä katsottavaa.

La La Landin noviisimaisuus tiivistyy sen kuuluisaan alkujaksoon. Los Angelesin liittymärampilla yhdellä otolla kuvattu musikaalikohtaus on tuotannollisena pikkuihmeenä näkemisen arvoinen ällistys. Monessa mielessä kyseessä on elokuvan paras kohtaus - mutta suuri jakso se ei silti ole. Vaikka ruotsalaisen Linus Sandgrenin kamera lentää kuin pääsky ja tanssijoiden markkeeraus napsahtaa joka kerta paikalleen täsmällisesti kuin saksalainen kellopeli, ei katto nouse ilmaan kuten pitäisi. Kohtaus tuntuu mekaaniselta ja etäiseltä. Keskinkertainen hissimusiikki ei tempaa mukaansa, ja lyriikoista puuttuu Cabaret'n särmä, Laulavien sadepisaroiden nokkeluus ja West Side Storyn romantiikka.

Särmää, nokkeluutta ja romantiikkaa ei löydy muualtakaan La La Landista. Tilalla on pelkkää lallatusta.

Onko Damien Chazelle maailman huonoin kirjoittaja? Ei varmaankaan, ja lienee liian pitkälle menemistä kysyäkään moista, mutta tietyt jaksot La La Landissa ja jo Whiplashissakin antavat kyllä aihetta ihmetellä. Chazellen läpimurtoteos on yliarvostettu, mutta kieltämättä energinen ja viihdyttävä. Se on tiivis ja keskittynyt pikku elokuva, jonka kiihkeys pitää katsojan mukanaan, vaikka kuluneet juonenkäänteet näkee minuuttikaupalla ennakkoon ja vaikka henkilöhahmot ja dialogi olivat kopioita paljon luovemmilta kirjoittajilta. Viimeistään loppukohtaus tökerön puolelle lipsahtavassa yleisömanipuloinnissaan paljasti tekijänsä heikkoudet.

La La Landissa Chazellen visio on paljon laajempi ja kunnianhimoisempi, mutta kirjoittajana hän ei ole yhtään kohentunut. Hän syöttää yhä yleisölleen samaa vanhaa puuroa. Ihmeellisen kulunut tarina plagioi mm. Martin Scorsesen New York, New Yorkia (1977). Tällä kertaa tyttö haaveilee näyttelijän urasta ja poika on lahjakas pianisti. Toinen ilmeinen inspiraationlähde on Francis Ford Coppolan Suoraan sydämestä (One From The Heart, -81), josta La La Land ammentaa ideoita varsinkin valon käyttöön.

Sanotaan, että oman aikansa huiput seisovat vanhojen mestareiden olkapäillä, mutta Chazellen kiipeily on kyllä pysähtynyt polviin. Kuten mainittua, La La Land on "teknisesti" hienoa jälkeä pitkine otoksineen, mutta tässä mielessä La La Land on kuin minimipalkkaisen miehen paulthomasandersonia. Jäljitelmästä puuttuu P.T.A.:n syvä katse ihmissieluun ja omaperäinen näkemys. Siksi Chazellen dialogi ja juonenkehittely tuntuvat kuluneilta ja ontoilta.

Olisikin kiva voida kertoa, mistä La La Land kertoo. Elokuvan mainosmateriaali haluaa ehdottaa teemaksi unelmoinnin tärkeyttä. Kiva. Sitte? Millä olennaisella, puhuttelevalla tavalla La La Land tätä aihetta käsittelee? Vastaus jää roikkumaan ilmaan. La La Land on myös kahden unelmoijan rakkaustarina, mutta sen kompleksisuus ja katkeransuloisuus ovat laskutikulla vedettyjä. Loppunostatus tuo heti mieleen Cherbourgin sateenvarjot (1964), mutta aiheuttaa ulkokohtaisuudessaan melkein ikävää vellontaa vatsassa. Panokset ovat niin paljon pienemmät kuin Jacques Demyn mestariteoksessa (joka muuten on kaikkien aikojen suurin musikaali eikä tämä ole mielipide, vaan tieteellinen tosiasia). Eikä Chazelle näytä edes huomaavan tätä.

Toinen kysymys: onko todella joku, joka oikeasti pitää Emma Stonesta? Eräs ystäväni määritti Stonen pääsyyksi, miksi Easy A:n (2010) katsominen jäi kesken. Ymmärrettävää. La La Landissa Stonen työskentely on parhaimmillaan epätasaista, kehnoimmillaan amatöörimäistä näyttelijättären yrittämisen näkyessä joka ruudussa. Avain on läpi elokuvan kulkeva kohtausten sarja, missä seurataan Stonen hahmon edesottamuksia koe-esiintymisissä. Idea on varastettu jälleen kerran paljon paremmasta elokuvasta, tällä kertaa The Shawshank Redemptionista (1994). Stone ei kylläkään ole mikään Morgan Freeman. Siinä missä Freeman näytteli käänteentekevän armahduksen anomuskohtauksensa rehellisesti ja konstailematta, Stone tuo tunteet aivan pintaan sympatiaa kerjäten, mikä tekee hänen hahmostaan aika luotaantyöntävän. Sen sijaan vastanäyttelijä Ryan Gosling on kerrassaan erinomainen - eikä näyttelijöiden välillä siltikään ole vaadittavaa kemiaa. Erityisen silmiinpistävää on molempien näyttelijöiden silmistä hätkähdyttävästi paistava uupumus lukuisissa lähikuvissa, mikä kielii projektin vaativuudesta. Molemmathan joutuvat paitsi näyttelemään, myös laulamaan ja tanssimaan. 27-vuotias Stone näyttää vuosia itseään vanhemmalta.

Tärkeintä musikaalissa on kuitenkin musiikki. Musiikki on taidemuotona puhdasta tunteenilmaisua, ja tunteitahan me menemme leffaan kokemaan. Suhtautuminen musiikkiin on pitkälle makuasia, mutta on Justin Hurwitzia vaikea lähteä rinnastamaan sen paremmin Cole Porteriin kuin Tom Waitsiinkaan. La La Landin score ei, omituista kyllä, ammenna Hollywood-musikaalin rikkaasta perinnöstä, vaan Broadwaylta. Musiikin selkäranka ei ole melodisuudessa, vaan suureellisissa sovituksissa ja librettoa tukevassa säveltelyssä. Mitä ihmettä? Olisiko yksi kunnon melodia hyräiltävine kertosäkeineen ollut liikaa pyydetty? La La Landin musiikki kuin tahattomasti korostaa tarinan henkilöiden pohjimmaista keskinkertaisuutta.

Vielä huonommin on sanoitusten laita (Benj Pasek & Justin Paul). Esimerkki:

City of stars
Are you shining just for me?
City of stars
There's so much that I can't see
Who knows?
Is this the start of something wonderful and new?
Or one more dream that I cannot make true?

Me-see? New-true? Ja tämä on elokuvan keskeinen balladi. Ei uskoisi, että nämä rivit on kirjoitettu samana vuonna, jona Bob Dylanille ojennettiin Nobel. Tai että joku ostaa tämän roskan.

Kunnianosoituksessa menneelle ei ole mitään väärää, kunhan se on kunniallinen, ja pastissi voi olla kaunis asia, jos siinä on jotain tuoreutta. La La Land on minulle epäonnistuminen, koska kaikesta yrittämisestäkään huolimatta minulle ei selvinnyt, mitä sen tekijä halusi tällä kaikella sanoa. Tiedän vain, että ainoa tunne, minkä se herätti, oli kylmyys.

Om Puri (1950-2017)

Huomattavimman kansainvälisen uran luonut intialaisnäyttelijä, Om Puri, kuoli kuudes tammikuuta, 66 vuoden iässä.

Taitavan, karismaattisen ja hienovireisen näyttelijän salaisuus piili kyvyssä saada katsojan sympatiat puolelleen melkein pelkällä läsnäololla, roolista riippumatta. Paras osoitus tästä on signatuuriroolina pidettävä tiukkapipoinen perheenisä Damien O'Donnellin brittihitissä East Is East (1999). Puri pullikoi, mahtailee ja äksyilee ajastaan jälkeen jääneenä muka-patriarkkana, mutta katsoja ei voi olla myötäelämättä hienon näyttelijän mukana. Kaksi vuotta aikaisemmin Puri oli tehnyt geometrisen vastakohdan poikansa radikalisoitumisesta huolestuneena isänä Udayan Prasadin My Son The Fanaticissa - yhtä vakuuttavin tuloksin.

