Samaan aikaan, kun Monroen syntinen kesäsarja Niagarassa on loppumassa, siirtää kerhomme liikkuvaa kuvaa uuteen ympäristöön. Sen lisäksi, että elokuva on vakavasti otettavaa väitöskirjojen sivuntäytettä, se on myös taidetta ja sellaisena määritelmällisesti hauskaa. Luovuushan on pohjimmiltaan leikkimistä mielikuvituksen hiekkalaatikossa, jonka santa on auringon lämmittämää. Ja vaikka luominen muuttaa maailmaa, sitä voi käyttää myös hupailun työkaluna ilman sen kummempia tarkoitusperiä.
Siinä hengessä käynnistyy ValoKino-sarja, jonne Monroe on kerännyt kursailemattoman eklektisen kokoelman liikkuvaa kuvaa nautittavaksi kahvikupillisen kera Kahvila Valon terassilla. Ainakaan toivottavasti valkokankaalle tykitetty elokuva ei häiritse kahvin juomista sen pahemmin kuin kahvin juominen elokuvan seuraamista. Tämän ajatuksen pohjalta ei sarjan aloitusleffan pitäisi muodostua ongelmaksi. Upeaa ja aika itsensä selittävää titteliä kantava Werewolf In A Girls' Dormitory on 60-luvun alun trashia, jonka meriitteihin kuuluu puhdas pommi Maltinin video-oppaalta. Aiheeseen johdattelee siihen mitenkään liittymättä pari klassista Betty Boop -animaatiota.
ValoKino-triptyykin keskimmäisessä osassa nähdään kaksi puolipitkää kotimaista teosta keskellä TeatteriKesän hulinaa. Kadotetut on itsenäisen Lusikkaryhmä-joukkion voimainponnistus, johon on dokumentoitu elokuvassa tuikiharvoin nähtyä tamperelaista kaupunkikuvaa. Sitä seuraa lahjakkaan Zaida Bergrothin, jonka Skavabölen poikia kovasti odotamme, Heavy Metal. Vain liioitellun varovainen häveliäisyys estää kutsumasta sitä suoraan mestariteokseksi. Mutta ei tarvitsekaan, sillä riittää kun mainitsee, että tämä hauska ja aito kertomus pitäjän yksinäisestä heavy-fanittajasta keskellä 80-luvun aatesuota palkittiin raikuvin suosionosoituksin Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen sarjan pääpalkinnolla.
Viimeiseksi illaksi on varattu asiaankuuluva klassikko. Edgar G. Ulmer on varsinainen kulttiohjaaja, jonka Usherin talo on raahattu Sodankylään asti, missä se täytti esitysareenan viimeistä paikkaa myöten. ValoKinossa on harvinainen mahdollisuus päästä tutustumaan tähän cineastien fanittamaan tekijään, jonka vuoden 1944 tuotantoon kuuluu korkealle arvostettu Bluebeard, Chaplininkin käsittelemä aihe naisten kuristajasta. Alkukuvissakin on väkivaltaa á la Tom & Jerry.*
Valoisten öiden aika on kenties tältä kesältä jo koettu, mutta tällä sarjalla kerhomme yrittää sitä vielä hiukan pidentää. Mitä seuraa, se jää nähtäväksi.
* HUOM! Muutos ohjelmaan: Tom & Jerryjen tilalla nähdäänkin Popeyeta eli Kippari-Kallea. Tämä siis 12.8.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
torstai 16. heinäkuuta 2009
Coraline ja kolmas ulottuvuus
Niin kutsuttu kolmiulotteisuus elokuvassa on itsessään erikoislaatuinen ristiriita: se on illuusio, joka manipuloi silmät näkemään kaksiulotteisella pinnalla syvyyssuuntaan - mutta samaan, joskin yksinkertaisemmin keinoin, pyrkii jokainen ns. perinteinen elokuva. Siksihän puhumme perspektiivistä, syvätarkasta kuvasta ja objektien sijoittamisesta kuva-alaan syvyyssuunnassa eri tasoille. Jokaisessa kuvassa on v a i k u t e l m a kolmesta suunnasta. Mitä 3D-tekniikka siis yrittää myydä?
On sanottu, että 3D ei pelasta huonoa elokuvaa eikä hyvä elokuva 3D:tä kaipaa. Hyvä, mutta vastaavasti kumpuaa mieleen suuren Chaplinin valitus siitä, kuinka ÄÄNI tuhoaa hänen hellimänsä taidemuodon puhtaan miimisen luonteen. Joko siis kolmiulotteisuus on tyhjänpäiväinen gimmick tai niin ajattelevat ovat tympeitä konservatiiveja, joiden henkiset sukulaiset ovat asettuneet vastustamaan äänen, värin, Cinemascopen ja Ronald Reaganin tuloa elokuvaan. (Ehkä he ovat joskus osuneet oikeaan.)
Mutta toisin kuin edellä mainitut ilmaisukeinot, ei kolmiulotteisuus ole koskaan onnistunut lunastamaan itselleen pysyvää paikkaa niiden rinnalla. Aikaa sillä on ollut: ensimmäinen kaupallinen yritys, Arch Obolerin ohjaama ihmissyöjäleijonajuttu Bwana Devil sai ensi-iltansa 28.11. 1952. Kolmiulotteisuus on näin vanhempi kuin Cinemascope. Siitä huolimatta 3D on pysynyt sirkusnumeron tasolla, vailla dramaturgista arvoa. Ensimmäisenä vakavana yrityksenä käyttää kolmiulotteisuutta yhtenä sävynä taiteilijan paletissa Coraline ja toinen todellisuus ehkä osoittaa syyt sille miksi näin on. Se ei nimittäin ole hyvä elokuva 3D:n takia - eikä siitä huolimatta.
Nukkeanimaationa toteutettu Coraline pyrkii käyttämään 3D-tehoa yhtenä sulavana osana kokonaisuutta. Lopputulos on hämmentävä: suurimmaksi osaksi kuvan kolmiulotteisuuteen ei kiinnitä huomiota, sillä kuva näyttää melkein samalta kuin perinteinen. Miksi siis on vaivauduttu käyttämään 3D:tä ensinkään? Tässä paljastuu "kolmiulotteisuuden" onttous. Coralinen työryhmä välttelee tehosteenomaista esineiden heittämistä katsojan silmille, mutta tarinankerrontaan kuvaaminen kolmiulotteisena ei lisää mitään perinteisiin keinoihin nähden. Coraline näyttäisi todistavan, että 3D on erikoistehoste eikä muuta.
Käsityöesineenä Coraline on kuvaustavasta riippumatta kaunis. Animointi on huolellista ja sulavaa ja lavasteet osoittavat sinänsä nautittavaa käden taitoa. Jokin toteutuksen äärimmilleen hiotussa kokonaisuudessa silti häiritsee. Vähän väliä nimittäin uskoo katsovansa tietokoneanimaatiota. Ei kai käsityön pitäisi näyttää bittimäisen kliiniseltä?
Vaikka Coraline onkin tehty käsityönä nukkien sukkia myöten, se on kuvattu digitaalisella kuvausprosessilla. Voin vain olettaa, että tästä johtuu lavasteiden, esineiden ja nukkien tekstuurittomuus. Elokuvan sata minuuttia eivät anna katseltavaksi tarpeeksi sävyjä ja modulaatiota, mikä tekee siitä loppua kohti yhä etäisemmän ja alleviivaa muita puutteita.
Edetessään Coraline alkaa vaikuttaa tasapaksulta. Siinä on Pixarin animaatioihin verrattuna paljon vähemmän säpinää, mikä tarkoittaa rytminvaihdoksia, kohotuksia, "iskuja" jne. Ennen muuta henkilöt (eli ääninäyttelijät) eivät koskaan ole niin persoonallisia kuin niiden toivoisi olevan. He ovat aika perinteinen kokoelma kirjallisuudesta tuttuja "omalaatuisuuksia", joihin käsikirjoittaja-ohjaaja Henry Selick ei saa puhallettua historian tuntua. Niinpä kabareetädit ja akrobaatti jäävät, niin, yksiulotteisiksi. Suurimmaksi osaksi Coralinen olisi yhtä hyvin voinut kuvata elävänä ja kuka ties hyvinkin kiinnostavammin tuloksin.
Eri asia on, olisiko Coraline ollut siltikään todella hyvä. Lopputekstien virratessa yli painavien 3D-lasien kipeyttämän nenän, jäljelle jää samanlainen olo kuin hiukan liian niukan lounaan jälkeen. Ehkä perusvika onkin Neil Gaimanin alkuperäisessä tarinassa. Sillä mitä muuta se on paitsi moneen kertaan aikaisemmin nähty tarina lapsesta, jolla on vaikeuksia sopeutua uuteen ympäristöön? Naapurit ovat outoja eivätkä vanhemmat kiinnitä huomiota. Gaimanin omaperäisyys ulottuu oveen, josta avautuu uusi maailma nappisilmäisine kopiovanhempineen, mutta itse tarinan kaari soljuu tarkkaan laskemoidusti. Kun henkilöissä tai vuoropuhelussa ei ole puhtia, ennalta-arvattavuus käy rasitteeksi riippumatta sadunkerronnan perinteestä. Katsoja ei koe oivalluksia eikä Coraline ole sen paremmin tarpeeksi jännittävä kuin tarpeeksi hauskakaan. Coraline on aina "melkein".
Ja näin jää siis kolmiulotteisuudenkin tarkoitus todistamatta. Vallankumouksen airuena Coraline ei jaksa korkealle lentää. On jäätävä odottamaan vielä James Cameronin Avatarta, jotta todella nähdään onko 3D:stä muuhunkin kuin tehosteeksi.
On sanottu, että 3D ei pelasta huonoa elokuvaa eikä hyvä elokuva 3D:tä kaipaa. Hyvä, mutta vastaavasti kumpuaa mieleen suuren Chaplinin valitus siitä, kuinka ÄÄNI tuhoaa hänen hellimänsä taidemuodon puhtaan miimisen luonteen. Joko siis kolmiulotteisuus on tyhjänpäiväinen gimmick tai niin ajattelevat ovat tympeitä konservatiiveja, joiden henkiset sukulaiset ovat asettuneet vastustamaan äänen, värin, Cinemascopen ja Ronald Reaganin tuloa elokuvaan. (Ehkä he ovat joskus osuneet oikeaan.)
Mutta toisin kuin edellä mainitut ilmaisukeinot, ei kolmiulotteisuus ole koskaan onnistunut lunastamaan itselleen pysyvää paikkaa niiden rinnalla. Aikaa sillä on ollut: ensimmäinen kaupallinen yritys, Arch Obolerin ohjaama ihmissyöjäleijonajuttu Bwana Devil sai ensi-iltansa 28.11. 1952. Kolmiulotteisuus on näin vanhempi kuin Cinemascope. Siitä huolimatta 3D on pysynyt sirkusnumeron tasolla, vailla dramaturgista arvoa. Ensimmäisenä vakavana yrityksenä käyttää kolmiulotteisuutta yhtenä sävynä taiteilijan paletissa Coraline ja toinen todellisuus ehkä osoittaa syyt sille miksi näin on. Se ei nimittäin ole hyvä elokuva 3D:n takia - eikä siitä huolimatta.
Nukkeanimaationa toteutettu Coraline pyrkii käyttämään 3D-tehoa yhtenä sulavana osana kokonaisuutta. Lopputulos on hämmentävä: suurimmaksi osaksi kuvan kolmiulotteisuuteen ei kiinnitä huomiota, sillä kuva näyttää melkein samalta kuin perinteinen. Miksi siis on vaivauduttu käyttämään 3D:tä ensinkään? Tässä paljastuu "kolmiulotteisuuden" onttous. Coralinen työryhmä välttelee tehosteenomaista esineiden heittämistä katsojan silmille, mutta tarinankerrontaan kuvaaminen kolmiulotteisena ei lisää mitään perinteisiin keinoihin nähden. Coraline näyttäisi todistavan, että 3D on erikoistehoste eikä muuta.
Käsityöesineenä Coraline on kuvaustavasta riippumatta kaunis. Animointi on huolellista ja sulavaa ja lavasteet osoittavat sinänsä nautittavaa käden taitoa. Jokin toteutuksen äärimmilleen hiotussa kokonaisuudessa silti häiritsee. Vähän väliä nimittäin uskoo katsovansa tietokoneanimaatiota. Ei kai käsityön pitäisi näyttää bittimäisen kliiniseltä?
Vaikka Coraline onkin tehty käsityönä nukkien sukkia myöten, se on kuvattu digitaalisella kuvausprosessilla. Voin vain olettaa, että tästä johtuu lavasteiden, esineiden ja nukkien tekstuurittomuus. Elokuvan sata minuuttia eivät anna katseltavaksi tarpeeksi sävyjä ja modulaatiota, mikä tekee siitä loppua kohti yhä etäisemmän ja alleviivaa muita puutteita.
Edetessään Coraline alkaa vaikuttaa tasapaksulta. Siinä on Pixarin animaatioihin verrattuna paljon vähemmän säpinää, mikä tarkoittaa rytminvaihdoksia, kohotuksia, "iskuja" jne. Ennen muuta henkilöt (eli ääninäyttelijät) eivät koskaan ole niin persoonallisia kuin niiden toivoisi olevan. He ovat aika perinteinen kokoelma kirjallisuudesta tuttuja "omalaatuisuuksia", joihin käsikirjoittaja-ohjaaja Henry Selick ei saa puhallettua historian tuntua. Niinpä kabareetädit ja akrobaatti jäävät, niin, yksiulotteisiksi. Suurimmaksi osaksi Coralinen olisi yhtä hyvin voinut kuvata elävänä ja kuka ties hyvinkin kiinnostavammin tuloksin.
Eri asia on, olisiko Coraline ollut siltikään todella hyvä. Lopputekstien virratessa yli painavien 3D-lasien kipeyttämän nenän, jäljelle jää samanlainen olo kuin hiukan liian niukan lounaan jälkeen. Ehkä perusvika onkin Neil Gaimanin alkuperäisessä tarinassa. Sillä mitä muuta se on paitsi moneen kertaan aikaisemmin nähty tarina lapsesta, jolla on vaikeuksia sopeutua uuteen ympäristöön? Naapurit ovat outoja eivätkä vanhemmat kiinnitä huomiota. Gaimanin omaperäisyys ulottuu oveen, josta avautuu uusi maailma nappisilmäisine kopiovanhempineen, mutta itse tarinan kaari soljuu tarkkaan laskemoidusti. Kun henkilöissä tai vuoropuhelussa ei ole puhtia, ennalta-arvattavuus käy rasitteeksi riippumatta sadunkerronnan perinteestä. Katsoja ei koe oivalluksia eikä Coraline ole sen paremmin tarpeeksi jännittävä kuin tarpeeksi hauskakaan. Coraline on aina "melkein".
Ja näin jää siis kolmiulotteisuudenkin tarkoitus todistamatta. Vallankumouksen airuena Coraline ei jaksa korkealle lentää. On jäätävä odottamaan vielä James Cameronin Avatarta, jotta todella nähdään onko 3D:stä muuhunkin kuin tehosteeksi.
tiistai 14. heinäkuuta 2009
Vääriä aloituksia tai: "Do you...tango?"
Monroen päiväkirjasta
Sivu 2
En, ilmeisestikään. Tanssi tangoa, tarkoitan, sillä toisinaan paatuneimmankaan elokuvahullun askelmerkit eivät vain osu kohdalleen eikä mikään elokuva saa syttymään. On liian väsynyt...tai päätä särkee. Niin ei onneksi käy usein, mutta joskus kun haluttaisi katsoa leffaa, se oikea jää löytymättä.
Nimittäin: sen sijaan, että olisin ollut tunnollinen ja astellut selkä suorana ainoaan oikeaan paikkaan, josta itseään kunnioittava tamperelainen elokuvaharrastaja voi itsensä heinäkuisena maanantai-iltana löytää eli Niagaraan katsomaan Viimeistä tangoa Pariisissa, jäin kolmen tunnin yöuniin vedoten kotiin. Ja olenhan toki elokuvan nähnyt (ja yhtä lailla raskaaksi kuin kiehtovaksikin todennut). Väsyneenä vaan unihiekkaa vailla ajattelin koittaa kompensoida valkokankaalla menettämääni jollakin dvd-leffalla. Mutta, Lapinlahden Lintuja lainatakseni, "se ei käy, sillä se ei käy".
Ensimmäinen yritys oli vuosikausia mieltä kutkuttanut Oliver!, Carol Reedin loppukauden musikaali. Neljässä vuosikymmenessä teoksen kiehtovimmaksi meriitiksi on muodostunut se, että sitä ei kukaan enää muista, vaikka se aikoinaan vuonna 1968 voitti parhaan elokuvan Oscarin - kun taas muuan toinen saman vuoden tuotos mainitaan yhä joka toisessa vakavasti elokuvataidetta käsittelevässä artikkelissa: erään Kubrick-nimisen miekkosen avaruuteen sijoittuva kuvitelma...
Makuasioista piittaamatta voisi kuvitella, että kubrickin - minkä hyvänsä kubrickin - hakannut elokuva olisi jotensakin ansiokas. Mutta puolen tunnin jälkeen minun oli todettava Oliver! katselukelvottomaksi. Ylöspano oli moitteeton ja enemmänkin, ja armoitetun elokuvantekijän sensibiliteettikin oli aistittavissa, mutta työ oli vailla henkeä, pinnistelty, teatterin lavalta valkokankaalle pakotettu. Neljä vuosikymmentä Hollywood-musikaalin historiaa ei ollut opettanut Oliverin! tekijöille mitään lajityypin plastisesta luonteesta. Näkemäni perusteella en epäile lainkaan, etteikö Dickens-musikaali toimisi lavalla, mutta elokuvana se ei tavoittanut luontevaa ilmaisua uskottavuudesta puhumattakaan.
Tyytymättömänä napautin dvd-levyn ulos laitteesta. Harkitsin hetken ja päätin koittaa seuraavaa. "Seuraava" oli Reza Bagherin ruotsalainen Capricciosa, joka vuosia sitten oli jättänyt lämpimiä fiiliksiä.
Viiden minuutin kuluttua painoin kaukosäätimen stop-nappia. Leffa näytti kauhealta.
Capricciosa on sitä lajia elokuvia, jossa kuvan estetiikkaan ei ole yritettykään kiinnittää päähuomiota. Tärkeämpää on saada esiin kuvassa liikkuvien henkilöiden keskinäinen tunnekokemus ja kertoa heidän tarinansa aitouteen pyrkien. Tässä ovat monet elokuvat onnistuneet Capricciosaa paremmin, mutta myös huonommin. Tässä tapauksessa vain "paljas", tyylittelemätön kuva näytti dvd-muodossa melkein kotivideolta. Valkokankaallakin se olisi vaatinut totuttelua, semminkin kun leikkauskaan ei ole thelmaschoonmakeria. En jaksanut. Kuitenkaan Capricciosa ei ole huono elokuva. Sillä on hyvä tarina kerrottavanaan ja se suhtautuu henkilöihinsä suurella myötätunnolla. Kelailin eteenpäin ja katselin kokonaan loppukohtauksen, josta on vaikea olla liikuttumatta, niin toivottomasti katsoja kompastelee Ida Kristinin silmäripsiin... Sitä paitsi Noomi Rapace on jo tässä ihastuttava. Muutamaa vuotta myöhemmin hän on aivan loistokas huonommassa elokuvassa: Miehet, jotka vihaavat naisia.
Kolme mahdollisuutta, kolme suutaria.
John Fisken mukaan itsetuntemuksen ja -luottamuksen tarpeen on perinteisesti tyydyttänyt elokuva ja sosiaalisten suhteiden vaalimisen tarpeen kirja.
Puuh. Nuff said.
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Palermo Shooting
Wim Wendersin viimeisin fiktiivinen elokuva Palermo Shooting sai Ruotsin ensi-iltansa pienessä gotlantilaisessa 1940-luvulla valmistuneessa elokuvateatterissa. Punaseinäinen viehättävä teatteri ahtautui täyteen Bergman-viikkoa juhlistamaan tulleista vieraista. Syy suosioon saattoi hyvinkin johtua, ei niin itse elokuvasta, vaan siitä, että ohjaaja oli henkilökohtaisesti paikan päällä vastaamassa yleisön kysymyksiin esityksen jälkeen järjestetyssä tilaisuudessa.
Mieleenpainuvimmat elokuvakokemukseni olen kokenut elokuvateatterissa täydellä salilla. Ja näitä kertoja ei ole ollut kuin muutama. Mainittakoon tässä näistä Scorsesen The Departed, Tarkovskyn Peili ja nyt viimeisimpänä Palermo Shooting. Elokuvina henkilökohtaiseen parhaimmat elokuvat sarjaani näistä on noussut ainoastaan Peili mutta kokemuksena kaikki kolme ovat olleet varsin mieleenpainuvia. Yhdessä koettu hurmio elokuvallisen seikkailun edessä on moninkertainen hurmio. Kaikki tuntemukset korostuvat yhdessä koettuna. Etenkin Peilin kohdalla saavutettu massahypnoosi elokuvateatteri Niagaran punaisilla istuimilla johti vaikeuksiin saada omaa ahteria ylös näytöksen päätyttyä. Harmillasta kyllä, vain noin puoli prosenttia näkemistäni elokuvista olen ylipäätään käynyt katsomassa elokuvateatterissa. Siitä olen kuitenkin onnellinen, että Palermo Shootingin näin juuri siellä missä sen näin ja juuri niiden tuntemattomien ihmisten kanssa.
Palermo Shooting kertoo Finn-nimisen saksalaisen kosmopoliittivalokuvaajan fyysisestä matkasta Italiassa sijaitsevaan Palermoon ja henkisestä matkasta omaan kuolevaisuuteensa. Finn elää muotivalokuvaajan hektistä mutta pinnallista elämää. Naisia on pyörityksessä useampia, alla on hieno vanha urheiluauto ja töitä riittää. Unet, joissa kello näyttelee Bergmanin Mansikkapaikan painajaisen tavoin suurta roolia, ja yöllinen kohtaaminen kuoleman (oikeasti, kuolemaa esittää elokuvassa Dennis Hopper) kanssa johtavat Finnin silmien aukeamiseen. Hän matkaa Palermoon, kaupunkiin, jossa juhlitaan kuoleman festivaaleja vuosittain. Siellä Finn aloittaa pelin kuoleman kanssa, vaeltelee pitkin Palermon katuja ja tapaa kauniin freskojen restauroijan nimeltä Karla. Elokuva huipentuu juttutuokioon kuoleman kanssa. Yhteydet Bergmanin Seitsemänteen sinettiin ovat selkeät. Kuoleman hahmon olemusta tai kuolemaa itseään en analysoi, koska en koe sitä tarpeelliseksi, ja vaikka kokisinkin en osaisi. Sen sijaan elokuvan hetkistä ja tunnelmasta voin muutaman sanan sanoa.
Wendersin mukaan idea elokuvalle lähti huomiosta modernin länsimaalaisen ihmisen kroonisesta kiireestä. Aika ei riitä olemiseen. Tältä pohjalta Wenders lähtikin sitten elokuvaa kirjoittamaan.
Palermo Shooting on varsin peilaava elokuva. Finnin harhailu pitkin alun Düsseldorfia ja lopun Palermoa musiikkia iPodista kuunnellen koostaa ison osan elokuvan kestosta. Tunnelmointi, hitaus ja ennen kaikkea se, ettei mitään varsinaisesti tapahdu, antaa katsojalle aikaa uppoutua omiin ajatuksiinsa ja mahdollisuuden käppäillä omassa mielessään. Elokuvaa katsellassa tuntui samalta kuin myöhään yöllä mielen vapautuessa seikkailuun ilman liikaa itsetietoisuutta. Wenders luo tunnelman, katsojan mieli hoitaa lopun. Ehkä Finnin hahmon jättäminen hieman persoonattomaksi oli samansuuntaisesti Wendersiltä tietoinen ratkaisu katsojan palvelemiseksi eikä lapsus tai heikkous. Näin elokuva antaa lisää tilaa katsojalle päättää itse mitä ajatella elokuvan esille tuomista teemoista kuolemasta ja kuolevaisuuteen havahtumisesta, rakkaudesta ja yleensä siitä miksi yleensä teemme mitä teemme.
Katsoja kuuntelee läpi elokuvan samaa musiikkia kuin Finn. Aina, kun Finn ottaa kuulokkeet korviltaan musiikki katkeaa rahisten. Wenders on koostanut ääniraidan erilaisesta nykyrock- ja pop-musiikista. Heikkona musiikkimiehenä voin vain todeta, että suurin osa biiseistä muistutti enemmän tai vähemmän Coldplayn tuotantoa. Visuaalisesti elokuva on kaunis. Paikat ovat kauniita ja ihmiset ovat kauniita. Kauneus on välillä jopa kliinistä, mikä aiheutti itsessäni hylkimisreaktion. Postikorttimaisuus leimasi muutenkin elokuvan Palermo-osuutta. Ehkä Wenders kuitenkin yritti kauneuden ja pysähtyneisyyden avulla vain sanoa, että "pysähdy ja katso sillä nämä hetket ovat elämäsi". Tulevaisuudessa ja seuraavassa projektissa elämisen sijaan Finn löytää tarvitsemansa hetkestä ja Karlasta. Tämä nuoli osui myös itseeni niin kuin nuolet, joita Kuolema ampuu pitkin elokuvaa kohti Finniä.
Näin jälkeenpäin ajateltuna Palermo Shooting ei ollut erityisen hyvä elokuva osina katsottuna. Näyttelijätyö Finniä esittäneen punkrokkari Campinon osalta oli jäykkää ja elokuvan Kuolema tuntui kyynisesti ajateltuna päälleliimatulta. Tunnelma ja teema kuitenkin kantoivat. Palermo Shooting oli mieleenpainuva kokemus.
