R&A:n mainingeissa
Ei.
Tästä ei tule hyvää artikkelia, tunnen sen jo aloittaessani.
Vika on siinä, etteivät ajatusteni päällimmäiset, aktiivisimmat kerrokset askaroi itse puheena olevan elokuvan parissa, vaan tässä toisarvoisessa kysymyksessä: miksi Nicolas Winding Refn palkittiin keväällä Cannesin parhaana ohjaajana tästä Drivesta?
Ei pidä ymmärtää tarkoituksella väärin, en suinkaan lähde mollaamaan Refnin ohjausta. Jos jotakin, niin Drive on hyvin ohjattu lajityyppielokuva. Mutta mitään silmiinpistävän omintakeista siinä ei tapaa paitsi tietysti, jos ei ole nähnyt montaa elokuvaa elämässään. Jos on nuori.
Robert DeNiron johtama Cannesin jury oli tuskin nuori, ja he ovat taatusti nähneet elokuvia.
(Ei tästä tule mitään.)
Eräs Driven keskushenkilöistä kertoo historiastaan tähän tapaan: "Minä tuotin ennen elokuvia. Nopeata toimintaa, autotakaa-ajoja ja sen sellaista. Joku kriitikko kutsui niitä "eurooppalaisiksi". Minusta ne olivat roskaa." Ironiaa tai ei, Drive viittaa tässä itseensä. Se on pohjimmiltaan tyylitelty b-elokuva ja kioskikirjallisuutta valkokankaalla, kuluneista aineksista kyhätty, mutta itseluottamuksella ja taidolla valmistettu. Tällaiset "pienet" elokuvat ovat aina olleet kuin maan suola elokuvan ystäville.
Nautittavuudestaan huolimatta Drivesta puuttuu kuitenkin lataus, joka on ominainen b-elokuvien aatelille. Siinä ei esimerkiksi ole Vanishing Pointin zeitgeistia, Monte Hellmanin eksistentiaalista pohjaa tai ilmeisimmän esikuvan, Driverin, jäänkylmää melvilleläistä karuutta. Viimeksi mainittu Walter Hillin pääteos tulee Refnin teosta katsoessa aivan erityisesti mieleen. Drive häviää esikuvalleen suunnilleen sen viimeisen r:n verran.
Driven skenaariossa esiintyy pelkkiä perustilanteita ja -hahmoja. Ensimmäinen kohtaus tuntuu melkein luotaantyöntävän kliseiseltä Kuskin selittäessä toimintaperiaatteitaan puhelimitse tulevalle työnantajalleen. Viimeksi tämä nähtiin Transporterissa. Päähenkilö on jälleen yksi antisankari vailla nimeä ja menneisyyttä yksinäisten sielujen miljoonakaupungissa. Kuvioon kuuluu järjestäytynyttä rikollisuutta, kohtalokas keikka, tietysti miljoona dollaria - ja tyttö. Autolla ajoa tarjotaan yllättävän kitsaasti. Eikä kovin paljoa oteta irti myöskään päähenkilön osa-aikatyöstä elokuvien stunt-ajajana.
Kuski on Ryan Goslingin kaltaiselle taiturille helppo pala. Aivan turha tulla selittämään, etteikö rooli olisi ollut Goslingille piece of cake. Näyttelijä tekee keskittynyttä työtä harvasanaisena keskushenkilönä, mutta Lars ja se ainoa oikean kaltaista briljeerausta ei nyt nähdä. Kohtauksissa suloisen Carey Mulliganin kanssa on sähköä, jota muu elokuva olisi kaivannut, eikä Gosling peittele roolin pohjimmaltaan psykopaattisia perusvirityksiä: tapporuma hopeinen skorpionitakki pysyy päällä, roiskui mitä roiskui. Ja kyllähän sitten roiskuukin.
Yksi USA:n rakastetuimmista pitkän linjan koomikoista, Albert Brooks, kääntää kelkkansa ja tekee painokkaasti tarinan isoimman pahiksen. Tämä ei arvattavasti jää amerikkalaisilta kriitikoilta huomaamatta. (Ei tämä nyt vieläkään oikein...)
Mitä persoonallista Refnin harkitussa ohjauksessa on, liittyy hänen musiikin käyttöönsä. Erikoinen syntikkapop liikuttaa assosiaatiot 70-luvulta 80-luvun puolelle. Erityisen tehokkaasti soi Collegen A Real Hero. Jotakin, jokin kohtalokkuuden tunne jää kuitenkin uupumaan. Drive on tyylikkyydestään huolimatta niin ohut ja niin nähty, että sitä ei katso erityisen eläytyen. Kylmimmiksi jäävät tärkeät perhekeskeiset kohtaukset, joissa Kuski kommunikoi naapurin äidin ja tämän pojan kanssa. Jotenkin Drive ei tunnu keskustelevan lainkaan oman aikansa kanssa, ja kenties tämä vaikuttaa sen tunneköyhyyteen. (Mene ja tiedä.)
R&A-katalogissa Drivea verrattiin Driverin lisäksi toiseen kulttiteokseen Elää ja kuolla L.A.:ssa. Drive sijoittuu näiden kahden välimaastoon yhdentekevämpänä kuin Driver, mutta selvästi Friedkinin ohjauksen edelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti