Monroe onnittelee: Pirkka-Pekka Petelius 60 v.!

"Voi, miten kauniita kesäpäiviä vihaan."

Hyvää syntymäpäivää, Pirkka-Pekka Petelius! Torniossa syntynyt ja Kuusankoskella kasvanut, sukupolvensa ilmiömäisin koomikkolahjakkuus täyttää tänään komeita tasavuosia. Näihin vuosiin mahtuu suomalaisittain vertaansa vailla oleva purkaus koomista alkuvoimaa melkein kaikilla kuviteltavissa olevilla areenoilla.

Radio jää peteliuslaisissa bakkanaaleissa väistämättä vähäisimmälle huomiolle, mutta Yömyöhä-ohjelmista koostetut Serpien kylässä -cd:t pykivät yhäti monissa soittimissa vähän joka kolkalla. Kulttiohjelma markkeeraa myös Pedro Hietasen Peteliuksen uran tärkeimpänä yhteistyötoverina. Antaumuksellista lintubongari Peteliusta kuullaan säännöllisesti myös Radio Suomen Luontoillassa.

Televisio on Peteliuksessa voittanut paljolti sen, minkä muut mediumit ovat hänessä menettäneet. Olohuoneaurinko merkitsee itseoikeutetusti Peteliuksen pääareenaa. On silti yllättävää havaita tv:n löytäneen Peteliuksen vasta päälle kolmekymppisenä. Siihen mennessä Peteliuksen merkittävin ammatillinen voitto oli esiintyminen 70-luvun määrittäneessä teatteri-ilmiössä, Pete Q:ssa (Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet, 1978). Uuden teatterin alkuräjähdyksestä sinkosivat Peteliuksen ohella pitkälti muutkin siemenet seuraavan vuosikymmenen sketsi-ohjelmien vallankumoukseen. Tämä tv-kehitys löi läpi Velipuolikuussa vuonna -83. Sitä seurasivat Mutapainin ystävät, Pulttibois, Hei hulinaa ja muut - tärkeimpänä kaikista isänmaasarja Tabu (1986-87), johon megasuosioon kohonnut Petelius oli leimaantumisen pelossa suostunut vain yhdeksi ensemblen jäsenistä; silti hän päätyi useimpien valovoimaisimpien koomisten keksintöjen tulkiksi, esimerkkinä vaikkapa akrobaattinen Juppe Puputti. Nämä lyhyet skeemat Petelius kasvatti myöhemmin pitempään muotoon esimerkiksi Team Ahmassa ja Ou noussa.



Televisiolle luonteenomainen kompaktisuus, käytettävissä olevan ajan lyhyys ja luonnosmaisuus sallivat muita ilmaisukanavia paremmin Peteliuksen elohopeamaisen joustavuuden loistaa. 80-luvulla kansakunnan kaapin päälle nousi monia muitakin koomisia kykyjä (kuten Heikki Kinnunen, Ville Virtanen, Erkki Saarela ja Aake Kalliala, toinen Peteliuksen uran tukipaaluista), mutta yksikään heistä ei vetänyt vertoja Peteliukselle nopeudessa, nyanssirikkaudessa - ja nuottikorvassa: tyypillinen Petelius-hahmonen lähti äänestä, joka oli tavalla tai toisella vääristetty: kireä, puhevikainen, kimeä, sönköttävä, neuroottinen. Tarkan korvansa ansiosta Peteliuksella on kyky kuin ei kellään muulla omaksua puhetapoja ja murteita - jotka hän sitten vie absurdiin ääripisteeseensä. Peteliuksen luoma valtava hahmogalleria on uskomaton satiiri lähes jokaisesta kuviteltavissa olevasta suomalaisesta tyypistä. Likeisempää kansallista vastinetta Peter Sellersille emme ole nähneet.