Mieleenpainuvimmat elokuvakokemukseni olen kokenut elokuvateatterissa täydellä salilla. Ja näitä kertoja ei ole ollut kuin muutama. Mainittakoon tässä näistä Scorsesen The Departed, Tarkovskyn Peili ja nyt viimeisimpänä Palermo Shooting. Elokuvina henkilökohtaiseen parhaimmat elokuvat sarjaani näistä on noussut ainoastaan Peili mutta kokemuksena kaikki kolme ovat olleet varsin mieleenpainuvia. Yhdessä koettu hurmio elokuvallisen seikkailun edessä on moninkertainen hurmio. Kaikki tuntemukset korostuvat yhdessä koettuna. Etenkin Peilin kohdalla saavutettu massahypnoosi elokuvateatteri Niagaran punaisilla istuimilla johti vaikeuksiin saada omaa ahteria ylös näytöksen päätyttyä. Harmillasta kyllä, vain noin puoli prosenttia näkemistäni elokuvista olen ylipäätään käynyt katsomassa elokuvateatterissa. Siitä olen kuitenkin onnellinen, että Palermo Shootingin näin juuri siellä missä sen näin ja juuri niiden tuntemattomien ihmisten kanssa.
Palermo Shooting kertoo Finn-nimisen saksalaisen kosmopoliittivalokuvaajan fyysisestä matkasta Italiassa sijaitsevaan Palermoon ja henkisestä matkasta omaan kuolevaisuuteensa. Finn elää muotivalokuvaajan hektistä mutta pinnallista elämää. Naisia on pyörityksessä useampia, alla on hieno vanha urheiluauto ja töitä riittää. Unet, joissa kello näyttelee Bergmanin Mansikkapaikan painajaisen tavoin suurta roolia, ja yöllinen kohtaaminen kuoleman (oikeasti, kuolemaa esittää elokuvassa Dennis Hopper) kanssa johtavat Finnin silmien aukeamiseen. Hän matkaa Palermoon, kaupunkiin, jossa juhlitaan kuoleman festivaaleja vuosittain. Siellä Finn aloittaa pelin kuoleman kanssa, vaeltelee pitkin Palermon katuja ja tapaa kauniin freskojen restauroijan nimeltä Karla. Elokuva huipentuu juttutuokioon kuoleman kanssa. Yhteydet Bergmanin Seitsemänteen sinettiin ovat selkeät. Kuoleman hahmon olemusta tai kuolemaa itseään en analysoi, koska en koe sitä tarpeelliseksi, ja vaikka kokisinkin en osaisi. Sen sijaan elokuvan hetkistä ja tunnelmasta voin muutaman sanan sanoa.
Wendersin mukaan idea elokuvalle lähti huomiosta modernin länsimaalaisen ihmisen kroonisesta kiireestä. Aika ei riitä olemiseen. Tältä pohjalta Wenders lähtikin sitten elokuvaa kirjoittamaan.
Palermo Shooting on varsin peilaava elokuva. Finnin harhailu pitkin alun Düsseldorfia ja lopun Palermoa musiikkia iPodista kuunnellen koostaa ison osan elokuvan kestosta. Tunnelmointi, hitaus ja ennen kaikkea se, ettei mitään varsinaisesti tapahdu, antaa katsojalle aikaa uppoutua omiin ajatuksiinsa ja mahdollisuuden käppäillä omassa mielessään. Elokuvaa katsellassa tuntui samalta kuin myöhään yöllä mielen vapautuessa seikkailuun ilman liikaa itsetietoisuutta. Wenders luo tunnelman, katsojan mieli hoitaa lopun. Ehkä Finnin hahmon jättäminen hieman persoonattomaksi oli samansuuntaisesti Wendersiltä tietoinen ratkaisu katsojan palvelemiseksi eikä lapsus tai heikkous. Näin elokuva antaa lisää tilaa katsojalle päättää itse mitä ajatella elokuvan esille tuomista teemoista kuolemasta ja kuolevaisuuteen havahtumisesta, rakkaudesta ja yleensä siitä miksi yleensä teemme mitä teemme.
Katsoja kuuntelee läpi elokuvan samaa musiikkia kuin Finn. Aina, kun Finn ottaa kuulokkeet korviltaan musiikki katkeaa rahisten. Wenders on koostanut ääniraidan erilaisesta nykyrock- ja pop-musiikista. Heikkona musiikkimiehenä voin vain todeta, että suurin osa biiseistä muistutti enemmän tai vähemmän Coldplayn tuotantoa. Visuaalisesti elokuva on kaunis. Paikat ovat kauniita ja ihmiset ovat kauniita. Kauneus on välillä jopa kliinistä, mikä aiheutti itsessäni hylkimisreaktion. Postikorttimaisuus leimasi muutenkin elokuvan Palermo-osuutta. Ehkä Wenders kuitenkin yritti kauneuden ja pysähtyneisyyden avulla vain sanoa, että "pysähdy ja katso sillä nämä hetket ovat elämäsi". Tulevaisuudessa ja seuraavassa projektissa elämisen sijaan Finn löytää tarvitsemansa hetkestä ja Karlasta. Tämä nuoli osui myös itseeni niin kuin nuolet, joita Kuolema ampuu pitkin elokuvaa kohti Finniä.
Näin jälkeenpäin ajateltuna Palermo Shooting ei ollut erityisen hyvä elokuva osina katsottuna. Näyttelijätyö Finniä esittäneen punkrokkari Campinon osalta oli jäykkää ja elokuvan Kuolema tuntui kyynisesti ajateltuna päälleliimatulta. Tunnelma ja teema kuitenkin kantoivat. Palermo Shooting oli mieleenpainuva kokemus.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Sivustakatsoja: 200 miljoonalla dollarilla kiiltävää pintaa
"Sivustakatsoja" on FilmiLiekin vierailevien kirjoittajien foorumi. Tällä kertaa tarkasteltavana on Transformers 2: Kaatuneiden kosto, josta kirjoittaa toimintaelokuvan asiantuntija ja Michael Bayn suuri ymmärtäjä Tomi Peuhkurinen (PEK).
Michael Bayn uusin elokuva kuuluu aina ja väistämättä vuoden odotetuimpien listalle myös tulevaisuudessa, vaikka Transformers 2 on miehen toistaiseksi kehnoin tekele. Elokuvan, sen ensimmäisen osan katsojien, heidän toiveidensa ja ohjaaja Bayn suurin ongelma ovat robotit joihin koko elokuva perustuu. Keskenään tappelevat tietokoneitse mallinnetut metallikasat eivät jaksa kiinnostaa kovin pitkälle – paitsi ehkä elokuvan kohderyhmää eli noin kymmenvuotiaita poikia - ja elokuva sisältää näiden lisäksi vain kehnoa ja paikoin rasistista idioottikomediaa, joka ei naurata tippaakaan. Vaikka tämä ei ehkä ole kaikkien aikojen typerin ja huonoin elokuva niin uskokaa pois, se on silti aika hemmetin typerä ja huono.
Pitkin elokuvaa Bay viljelee tavaramerkeikseen kohottamiaan kuvia kuten voimakkaita alakulmia ja kohti kameraa hidastettuna marssivaa miesjoukkoa. Auringon kultaamia horisontteja piisaa, samoin niitä vasten suutelevaa pääosapariskuntaa kuin lentokoneitakin. Kaunista ja näyttävää ja kelpaa kyllä mainiosti aina uudelleen, mutta Bay on tehnyt kaiken tuon paremminkin, yhdessä kuvaaja John Schwartzmanin kanssa, elokuvissaan The Rock, Armageddon ja Pearl Harbor. Bayn viimeisen päälle hiottu visuaalinen tyyli voimakaskontrastiseen, hehkuvan lämpimään värimäärittelyynsä asti on kuitenkin läsnä jokaisessa Transformers kakkosen kuvassa, pettämättä hetkeksikään.
Vasta leffan loppumetreillä – eli noin parin tunnin kohdalla - Bay luo kankaalle sen minkä hän parhaiten taitaa. Armeijan ja robottien yhteenotto Gizan pyramidien liepeillä on jotakuinkin mestarillisella teknisellä otteella ohjattu jakso, jossa on tankkeja, helikoptereita, autoja, robotteja ja, luojan kiitos, myös ihmisiä. Elokuvahistorian suurimman, seitsemän kuukautta valmistellun räjähdyksen sisältävä kohtaus pitää jatkuvassa liikkeessä kaiken edellämainitun, valkokankaan koko leveydeltä. Siitä huolimatta tuo lopputaistelu ei ole massiivisuudessaan vertaansa vailla olevan Pearl Harborin pommitusjakson tasoa.
Joten voitaneen huoletta todeta, että tämän (kesä)elokuvan ainoa tarkoitus on tuoda katsojan eteen sarja meneviä, toinen toistaan suurempia toimintakohtauksia ja tuon tarkoituksensa Transformers 2 kyllä täyttää. Rytinää ja räiskettä katsoja saa koko rahan edestä ja vielä vähän päälle. Tässä yhteydessä peräänkuuluttaisin kuitenkin vielä jonkinlaista kohtuutta. Pääosaparin näyttelijät – kuten muutkin ihmiset - ovat rooleissaan pelkkiä statisteja, toimintakohtauksia yhteen sitovan merkityksettömän juonen kannalta välttämättömiä hyödykkeitä, mutta Bayn nostettua heidät Hollywoodin supertähdiksi ensimmäisen Transformersin myötä, voisi kuvitella ettei heillä valittamista pahemmin ole.
Parisataa miljoonaa dollaria plus markkinointikulut maksanut elokuvan muotoinen franchise-tuote on kriitikoiden täystyrmäyksestä huolimatta tuonut maailmalta kahdessa viikossa kassaan 600 miljoonaa dollaria ja se puolestaan kertoo, että sarjan kolmas osa nähdään väistämättä muutaman vuoden kuluttua. Ohjaaja Bay kuitenkin kertoo eräässä haastattelussa haluavansa tehdä jotain pienempää tässä välissä. Ehkäpä seuraavaksi näemmekin Bayn ohjaaman pienen budjetin elokuvan, jonka pääosassa olisivat näyttelijät ja ihan oikea käsikirjoitus.
Osoitteesta www.michaelbay.com löytyy mielenkiintoisia Bayn haastatteluja ja hauskaa triviaa Transformers kakkosen teknisestä puolesta.
Kesän toinen kahdensadan miljoonan dollarin pökäle on muuten Terminator Salvation, joka näin jälkikäteen ajatellen taitaa olla näistä kahdesta parempi, mutta ei sekään silti hyvä ole. Joten hyvää kesän jatkoa ja Tony Scottin uusin leffa on luvassa onneksi jo noin kuukauden kuluttua.
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Monroen Päiväkirjasta: Taxidermia SINemathequen aloituksena
Sivu 1
Ennalta arvaamattoman elokuvakerhomme kesä alkoi enemmän tai vähemmän virallisesti vasta eilen illalla, kun heilautimme Niagaran kankaalle György Pálfin unkarilaisen ohjauksen Taxidermia. Kesän teemana on synti ja pään(ja ruumiin)avauksena Taxidermia toimitti tehtävänsä ansiokkaasti, sillä siinä käsiteltiin ainakin kahdeksan seitsemästä kuolemansynnistä.
Oli mukavaa päästä taas järjestämään tilaisuus nähdä näkemisen arvoista leffaa. Myin lippuja Tepon toteuttaessa itseään ovimiehenä. Meidän monroelaisten lisäksi parikymmentä ennakkoluulotonta elokuvan ystävää saapui viettämään lomailtaansa alaikäisiltä kielletyn filmitaiteen pariin. Elokuvakerhotoiminnan näkökulmasta se on esitysajan ja esityksen luonteen huomioon ottaen kohtalaisesti, mutta tilaa jäi vielä reilusti; opiskelijalippuja ostettiin vain pari, mikä on kyllä lievästi sanottuna epäilyttävää. Kortti mukaan ensi kerralla!
Itse elokuva, Taxidermia, väistää sinnikkäästi kuvailuyrityksiä. On ilmeistä, miksi se on saanut K-18-leiman, mutta vaikeampaa on välittää totuudenmukaista kuvaa teoksen tunnelmasta tai edes teemoista. Toisaalta sen kuvasto on raflaavaa: simuloimatonta seksiä, autenttisen näköistä (?) oksentamista ja ihmisen balsamointia - toisaalta siitä ei esim. amerikkalaisten gorno-kauhuleffojen tapaan välity itsetarkoituksellisen shokeeraamisen tuntu. Tämä johtuu tyylistä ja kontekstista.
Taxidermia on eurooppalaisen kertomusperinteen muotoa seuraava kronikka, jossa on jotain sadunomaista, allegorista. Mutta allegoria mistä? Toisenkaan katselukerran jälkeen en saa oikein otetta siitä, mistä tämä kolmen sukupolven tarina varsinaisesti kertoo. Mikä on tarinankerronnallisesti yhdistävä linkki 20. vuosisadan alussa elävän seksuaalisesti tukahtuneen ja lahjattoman maalaissotilas Morosgovanyin ja olympiavuonna 1984 itselleen taksidermian suorittavan Lajosin välillä? Suuri valaistuminen ei koskaan saavu ja kuitenkin elokuvan sisäinen logiikka ensimmäisestä siirrosta viimeiseen on moitteeton, tietyin varauksin. Ja analogia ihmisenä pidetyn ja eläimenä pidettyjen välillä käy selväksi: ihminen tekee sikamaisempia asioita kuin siat ikinä. (Tähän liittyen minulle rankinta seurattavaa olivat keskimmäisessä osassa seuratut ahmimiskilpailut ja niihin liittyvät "vomatorium-jaksot".) Toteutukseltaan elokuva on sitä paitsi virtuoosimaista työtä. Tehosteet ja maskeeraus ovat täydellisyyttä hipovia ja kuvaus on lämpimästi tyylitellyissä väreissään taidetta sinänsä. Eilisessä esityksessä vain äänimaailma ei saanut oikeutta osakseen. Syyt jäävät tuntemattomiksi. Voi tämän taiteenlajin haurautta.