Valtaosa Om Purin yli 300 roolia käsittäneestä filmografiasta on tietysti kotimaan tuotantoa, mutta hänet nostavat omiin korkeuksiinsa maanmiestensä joukossa luonneroolit merkittävissä länsimaisissa projekteissa. Nyrkkisäännöksi sopii, että Om Puri ei koskaan pettänyt. Hän toi väriä niin Mike Nichollsin Wolfiin (1994) kuin Stephen Hopkinsin Yön metsästäjiinkin (The Ghost and The Darkness, -96). Viimeinen kansainvälinen näyttö tuli Lasse Hallströmin Herkullisessa elämässä (The Hundred-Foot Journey, 2014) - sekin brittituotanto, jotka lienevät Purin maineen kulmakivi. Siitä suunnastahan tuli läpimurtokin vuoden 1982 klassikossa Gandhi. Jos kiireisyys kielii suosiosta, niin neljä vielä lopputuotannossa olevaa Om Puri -elokuvaa puhunee omaa kieltään siitä, millainen tekijä toissapäivänä menetettiin.

Myös In Memoriam

Robert Vaughn

Elokuva menetti vuonna 2016 poikkeuksellisen paljon. Marraskuussa vuoron sai 83-vuotiaaksi elänyt Robert Vaughn. Vaughn oli mies, joka piirteidensä puolesta oli syntynyt valkokangasuralle. Hän oli välittömän tunnistettava roolissa kuin roolissa. Kenties onkin sääli, että hän jäi jossain määrin televisiolle luomansa hahmon, Napoleon Solon, vangiksi. Suurin osa elokuvaurasta on pieniä luonnerooleja, vaikka edellytykset olisivat kai olleet enempään: Vaughn oli jo 28-vuotiaana Oscar-ehdokkaana Paul Newmanin tähdittämästä lakidraamasta Mies Philadelphiasta (The Young Philadelphians, 1959), ja seuraavana vuonna hän oli yksi 7 rohkeasta miehestä. Eikä sovi unohtaa hyvää roolia Steve McQueenin rinnalla Bullittissa (1968).

106 = uusi 27?

Sillä kuten kaksi vuotta sitten kuollut portugalilaisen elokuvan suurmies Manoel de Oliveira, myös Lupita Tovar ja Tyrus Wong poistuivat keskuudestamme kunnioitettavassa 106 vuoden iässä.

Kaksi päivää Robert Vaughnin jälkeen ikiuneen vaipunut Lupita Tovar oli Hollywoodin meksikolaistähti mykkäkauden ja äänielokuvan murrosvaiheessa. Hänen kuuluisin roolinsa oli "Mina" Bela Lugosin klassisen Draculan (1931) espanjankielisessä versiossa: elokuvat kuvattiin samaan aikaan siten, että "espanjatiimi" astui lavasteisiin yöllä päätiimin ripustettua päivältä hanskat naulaan. Erikoiseksi jutun tekee se, että yleisen mielipiteen mukaan "yöversio" on Lugosia lukuun ottamatta maineikasta isoveljeään parempi!

Kiinalaissyntyinen Tyrus Wong kuoli vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. Wong oli leijasuunnittelija ja taiteilija, jonka Walt Disney -studio on julkisesti kreditoinut klassikkoanimaatio Bambin (1942) visuaalisen ilmeen tosiasialliseksi isäksi. Walt Disney itse valitsi alaisenaan 1938-41 työskennelleen Wongin maalaukset työstettävän animaation lähtökohdaksi. Wong oli myös merkittävä esikuva aasialaisille taiteilijoille, jotka etsivät töitä Hollywoodin unelmatehtaasta. Pamela Tom toteutti vuonna 2015 Tyrus-nimisen henkilökuvan iäkkäästä pioneerista.

Sadepisaroiden kuningatar ja avaruusprinsessa

Debbie Reynolds ja Carrie Fisher in memoriam

Heidän nimensä olivat Debbie ja Carrie. Äiti ja tytär. Toinen äitien, toinen tyttärien (ja, vieläkin enemmän, poikien) idoli. Joulun jälkeen he jättivät yllättävät viimeiset hyvästinsä peräkkäisinä päivinä.

Molempien naisten himmentymättömän tähtiloisteen takasi yksi ylivertainen käyntikorttielokuva. Laulavat sadepisarat (Singin' In The Rain, 1952, ohj. Gene Kelly & Stanley Donen) on musikaalin riemuvoittoja, "elämää suurempi elokuva" ja monen mielestä kaikkien aikojen loistavin amerikkalaismusikaali. Debbie Reynolds teki sen naispääosan ollessaan 19-vuotias. Tasan neljännesvuosisataa myöhemmin hänen tyttärensä teki naispääosan kaikkien aikojen avaruusfantasiassa Tähtien sota (Star Wars, 1977, ohj. George Lucas). Carrie Fisher oli 19-vuotias.

Aika, jota elämme, pitää 19-vuotiaita vielä lapsina. Debbie ja Carrie joutuivat asemaan, missä heiltä vaadittiin aikuista kypsyyttä julkisuuden salamankirkkaassa valokeilassa monien saman ikäisten vasta päntätessä yo-kokeisiin. Debbie, eittämättä lahjakkaampana, selvisi haasteesta kaiketi paremmin. Siinä missä hänen uransa kulki MGM-studion kahlitsevien, mutta turvallisten aitojen takana raiteillaan mukiinmenevästä musikaalista toiseen, Carrie jäi Tähtien sota -tsunamin alle - ja myös oireili sen mukaisesti. Terävä-älyinen, hauska nainen kirjoitti huumeklinikalta päästyään oivaltavan romaanin siitä, mitä on olla palvottu keskinkertaisuus ikonisen, vaikealuontoisen äidin varjossa. Terveisiä unelmien reunalta (Postcards From The Edge) oli niin hyvä, että älykköohjaaja Mike Nichols filmasi sen vuonna 1990 Meryl Streepin ja Shirley MacLainen kanssa.

Debbie loi määrätietoisen, konformistisen uran, pysyen 50-luvulta pitkälle 60-luvulle yleisön hellimänä suosikkinäyttelijänä ja -laulajana. Pään silityksen huippukohta osui nyttemmin vähän muisteltuun hittimusikaaliin Verraton Molly Brown (The Unsinkable Molly Brown, 1964, ohj. Charles Walters). Se on tosikertomus samasta vaatimattomista lähtökohdista ponnistaneesta hillbilly-tytöstä, jota Kathy Bates esitti James Cameronin Titanicissa. Debbie sai esityksestään Oscar-ehdokkuuden. Tuon jälkeen ura näennäisesti hiipui, mutta Debbie ei koskaan lipunut kauas yleisön muistista, ja hän osasi tarvittaessa varastaa valokeilan keneltä vaan niin valkokankaalla kuin pienemmässä ruudussakin, mistä esimerkkeinä voittoisat esiintymiset Albert Brooksin Äidissä (The Mother, 1996) ja sitcomissa Will & Grace.

Älykäs kun oli, Carrie oli varmasti kunnianhimoinenkin. Siinä, että äiti on Debbie Reynolds, on tarpeeksi vuorta kiivettäväksi, mutta isäkin oli supertähti. Eddie Fisher oli 50-luvun alun menestyksekkäin laulajatähti yli Frank Sinatrankin. Kyllästyttyään Carrien äitiin, Eddie iski ei kenenkään muun kuin vastikään leskiytyneen Elizabeth Taylorin. Tällaisen kolmoisuhan alla on paha lähteä ylittämään edellisen sukupolven saavutuksia, mutta ainakin jossain epätodellisessa (ja markkinatalouden krääsätason) mielessä Carrie on iskostunut kaikista edellämainituista parhaiten populaarikulttuurin kollektiiviseen muistiin Prinsessa Leiana.

Ja nyt he, Debbie ja Carrie, ovat poissa. Samalla, hieman epätodellisella tavalla kuin kaikki "elävien kuvien" kautta tuntemamme selluloidisankarit, Ray Daviesin myötätuntoista termiä käyttäen. Mutta hekin olivat "made of flesh and blood..."

 Debbien suurin hitti, USA:n ykkönen, brittilistan kakkonen, myydyin naisartistin levy vuonna 1957

Hiljaisuus rikkoutuu

Martin Scorsesen Vaitiolo (Silence)

1

"Jumala vaikenee ihan niin kuin merikin. Vaikenee jatkuvasti."

Shûsaku Endôn romaani Vaitiolo (Chinmoku, 1966) filmattiin kotimaassaan tuoreeltaan vuonna 1971 Masahiro Shinoran toimesta. Romaania pidetään yleisesti kirjoittajansa pääteoksena ja yhtenä sodanjälkeisen japanilaisen kirjallisuuden huomattavimmista.

Endô on aivan oma lukunsa kirjallisuushistorian lehdillä: heikon terveyden kiusaama japanilainen katolinen kristitty, jonka useimmat teokset tutkivat hänen henkilökohtaista uskoaan. Toistuvasti kuukausien, jopa vuosien ajan kerrallaan sairaalavuoteella viruneen Endôn tekstistä huokuu kärsivällisyys ja varmasti loputtomalta tuntunut aika, jona hioa ajatuksiaan sängyn pohjalla. Vaitiolo onkin hieno teos, kuin meren suolaisten aaltojen hioma kristallin kappale. Siinä on tällaisia lauseita:

"Illan hämärässä heidän äänensä kohosi kuin suihkulähde ja sammui sitten."
"Neulan tavoin välkehtivä meri."
"Sadepisarat iskivät tammenlehviin kuin katolle olisi heitetty kourallinen pikkukiviä."

Vaitiolo kertoo portugalilaisista jesuiittapapeista, jotka lähtevät 1630-luvulla Pyhän Kirkon helmoista jo ennalta vuosien mittaiseksi tiedylle matkalle Japaniin etsimään oppi-isäänsä, jonka huhutaan kieltäneen uskonsa aikana, jolloin kristittyjen vaino riehui kaukaisessa saarivaltiossa hurjimmillaan. Shimabaran kansannousussa vuonna 1636 keisarin armeija tappoi sääliä tuntematta yli 30 000 kristittyä kapinallista viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Jesuiitat nousevat siten kuin vieraalle planeetalle, jossa kuolema uhkaa joka hetki - mutta jossa odottavat myös uskoaan piilottelevat, hartaat ja pappia vaille jääneet talonpojat, jotka raskaiden verojen alla elävät käytännössä maaorjuudessa.

Romaanin tyynen painaviin lauseisiin kätkeytyy loputon määrä teemoja. Epäoikeudenmukaisuus, alistaminen, diktatuuri ja kristilliset perusenigmat, kuten miksi Jumala sallii niin suurta kärsimystä. Viimeksi mainittu heijastelee myös kirjoittajan omia, konkreettisia Jobin koettelemuksia. Pääteema on kuitenkin yleismaailmallinen: oikeus elää valitsemansa elämänkatsomuksen mukaan. Endôn viisaus tekee vaikutuksen riippumatta lukijan henkilökohtaisesta vakaumuksesta. Jo pelkästään japanilaisen kirjailijan syvä eläytyminen 400 vuotta aiemmin eläneiden eurooppalaisten sielunmaisemaan on huomattava saavutus.


2

"Niin kuin miestä lumoavat hänen rakastettunsa kasvot, niin minua lumoavat Kristuksen kasvot."

Vaitiolo ei näytä miltään aikaisemmalta Martin Scorsese -elokuvalta.

Siinä, että on lukenut elokuvan pohjana toimivan alkuteoksen, on se hyvä puoli, että voi keskittyä tarinan sijasta siihen, mitä tapahtuu elokuvallisesti. Vaitiolo, joka on romaanille äärimmäisen uskollinen, lienee mestariohjaajan henkilökohtaisin teos sitten puoliomaelämäkerrallisen Sudenpesän. Scorsese on kertonut hellineensä romaania yli neljännesvuosisadan odottaen oikeita olosuhteita sen filmaamiselle. Romaanin kautta 74-vuotias maestro käsittelee omaa katolilaisuuttaan suoremmin kuin koskaan, vielä omakohtaisemmin kuin 80-luvun Kristuksen viimeisessä kiusauksessa. Muuttaakseen tarinan elokuvamuotoon Scorsese on pyrkinyt putsaamaan palettinsa ja etsinyt uudenlaista kuvakieltä, missä kompositiot rakentuvat asetelmallisina ja harmonisina, ja musiikki on minimaalista. Auteurille epätyypillisesti tarinaa eivät kuljeta ulkoiset tapahtumat tai väkivalta, vaan keskustelut ja ajatustenvaihto ihmisten välillä.

Lopputulos, legendaarisen elokuvantekijän 24. pitkä näytelmäelokuva, on eräänlainen jalo epäonnistuminen, teos, jota on helpompi kunnioittaa kuin siitä on nauttia.