Valitettavasti elokuva on jäänyt uralla lapsipuolen asemaan, vaikka silläkin saralla taiteilija on ehtinyt tehdä varsin paljon, yleensä vain pienehköissä luonnerooleissa. Eikä yhtä muistettavin saavutuksin, mikä johtuu osaltaan suomalaisen elokuvan yleisestä tasosta. Joka tapauksessa, Petelius teki verrattain varhain Hietasen Mollbergin Tuntemattomassa sotilaassa (1985). Sitä seurasi kolminkertainen yhteistyö Aki Kaurismäen kanssa, ensin yhtenä Frankinä Calamari Unionissa (1985). Harvoihin ehdottomiin päärooleihin lukeutuva nimirooli Shakespeare-mukaelmassa Hamlet liikemaailmassa (1987) on Peteliuksen hienoin työ valkokankaalla: taatusti ainutlaatuinen tulkinta näytelmähistorian kuuluisimmasta ja tutkituimmasta hahmosta. Hamlet liikkuu Petelius-hahmoisena kumiankkaimperiumissaan kuin hai. Petelius saa myös kunnian lausua suomalaisen elokuvahistorian legendaarisimman puujalkavitsin: "Kinkkua, anna minä." Hamletin jälkeen Petelius esiintyi vielä Kaurismäen vähiten nähdyssä elokuvassa, tv:lle tehdyssä Sartre-tulkinnassa Likaiset kädet (1989). Merkittäviin rooleihin lukeutuvat edellä mainittujen lisäksi ainakin Lapin kullan kimallus, Sokkotanssi (molemmat 1999) ja Leijat Helsingin yllä (2001) sekä teatterilegenda Eino Salmelaisen ruumiillistaminen Hella W:ssä (2011). Tänä vuonna Petelius on tehnyt ison rikostutkijan roolin Aku Louhimiehen 8-pallossa.


Näiden areenojen ohella, vaikka siitä harvemmin muistetaan Peteliuksen yhteydessä mainita, on päivänsankari tehnyt monessa mielessä jopa kiinnostavimman päivätyönsä musiikin parissa. Tällä alueella mestari on nimittäin tehnyt kenties laadultaan varminta jälkeään. Vaikka esim. televisiouralta Peteliuksen saavutuksia muistellaan innokkaimmin, on tiettyä katetta kriitikoiden valituksissa riman alittamisesta turhan usein. Tarkempi tutustuminen levytysuraan todistaa sen sijaan toisenlaisesta pitkäjänteisyydestä ja useista hienoista voitoista. Tässäkin - ja ennen kaikkea - Peteliusta on tukenut Pedro Hietanen, jonka vaikutuksesta Petelius on jatkanut Hietasen pääkomppiksen, M.A. Nummisen, viitoittamalla vanhojen iskelmien, schlagerien ja kuplettien tiellä. Yhteistyö alkoi Velipuolikuusta, jossa Petelius joka jaksossa esitti sarjan tunnariksi valitun vanhan viisun Muistan sua Elaine, joka hänen tulkintanaan nousi ikivihreäksi. Peteliuksen levytysten yleistunnelmaa hallitsee hyväntuulisuus, mutta suoranaisen huumorilaulun alueelle hän sinkoutuu hämmästyttävän harvoin - toki Rampe ja Naukkis -duon pitkäsoitto myikin sitten kultaa. Petelius-klassikko Lellelle kertoo kuitenkin Elainen ohella parhaiten omimmasta tyylistä: laulajan oma käännös kertoo hiljaisen huvittavasti ilontunteesta, jonka valtaan rakkaansa luokse matkustava saattaa joutua. Esityksen legendaarisessa prologissa Petelius esittelee ällistyttävän tuttavuuden, savolaisen lentokapteenj Hujasen, joka osaa pistää "sikaosaston" ojennukseen.

Hiteiksi ja klassikoiksi nousivat myös sellaiset kantalevytykset kuin Pimpparauta ja Kauniita kesäpäiviä. Samoihin aikoihin juorulehtien peruskauraksi muodostui jokaisen lapsettoman ja aviottoman julkkiksen vihjaileminen homoseksuaaleiksi, mistä Peteliuskin sai osansa. Koomikon vastaus oli nerokas: hän otti Los Twist -ryhmän obskuurin novelty-biisin Acuarela Homosexual ja käänsi sen huikeaksi satiiriksi Tra la la, jossa kertoja monin esimerkein todistaa, ettei ole koiraa karvoihin katsominen. Levytys lienee yhä Peteliuksen kuuluisin.

Oman huomionsa tässä foorumissa ansaitsevat tietysti Peteliuksen tyylitajuiset seikkailut elokuvamusiikin parissa. Maukas on tulkinta Jules Dassinin hittielokuvan nimibiisistä Ei koskaan sunnuntaisin. Yllättävämpiä ovat silti Peteliuksen Bollywood-tulkinnat: Grak De Fatte Dabde Killi eli (Intialainen) inkarnaatio on vaikuttava näyttö sekä Hietasen sovitustaidoista että Peteliuksen sanataituruudesta. Sitäkin ilmiömäisempi on roisi Elli (Elli Chartet Enoh Betganen), jossa Petelius venyy yhteen koko suomalaisen äänilevyhistorian mielettömimmistä vokaalisuorituksista. Näiden jatkoksi voidaan lisätä yksi Peteliuksen käyntikorttibiiseistä, Hyvännäköinen, täysin elokuvamainen tarina, jossa artistin riimittely on nokkelimmillaan. Alkuperäisklassikko on mestarillinen "uus-schlager" Lemmentunneliin, jossa Hietanen on säveltäjänä ja sovittajana hienoimmillaan ja Petelius vastaavasti sanoittajana ja tulkitsijana hurmaavimmillaan.

