Anita

Harvinainen tilanne: mietin, kuinka suomalainen elokuva päättyy. Vaivasta pääsi nousemalla sängystä, pistämällä lätyn koneeseen ja katsomalla kesken jääneestä kohdasta loppuvartti eteenpäin. Anita vuodelta 1994. Ohjaajana Peter Lindholm. Pääosissa Liisa Mustonen, Taneli Mäkelä ja Pirkka-Pekka Petelius.

Mitä meille tarjoiltiin vuonna 1994? Vääpeli Körmy: Taisteluni - Min Kampp, Uuno Turhapuron veli sekä Pekko ja poika. 1990-luvusta yleensä, Pakanamaan kartan jälkeen ja ennen Studio Julmahuvia, tulee mieleen erilaiset hokemiin perustuvat viihdesarjat sekä edellä mainittu Pekko- ja Körmy-kaanon. Niin paljon näyttelijäntaitojen taantumista, kaikki ne turhaan maksetut palkat...

Pirkka-Pekka Petelius tunnetaan sketsiviihteen puolelta. Häntä on, tai oli, vähän vaikeaa edes kuvitella draamaan tai mihinkään vakavaan. Vuonna 1993 tuli mainio Viihdeohjelma Tukholma, jota seurasi loppuvuodesta vähän väljähtyneempi Salli mun nauraa. Peteliuksen ja Aake Kallialan Pulttiboisin jälkeen hänen ja Mikko Kivisen em. sarjat olivat absurdeine vakiosketseineen (minimalistista asumista roskalaatikossa ja puhelinkopissa, asuntoesittely 2h + keittiö + kk, studioisäntä Hans Kompis) olivat hyvin eri raiteella. (Tai no, Pulttibois oli hyvä omalla tavallaan. Youtubessa laajasti esiintyvä autonkorjaaja-sketsi, jossa toinen joutuu aina tapaturman uhriksi toisen huolimattomuuden takia, on kaikessa yksinkertaisuudessaan riemastuttavaa.) Harmi, että sarjat jäivät lyhyiksi. Loppua kohti paukut oli lopussa, mutta irtiotto yksinkertaisesta yhden hahmon ja helposti muistettavan repliikin konseptista oli osoitus, että osataan täällä tehdä jos halutaan.

No, Kummeli ja Manitbois painuivat tajuntaan hyökyaallon lailla, henkeä pidätellen jäätiin odottelemaan uutta kehitysastetta. Sitä ei tullut, vain Vintiöt. Sketsiviihde oli tavallaan jo saavuttanut laki- tai kyllästymispisteen. Vintiöiden ansiona voitaneen sanoa, että se oli ehkä ensimmäinen idean kierrättäjä. Yksinkertaisen huumorin teho oli huomattu ja uusi näyttelijäpolvi saatiin tietoisuuteen. Mutta edelleen, voimavarat olisi jo tässä vaiheessa voitu käyttää muuhunkin.


"Sellaista se kytän homma oli. Vittuilua tuli joka suunnasta. Mutta tehtävät piti suorittaa."

Ehkä siksi Peteliuksen rooli komisario Härkösenä oli niin mielenkiintoista katsottavaa. Ei sitä teatterikoulua turhaan käydä.

Suomalainen poliisi ei elokuvissa harrasta oopperalaulua tai riitele leikkisästi suurperheensä kanssa aamiaispöydässä. Hän istuu autossa yöllä talvella. Härkönen on suomalainen arkkihahmo; jatkuva jupina, mutta työt tehdään. Ei siis jälkaväkisotilas tai sekatyöläinen, vaan poliisikomisario. Mutta jokaisella on pomo, ja Härkösellä se on ylikomisario, joka heittää Anitan mapin pöydälle aivan Taneli Mäkelän esittämän Rotkon paon jälkeen. Kyllästyneelle ja leipiintyneelle poliisille uusi tehtävä tuntuu suunsoitolta, jota hän ei juuri nyt kaipaa. Rotko on se, josta saa eniten pisteitä, ja nyt homma annetaan toisille. Härkönen keskittyy elämänsä työkeikkaan, ja nyt tulee tämä. Työ on ollut kaikki. Eipähän tarvitse kotona olla, poikakin murrosiässä. Kaikki on hyvin, kun saa tehdä työtään. Tai ainakin paremman puutteessa. Ja tätä Härkönen osaa. Silloin ei ajatus hairahdu siihen, että työn lisäksi ei oikein muuta olekaan. Tehtävän saamisen jälkeisistä tapahtumista ei oikeastaan sen enempää. Homma hinuttaa eteenpäin, Härkönen painii yksityiselämänsä kanssa, tai koettaa välttää sitä, ja tekee hurjaa työviikkoa. Vähän väkivaltaa, Anita saadaan kiinni, jne.

Kaikki ovat enemmän tai vähemmän asetuksia ja yhteiskuntasopimuksia omalla tavallaan tulkitsevia. Härkönen voisi napata Anitan, mutta makustelee tilanteella, varsinkin kun yhteys Rotkoon selviää. Loppuratkaisu on urallinen itsemurha, lippaallista luoteja Rotkon rinnassa ei voi selittää itsepuolustuksella. Anita varastaa miehiltä rahaa, mutta sattuu vielä ovelamman huijarin kumppaniksi, vedättämään Ay-pomoa (Vesa Vierikko), jonka täytyy dumpata arvottomaksi meneviä osakkeita johonkin. Hän ei ole mikään terävä-älyinen viettelijätär, jolle raha on sivuseikka. On vain sattumalta kohdannut tilanteen, jossa saa huomiota ja siivun makeasta elämästä, sekä mahdollisuuden kontrolloida tuota kaikkea. Voisi sanoa, että tilaisuus tekee varkaan. Raha on tärkeä osa kaikkea, se on jotain, mitä Anitalla ei ole koskaan ollut. Siihen on helppo rakastua. Anita kuitenkin jää koukkuun tähän elämäntyyliin. Elämää ilman katetta ja tulevaisuudensuunnitelmia, ajatus kiinnijäämisestä ja kaiken loppumisesta unohtuu. Hän voisi keskittyä varastamiseen, kerätä hyvän tilin ja vetäytyä varhaiseläkkeelle, mutta ihastuu ajatukseen vetovoimastaan. Huijaamisesta tulee leikkiä. Aikuisten maailmaan liian nopeasti pudonneena hän haluaa leikkiä mielileikkiään, siinä jossa hän on hyvä.

Taustalla nykykorvaan idioottimainen konemusiikki ja ympärillä elementtiarkkitehtuuri, räntää ja pyryä. Sitä oikein tuntee, kuinka toppatakissa on kuuma lopputalven auringonpaisteella ja sohjolumi muljuu jalkojen alla. Arkisuus ja banaalius suorastaan kaatuu päälle koko ajan. Suomalainen yöelämä yökerhoineen ja hotelleineen on jotain niin uuvuttavan mielenkiinnotonta katseltavaa, että ilman Peteliusta sitä katsoisi mieluummin vaikka realityohjelmaa. Kiinnostus itse tarinaa kohtaan valitettavasti hämärtyy elokuvan puolivälin jälkeen, kun alan muistella 1990-lukua, peruskoulun välitunteja, elämäänsä kyllästyneen oloisia opettajia, ankeata tv-tarjontaa ja mitä kaikkea. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että en ollut aikuinen tuolloin.

Ohjaaja Peter Lindholm on määritellyt Anitan metaforaksi suomalaisesta yhteiskunnasta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Laajahko määritelmä. Lumisohjoisessa Suomessa käyty haalea jännitysnäytelmä on ihan katsomisen arvoinen sellaisenaan, pohjoismaisena dekkarina, melkein yhtä hyvänä kuin alkuajan Beckit, ja saa ehkä arvoa vuosien myötä, viimeistään kun 1990-luvulla syntyneet haluavat nähdä, millaista meillä oli silloin joskus ihanana aikana. Elokuva olisi voinut muuten tapahtua vaikka kokonaan sisätiloissa, mutta ohjaajan rajaus tekee ympäröivän maailman näyttämisen melkein välttämättömäksi. Vähän tulee mieleen, että onpa taiteilija hienon sanan laittanut siihen, mutta paikka paikoin Anitaa voi kai ajatella eräänlaisena sairaskertomuksena lamasta, casinotaloudesta, ja mitä näitä nyt oli. Kohtaukset oikeussalissa ja kertojaäänet vähän erkaannuttavat tosiaan lokeroimasta sitä fiktiiviseksi jännäriksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin Peteliuksen hyvä roolisuoritus.