Sillä Vaitiolo puhuu, mutta ei puhuttele. Lopulta lienee käynyt niin, että Scorsese on onnistunut siirtämään kankaalle vain romaanin kirjaimen, mutta ei sen henkeä. Säilyttäessään dialogin ja tarinan ulkoiset tapahtumat niin koskemattomina kuin mahdollista, Scorsese esittelee katsojalle vain Endôn ajatusten lopputulemat, mutta kirjan kansien sisään on jäänyt niiden kehittely, idea koko jutun pohjalla. Niinpä esimerkiksi tarinan päähenkilö, padre Rodrigues, jää yksiulotteiseksi, koska hänestä ei välity se Via Dolorosa, jonka romaanin monin tavoin koeteltu, likainen ja nääntynyt pappi niin kouraisevasti käy läpi; eikä Andrew Garfield ole tarpeeksi vahva kantaakseen näin suurta ristiä. Toisaalta, Rodrigo Prieto saattaa nauttia suurta arvostusta ja hänen CV:nsä näyttää vaikuttavalta, mutta tosiasia on, että hän on kuvannut niin Ang Leen, Oliver Stonen kuin Pedro Almodóvarinkin huonoimmat elokuvat; Vaitiolo näyttää miksi. Hänen lattea valaistuksensa putsaa romaanin loan, hien ja ahdistuksen eikä mikään näytä enää autenttiselta ja uskottavalta. Vaitiolosta voi yli kaksi ja puoli tuntia etsiä visuaalista sydänverta, mutta sitä ei vaan löydy. Sääli.

Ja kuitenkin, Vaitiolosta tuntee, että se on tekijälleen erityisen tärkeä elokuva. Miksi se sitten ei syöksy kankaalta iholle suuren ohjaajan parhaiden - useimpien - elokuvien lailla? Vaitiolo on elokuva, josta aistii, että kaikki on periaatteessa kohdallaan - esimerkiksi leikkaus rullaa -, mutta sitä vain katsoo, sen sijaan, että sen mukana eläisi.

Se on selvä, että roolitus on epäonnistunut (ainoastaan Issei Ogata "inkvisiittorina" säväyttää; ja on myös hauska nähdä vanha kunnon Shinya "Tetsuo" Tsukamoto mukana menossa), mutta se yksin ei riitä selitykseksi. Ehkäpä Scorsese liikkuu itselleen liiankin läheisellä alueella? Esimerkiksi Kubrick ei koskaan käsitellyt omaa juutalaisuuttaan; toisaalta Spielberg teki Schindlerin listan - mutta se ei käsitellytkään juutalaisuutta uskontona, vaan kansana. Ehkä Scorsese olisi tarvinnut syvemmin allegorisemman tarinan voidakseen käsitellä uskoaan vapautuneemmin ja kriittisemmin.

Tai sitten hän meni Vaitiolossa liiankin kauas: Scorsese ei ole sen paremmin portugalilainen kuin japanilainenkaan. Hän liikkuu kameroineen "Japanissa" (so. Taiwanissa) kirjaimellisesti kuin vieraalla maalla. Lisäksi hän on kieltänyt itseltään suurimmat vahvuutensa, joista hän on tehnyt tavaramerkkinsä. Mutta väkivallan, päällekäyvän musiikin, raivokkaan machismon ja suggeroivien kamera-ajojen ja dynaamisen leikkauksen tilalla ei olekaan tarpeeksi jotain muuta. Edes hiljaisuutta ei ole tarpeeksi. Niinpä, sen sijaan, että Vaitiolo tuntuisi uudelta, raikkaalta avaukselta kokeneen tekijänsä oeuvressa, se päätyy näyttämään vieraalta Scorsesen teokseksi. Hyvin tehdyltä, mutta ei  millään tavalla erityiseltä.

Romaanista ei voi mahduttaa kaikkea elokuvaan. Se tekee alkutekstin dramatisoinnista hienovaraisen taiteen. Scorsese ja kirjoittajakumppani Jay Cocks osoittavat tiettyä taidokkuutta pysytellessään poikkeuksellisen lähellä Endôn tekstiä, mutta ovatko he sittenkään ymmärtäneet sitä? Alkuteoksen lukenut yllättyy siitä, miten kömpelösti jesuiittojen pelkäämä, "hirviömäinen" inkvisiittori-Inoue esitellään; poissa on myös Rodriguesin usein mainitsema meren ääni, jonka merkitys on siinä, miten se muistuttaa etäisestä kotimaasta; ja, ennen kaikkea, läpi romaanin kulkeva tuikitärkeä kuva päähenkilölle rakkaista Jeesuksen kasvoista jää taka-alalle, mikä tappaa lopun dramaattisen jännitteen.

Koska niin suuri osa romaanin hienovaraisuudesta katoaa sovituksessa, Vaitiolosta ei tule sitä pääteosta, millaiseksi Scorsese kaikesta päätellen sen tarkoitti. Se on vain elokuva muiden joukossa. Yksi romaanin viimeisistä lauseista on sen ehkä pysäyttävin:

"Muuten tänne ei kuulu mitään erityistä."