Varmaksi voidaan Taxidermian teemoista lopulta todeta sen absoluuttinen ruumiillisuus. Teoksen lähes jokainen kuva tutkii ihmistä fyysisenä olentona. Sen aikana nähdään toimitettavan viittä vaille kaikkia inhimillisiä toimintoja seksistä syömiseen ja niin edelleen sekä todistetaan syntymän ja kuoleman hetki. Elokuvan loppulauseena ihmiskeho esitetään - irvokkaaksi - taideteokseksi muuttuneena. Irvokasta tässä on myös se, että ihmiskeho kohotetaan taiteen parnassolle vasta kuoltuaan eikä elossa ollessaan.
Tästä teesistä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä yksilöllisen elämänfilosofiansa pohjalta.
Ruokahalua Taxidermia ei kiihota. Kun ensi maanantaina Summer SINemathequessa on vuorossa Viimeinen tango Pariisissa, saattavat leivät vuorostaan jäädä vaille voita.
Ennalta arvaamattoman elokuvakerhomme kesä alkoi enemmän tai vähemmän virallisesti vasta eilen illalla, kun heilautimme Niagaran kankaalle György Pálfin unkarilaisen ohjauksen Taxidermia. Kesän teemana on synti ja pään(ja ruumiin)avauksena Taxidermia toimitti tehtävänsä ansiokkaasti, sillä siinä käsiteltiin ainakin kahdeksan seitsemästä kuolemansynnistä.
Oli mukavaa päästä taas järjestämään tilaisuus nähdä näkemisen arvoista leffaa. Myin lippuja Tepon toteuttaessa itseään ovimiehenä. Meidän monroelaisten lisäksi parikymmentä ennakkoluulotonta elokuvan ystävää saapui viettämään lomailtaansa alaikäisiltä kielletyn filmitaiteen pariin. Elokuvakerhotoiminnan näkökulmasta se on esitysajan ja esityksen luonteen huomioon ottaen kohtalaisesti, mutta tilaa jäi vielä reilusti; opiskelijalippuja ostettiin vain pari, mikä on kyllä lievästi sanottuna epäilyttävää. Kortti mukaan ensi kerralla!
Itse elokuva, Taxidermia, väistää sinnikkäästi kuvailuyrityksiä. On ilmeistä, miksi se on saanut K-18-leiman, mutta vaikeampaa on välittää totuudenmukaista kuvaa teoksen tunnelmasta tai edes teemoista. Toisaalta sen kuvasto on raflaavaa: simuloimatonta seksiä, autenttisen näköistä (?) oksentamista ja ihmisen balsamointia - toisaalta siitä ei esim. amerikkalaisten gorno-kauhuleffojen tapaan välity itsetarkoituksellisen shokeeraamisen tuntu. Tämä johtuu tyylistä ja kontekstista.
Taxidermia on eurooppalaisen kertomusperinteen muotoa seuraava kronikka, jossa on jotain sadunomaista, allegorista. Mutta allegoria mistä? Toisenkaan katselukerran jälkeen en saa oikein otetta siitä, mistä tämä kolmen sukupolven tarina varsinaisesti kertoo. Mikä on tarinankerronnallisesti yhdistävä linkki 20. vuosisadan alussa elävän seksuaalisesti tukahtuneen ja lahjattoman maalaissotilas Morosgovanyin ja olympiavuonna 1984 itselleen taksidermian suorittavan Lajosin välillä? Suuri valaistuminen ei koskaan saavu ja kuitenkin elokuvan sisäinen logiikka ensimmäisestä siirrosta viimeiseen on moitteeton, tietyin varauksin. Ja analogia ihmisenä pidetyn ja eläimenä pidettyjen välillä käy selväksi: ihminen tekee sikamaisempia asioita kuin siat ikinä. (Tähän liittyen minulle rankinta seurattavaa olivat keskimmäisessä osassa seuratut ahmimiskilpailut ja niihin liittyvät "vomatorium-jaksot".) Toteutukseltaan elokuva on sitä paitsi virtuoosimaista työtä. Tehosteet ja maskeeraus ovat täydellisyyttä hipovia ja kuvaus on lämpimästi tyylitellyissä väreissään taidetta sinänsä. Eilisessä esityksessä vain äänimaailma ei saanut oikeutta osakseen. Syyt jäävät tuntemattomiksi. Voi tämän taiteenlajin haurautta.
Varmaksi voidaan Taxidermian teemoista lopulta todeta sen absoluuttinen ruumiillisuus. Teoksen lähes jokainen kuva tutkii ihmistä fyysisenä olentona. Sen aikana nähdään toimitettavan viittä vaille kaikkia inhimillisiä toimintoja seksistä syömiseen ja niin edelleen sekä todistetaan syntymän ja kuoleman hetki. Elokuvan loppulauseena ihmiskeho esitetään - irvokkaaksi - taideteokseksi muuttuneena. Irvokasta tässä on myös se, että ihmiskeho kohotetaan taiteen parnassolle vasta kuoltuaan eikä elossa ollessaan.
Tästä teesistä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä yksilöllisen elämänfilosofiansa pohjalta.
Ruokahalua Taxidermia ei kiihota. Kun ensi maanantaina Summer SINemathequessa on vuorossa Viimeinen tango Pariisissa, saattavat leivät vuorostaan jäädä vaille voita.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Kädet silmille
Synti on Raamatun mukaan Jumalan tahdon vastustamista. Se, mitä siihen liittyy, ei aina ole ollut ihan selvää. Yleisen paheksunnan rajat ja moraalisen koodiston on luonut yläluokka. Jumalan ja oman etunsa nimissä se on määritellyt kuinka muiden tulee elää. Myös sen minkälaisia elokuvia muiden tulee katsella.
Toisaalla on se rohkea joukko, joka sikiää tökkimään ja kyseenalaistamaan moraalinvartijoiden valtaa. Suomalaisia on muun muassa haluttu suojella kauhulta, väkivallalta ja moraalittomuudelta. Elokuvakerho Monroe haluaa omalta osaltaan paikata tätä aukkoa.
Kesäsarjan teemana on synti, ja elokuvat tietysti sen mukaisia. Tänä kesänä esitetään neljä elokuvaa, jotka ovat saaneet kohahduksia aikaan. Huomenna saa ihailla unkarilaisen György Palfin mielen liikkeitä Taxidermia –elokuvassa. Seuraavat elokuvat ovat Viimeinen tango Pariisissa, Bad Guy ja Happy Together.
”Sairain elokuva koskaan”
Näin on määritelty kaikkia kesäsarjan elokuvia. Huomenna esitettävää elokuvaa ei voi selittää. Se pitää itse kokea, jos uskaltaa.
”Taxidermia on groteski ja äärimmäisen epämiellyttävä elokuva”, kertoo Film-O-Holic.
Taxidermia on K18-elokuva. Tässä valtion elokuvatarkastamon perusteluja: "Surrealistisessa satiirissa avoin seksi- ja masturbaatiokohtaus, pään ampuminen tohjoksi, pään katkaisu, sian teurastus, gore-efektejä. Groteski kokonaisuus."
Mutta onhan se myös hauska. Ja mikä tärkeintä: se laittaa moraalinvartijat haukkomaan henkeään.
Syntinen kesä Elokuvakerho Monroessa alkaa huomenna.
Toisaalla on se rohkea joukko, joka sikiää tökkimään ja kyseenalaistamaan moraalinvartijoiden valtaa. Suomalaisia on muun muassa haluttu suojella kauhulta, väkivallalta ja moraalittomuudelta. Elokuvakerho Monroe haluaa omalta osaltaan paikata tätä aukkoa.
Kesäsarjan teemana on synti, ja elokuvat tietysti sen mukaisia. Tänä kesänä esitetään neljä elokuvaa, jotka ovat saaneet kohahduksia aikaan. Huomenna saa ihailla unkarilaisen György Palfin mielen liikkeitä Taxidermia –elokuvassa. Seuraavat elokuvat ovat Viimeinen tango Pariisissa, Bad Guy ja Happy Together.
”Sairain elokuva koskaan”
Näin on määritelty kaikkia kesäsarjan elokuvia. Huomenna esitettävää elokuvaa ei voi selittää. Se pitää itse kokea, jos uskaltaa.
”Taxidermia on groteski ja äärimmäisen epämiellyttävä elokuva”, kertoo Film-O-Holic.
Taxidermia on K18-elokuva. Tässä valtion elokuvatarkastamon perusteluja: "Surrealistisessa satiirissa avoin seksi- ja masturbaatiokohtaus, pään ampuminen tohjoksi, pään katkaisu, sian teurastus, gore-efektejä. Groteski kokonaisuus."
Mutta onhan se myös hauska. Ja mikä tärkeintä: se laittaa moraalinvartijat haukkomaan henkeään.
Syntinen kesä Elokuvakerho Monroessa alkaa huomenna.
Kuvat ovat hauraita: elokuvasta kirjoittamisesta
On yhtä vaikeaa tehdä huono elokuva kuin hyvä elokuva.
- Robert DeNiro
Elokuva ei elä ilman kokijaa: ilman kokijaa se jää yksinpuheluksi, tallentamattomaksi monologiksi pimeässä yksiössä. Yksin kokemuskaan ei riitä elämän luomiseksi kuolleista aineksista, kuten hiilestä, marmorista tai filmistä, vaan tarvitaan ulospäin näkyvä reaktio. Taide on itsensä ilmaisemista paitsi itselle myös maailmalle - taiteilija kurottaa aina itsensä ulkopuolelle. Taide kysyy, esittää, väittää ja keskustelee, käsitellen yksityisiä ja yhteisöllisiä kokemuksia todellisuudesta. Näin syntyy keskustelu todellisuuden luonteesta, mikä hahmottuu jokaiselle hiukan eri lailla. Näin syntyvät mielipiteet ja arvostelmat.
Ja kyllä elokuvasta mielipiteitä esitetäänkin. Varsinkaan internetvallankumouksen jälkeen edes musiikista ei liene kirjoitettu yhtä paljon kuin elokuvasta. "Jokaisella on mielipide, jokainen tahtoo olla kriitikko". Kaikin mokomin, mutta masentuneena tulee panneeksi merkille keskustelun tason madaltumisen. Elokuvasta kirjoittamisen vallitsevat trendit ovat tänään: elokuvan käsitteleminen viikottain uuteen vaihtuvana kulutushyödykkeenä, jonka suhteen tärkein informaatio koskee sitä, kannattaako jonkun elokuvan katsomisesta maksaa teatterilipun hinta; ja kirjoittajan oman egon ja nokkeluuden esitteleminen elokuvaa keppihevosena käyttäen.
Peruserehdyshän tehdään jo siinä, että lähdetään selvittämään onko jokin elokuva hyvä vaiko huono. Jos tämänlainen huimaava tutkimustyö saadaan onnistumaan, on se hienoa, mutta tulokset ovat toissijaisia sen rinnalla mikä on olennaista: sen näkeminen "mitä se on". Sillä mikäli elokuvan ymmärtää taiteen tekemisenä edellä kuvailluin ehdoin, tärkeintä on sen havaitseminen, mitä meille katsojille on haluttu kertoa - kuka meille puhuu ja mistä asioista. Silloinkin kun teos on roskakorin täytettä.
Tämä ei ole helppoa.
Silti useimmat ihmiset ohittavat tämän seikan ja uskottelevat, että toisen luoman työn arvioiminen ON helppoa, yksinkertaista. Tästä seuraa, että keskustelun sijalle astuu tuomarointi ja elokuva alistetaan kouluaineen asemaan arvostelijan toimiessa "opettajana". Tällä "opettajalla" ei taatusti ole - ei voi olla - mitään opetettavaa.
Wim Wenders, jonka aika saattaa vielä paljastaa hienommaksi elokuvaesseistiksi kuin -ohjaajaksi, on kirjoittanut kauniita ja haastavia rivejä kriitikon (= katsojan) velvollisuudesta lähestyä näkemiään elokuvia nöyrästi ja vaatimattomasti. Mies, joka itse kriitikkona toimiessaan kieltäytyi kirjoittamasta elokuvista, joista ei pitänyt, ei varmasti tarkoittanut nöyryydellä puolustuskyvyttömyyttä väkevän propagandavälineen edessä, vaan tarvetta ennemminkin ymmärtää elokuvaa kuin julistaa sen arvoa tai arvottomuutta. Kun kirjoitamme elokuvasta, käsittelemme jotain elävää, joka muuttuu käsissämme.
Useimmat puheenvuorot elokuvasta käsittelevät sitä mitä valkokankaalla näkyy ja kuinka taitavasti nuo näkymät on luotu. Tämän vuoksi spektaakkelit voivat lippuluukuilla paremmin kuin koskaan, sillä niissä huomio pyritään tieten tahtoen kiinnittämään ulkoiseen koketeeraavuuteen, ja tällaisen pintatason arvioiminen on hyvin mutkatonta eikä lainkaan haastavaa. Harvat osaavat puhua niistä tunteista ja ajatuksista, mitä elokuva on hänessä herättänyt.
Mutta jos ketään ei kiinnosta tehdä tunteita ja ajatuksia koskettavia elokuvia, onko elokuvasta keskustelemiselle enää sijaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)