Anita

Harvinainen tilanne: mietin, kuinka suomalainen elokuva päättyy. Vaivasta pääsi nousemalla sängystä, pistämällä lätyn koneeseen ja katsomalla kesken jääneestä kohdasta loppuvartti eteenpäin. Anita vuodelta 1994. Ohjaajana Peter Lindholm. Pääosissa Liisa Mustonen, Taneli Mäkelä ja Pirkka-Pekka Petelius.

Mitä meille tarjoiltiin vuonna 1994? Vääpeli Körmy: Taisteluni - Min Kampp, Uuno Turhapuron veli sekä Pekko ja poika. 1990-luvusta yleensä, Pakanamaan kartan jälkeen ja ennen Studio Julmahuvia, tulee mieleen erilaiset hokemiin perustuvat viihdesarjat sekä edellä mainittu Pekko- ja Körmy-kaanon. Niin paljon näyttelijäntaitojen taantumista, kaikki ne turhaan maksetut palkat...

Pirkka-Pekka Petelius tunnetaan sketsiviihteen puolelta. Häntä on, tai oli, vähän vaikeaa edes kuvitella draamaan tai mihinkään vakavaan. Vuonna 1993 tuli mainio Viihdeohjelma Tukholma, jota seurasi loppuvuodesta vähän väljähtyneempi Salli mun nauraa. Peteliuksen ja Aake Kallialan Pulttiboisin jälkeen hänen ja Mikko Kivisen em. sarjat olivat absurdeine vakiosketseineen (minimalistista asumista roskalaatikossa ja puhelinkopissa, asuntoesittely 2h + keittiö + kk, studioisäntä Hans Kompis) olivat hyvin eri raiteella. (Tai no, Pulttibois oli hyvä omalla tavallaan. Youtubessa laajasti esiintyvä autonkorjaaja-sketsi, jossa toinen joutuu aina tapaturman uhriksi toisen huolimattomuuden takia, on kaikessa yksinkertaisuudessaan riemastuttavaa.) Harmi, että sarjat jäivät lyhyiksi. Loppua kohti paukut oli lopussa, mutta irtiotto yksinkertaisesta yhden hahmon ja helposti muistettavan repliikin konseptista oli osoitus, että osataan täällä tehdä jos halutaan.

No, Kummeli ja Manitbois painuivat tajuntaan hyökyaallon lailla, henkeä pidätellen jäätiin odottelemaan uutta kehitysastetta. Sitä ei tullut, vain Vintiöt. Sketsiviihde oli tavallaan jo saavuttanut laki- tai kyllästymispisteen. Vintiöiden ansiona voitaneen sanoa, että se oli ehkä ensimmäinen idean kierrättäjä. Yksinkertaisen huumorin teho oli huomattu ja uusi näyttelijäpolvi saatiin tietoisuuteen. Mutta edelleen, voimavarat olisi jo tässä vaiheessa voitu käyttää muuhunkin.


"Sellaista se kytän homma oli. Vittuilua tuli joka suunnasta. Mutta tehtävät piti suorittaa."

Ehkä siksi Peteliuksen rooli komisario Härkösenä oli niin mielenkiintoista katsottavaa. Ei sitä teatterikoulua turhaan käydä.

Suomalainen poliisi ei elokuvissa harrasta oopperalaulua tai riitele leikkisästi suurperheensä kanssa aamiaispöydässä. Hän istuu autossa yöllä talvella. Härkönen on suomalainen arkkihahmo; jatkuva jupina, mutta työt tehdään. Ei siis jälkaväkisotilas tai sekatyöläinen, vaan poliisikomisario. Mutta jokaisella on pomo, ja Härkösellä se on ylikomisario, joka heittää Anitan mapin pöydälle aivan Taneli Mäkelän esittämän Rotkon paon jälkeen. Kyllästyneelle ja leipiintyneelle poliisille uusi tehtävä tuntuu suunsoitolta, jota hän ei juuri nyt kaipaa. Rotko on se, josta saa eniten pisteitä, ja nyt homma annetaan toisille. Härkönen keskittyy elämänsä työkeikkaan, ja nyt tulee tämä. Työ on ollut kaikki. Eipähän tarvitse kotona olla, poikakin murrosiässä. Kaikki on hyvin, kun saa tehdä työtään. Tai ainakin paremman puutteessa. Ja tätä Härkönen osaa. Silloin ei ajatus hairahdu siihen, että työn lisäksi ei oikein muuta olekaan. Tehtävän saamisen jälkeisistä tapahtumista ei oikeastaan sen enempää. Homma hinuttaa eteenpäin, Härkönen painii yksityiselämänsä kanssa, tai koettaa välttää sitä, ja tekee hurjaa työviikkoa. Vähän väkivaltaa, Anita saadaan kiinni, jne.

Kaikki ovat enemmän tai vähemmän asetuksia ja yhteiskuntasopimuksia omalla tavallaan tulkitsevia. Härkönen voisi napata Anitan, mutta makustelee tilanteella, varsinkin kun yhteys Rotkoon selviää. Loppuratkaisu on urallinen itsemurha, lippaallista luoteja Rotkon rinnassa ei voi selittää itsepuolustuksella. Anita varastaa miehiltä rahaa, mutta sattuu vielä ovelamman huijarin kumppaniksi, vedättämään Ay-pomoa (Vesa Vierikko), jonka täytyy dumpata arvottomaksi meneviä osakkeita johonkin. Hän ei ole mikään terävä-älyinen viettelijätär, jolle raha on sivuseikka. On vain sattumalta kohdannut tilanteen, jossa saa huomiota ja siivun makeasta elämästä, sekä mahdollisuuden kontrolloida tuota kaikkea. Voisi sanoa, että tilaisuus tekee varkaan. Raha on tärkeä osa kaikkea, se on jotain, mitä Anitalla ei ole koskaan ollut. Siihen on helppo rakastua. Anita kuitenkin jää koukkuun tähän elämäntyyliin. Elämää ilman katetta ja tulevaisuudensuunnitelmia, ajatus kiinnijäämisestä ja kaiken loppumisesta unohtuu. Hän voisi keskittyä varastamiseen, kerätä hyvän tilin ja vetäytyä varhaiseläkkeelle, mutta ihastuu ajatukseen vetovoimastaan. Huijaamisesta tulee leikkiä. Aikuisten maailmaan liian nopeasti pudonneena hän haluaa leikkiä mielileikkiään, siinä jossa hän on hyvä.

Taustalla nykykorvaan idioottimainen konemusiikki ja ympärillä elementtiarkkitehtuuri, räntää ja pyryä. Sitä oikein tuntee, kuinka toppatakissa on kuuma lopputalven auringonpaisteella ja sohjolumi muljuu jalkojen alla. Arkisuus ja banaalius suorastaan kaatuu päälle koko ajan. Suomalainen yöelämä yökerhoineen ja hotelleineen on jotain niin uuvuttavan mielenkiinnotonta katseltavaa, että ilman Peteliusta sitä katsoisi mieluummin vaikka realityohjelmaa. Kiinnostus itse tarinaa kohtaan valitettavasti hämärtyy elokuvan puolivälin jälkeen, kun alan muistella 1990-lukua, peruskoulun välitunteja, elämäänsä kyllästyneen oloisia opettajia, ankeata tv-tarjontaa ja mitä kaikkea. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että en ollut aikuinen tuolloin.

Ohjaaja Peter Lindholm on määritellyt Anitan metaforaksi suomalaisesta yhteiskunnasta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Laajahko määritelmä. Lumisohjoisessa Suomessa käyty haalea jännitysnäytelmä on ihan katsomisen arvoinen sellaisenaan, pohjoismaisena dekkarina, melkein yhtä hyvänä kuin alkuajan Beckit, ja saa ehkä arvoa vuosien myötä, viimeistään kun 1990-luvulla syntyneet haluavat nähdä, millaista meillä oli silloin joskus ihanana aikana. Elokuva olisi voinut muuten tapahtua vaikka kokonaan sisätiloissa, mutta ohjaajan rajaus tekee ympäröivän maailman näyttämisen melkein välttämättömäksi. Vähän tulee mieleen, että onpa taiteilija hienon sanan laittanut siihen, mutta paikka paikoin Anitaa voi kai ajatella eräänlaisena sairaskertomuksena lamasta, casinotaloudesta, ja mitä näitä nyt oli. Kohtaukset oikeussalissa ja kertojaäänet vähän erkaannuttavat tosiaan lokeroimasta sitä fiktiiviseksi jännäriksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin Peteliuksen hyvä roolisuoritus.