tiistai 20. syyskuuta 2011

Filmifriikki, kirjaimellisesti ottaen

Monroe R&A:ssa 2011

Elokuvan 20 vuotta jatkunut hitaan yhtäkkinen digitalisoituminen on päässyt viimeiseen vaiheeseensa nyt, kun sen kalpea kurotus yltää jo elokuvafestivaaleihinkin. Tampereen elokuvajuhlilla filmi jäi vähemmistöön jo pari kolme vuotta sitten, tänä vuonna R&A:n näytöksistä suurin osa esitetään muuna kuin filminä. Tässä kehityksessä kaikki häviävät paitsi liike-elämä. Eikä jälkimmäisestäkään ole varmuutta virtual fee -skandaalin yhä velloessa.

Enkä vedä näkemyksiäni hatusta ilman empiiristä aineistoa. Aiemmin mainittu Kill List oli digiprojektiona hirveää katseltavaa. Sunnuntaina istuin läpi norjalaisen Jeg reser alenen, joka olikin diginäytös, vaikka katalogi antoi toisin ymmärtää. Sen näytöksen jälkeen hämmästelin, miten festivaali ei selkeästi ilmoita esityskopioiden formaattia. Katsojalla on kyllä oikeus tähän tietoon, kallistuivatpa hänen mielipiteensä asiasta mihin suuntaan tahansa. Pyytämällä sain kyllä tarvitsemani tiedot ilman ongelmia, kiitos vain. Tässä yhteydessä selvisi mm. sellainen hyödyllinen seikka, että Kinopalatsin saleista ainoastaan sali 9:ssä esitetään filmejä.

Jeg reser alene ei ollut aivan yhtä kamalaa saastetta silmille kuin Kill List, jo epäilemättä siitäkin syystä, että se oli alunperinkin ammattitaitoisemmin kuvattu. Kuvanlaatua ei silti voinut luonnehtia kuin huonoksi - kun muistissa oli elävästi edeltäjänsä Man som elsket Yngven filmikopion lämpöisyys, kärsi jatko-osa vertailussa jo esitysolosuhteistakin. Tietenkin olisi pitänyt ymmärtää asiain tola jo etukäteen, sillä Norjan elokuvateatterithan digitalisoitiin kaikki jo viime vuonna.

Hyvä puoli asiassa on se, että valinnan legendaarinen vaikeus helpottui merkittävästi nyt, kun raakkaan ns. DCP:t pois listalta. Poikkeuksen muodostavat dokumenttielokuvat, kuten armottoman hauska Conan O'Brien Can't Stop. Sillä jos dokumenttielokuva heijastaa omaa aikaansa, tuntuu loogiselta, että se myös käyttää niitä välineitä, jotka ovat ajalle ominaisimpia tallentaakseen aitoja paikkoja ja tapahtumia. Tämä ei anna lupaa tehdä huolimatonta työtä - eikä COCS (!) pääse tässä suhteessa pinteestä ilman nuhteluita -, vaan usein vaikeissa fyysisissä olosuhteissa työskenteleville dokumentaristeille laajemmat mahdollisuudet tehdä työtään. Digitalisoituminen on dokumenttipuolella tuottanut fiktiokenttään nähden paljon useammin kiinnostavia tuloksia. Ja silti, minusta olisi hauskaa nähdä diginäkin kuvatut dokumentit filmille printattuina, jolloin niihin tarttuu sävyjä syventävää lämpöä.

COCS (hih hih hii) oli siinäkin mielessä erityistapaus, että se käsitteli miestä, jonka olemme kollektiivisesti tottuneet näkemään televisiossa*. Siksi televisiomainen dokumentti tuntui luonnolliselta katseltavalta. Maailman Conan-hulluimmassa maassa näytös oli totta kai loppuun myyty eikä kenenkään tarvinnut pettyä. Elokuvallisesti Rodman Flenderin ohjauksella ei ollut monia ansioita, mutta muotokuvana armoitetusta viihdyttäjästä se puolustaa hyvinkin olemassaoloaan. Lisäksi se on mielettömän, conanmaisen hauska.

"Here for the first time on this stage, on any stage: The Coquettes! Because this is a tour, we first called them The Tourettes - but they just said 'fuck' a lot."

Elokuva seuraa Conan O'Brienia tämän Legally Prohibited From Being Funny On Television -kiertueella, joka seurasi talk show -isännän saatua potkut NBC:ltä. Vaikka Conan on aina varjellut yksityiselämäänsä julkisuudelta, kiinnostavinta elokuvassa oli Conanin perhe-elämän sijaan hänen työryhmänsä ja työtapojensa seuraaminen. Conan ei ole koskaan vähempää kuin mielenkiintoinen pomo. Arvaamaton. Vaikeaselkoinen. Aina vitsaileva. Ja ennen muuta parrakas!

Kenties lahjakkuutensa ansiosta etuoikeutettu koomikko purkaa vihaansa haastattelijalle, mutta sopii muistaa, että Conan on myös kapitalistimiljonääri, jolle NBC maksoi erorahoja 45 miljoonaa dollaria (summa pitää sisällään korvaukset hänen työryhmälleen). Ehkä Conanin perspektiivi on hieman...erilainen kuin jonkun vähemmän etuoikeutetun, joka EI ole työskennellyt 20 vuotta televisiossa. Toisaalta hänen komiikkansa ei ole jaylenomaista pikkuvitsailua, vaan kokovartalokommentti ajan absurdiudesta ja salavihkainen parodia talk show-isännyysinstituutiosta. Hänellä on enemmän kanttia kritiikilleen kuin muilla kollegoillaan.

Elokuvan nimen voi ymmärtää kahdella tapaa. Joko Conan ei saa lopettaa tai hän ei voi pysähtyä. Molemmat lauseet saavat perustelut muotoa MOT.

*Poikkeuksena cameo Todd Solondzin Storytellingissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti