-->

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

R&A: Rankkoja päiviä



Kuinkahan paljon elokuvien lääketieteellistä hyötyä on tutkittu? Onnistunut elokuva voi olla kokemus, joka keventää masentunutta, rauhoittaa ärtynyttä ja piristää väsynyttä. Se voi kääntää koko päivän suunnan.

Eteläkorealainen trilleri Kkeut-kka-ji-gan-da (kv. A Hard Day) on tällainen elokuva. Se on aivan...mahtava. En muista, milloin olisin viimeksi nauttinut elokuvan katselemisesta näin paljon ja taka-ajatuksettomasti. Tai milloin tällaiselle piristysruiskeelle olisi ollut yhtä paljon käyttöä.

A Hard Day osoittaa, että mitä tahansa yhdysvaltalaiset tekevät, korealaiset pystyvät tekemään sen paremmin. Elokuva lähtee tutusta asetelmasta: äitinsä hautajaisista myöhässä oleva mies ajaa pimeällä tiellä tuntemattoman päälle ja tunkee ruumiin takaluukkuun. So far so familiar. Seuraavassa kohtauksessa käy ilmi, että päähenkilö on poliisi.

Tällainen asetelma antaa runsaasti mahdollisuuksia ja A Hard Day ottaa niistä kaiken irti. Elokuva kuvaa pohjimmiltaan miestä, jolla menee pieleen kaikki mikä vain voi mennä pieleen, mutta Donald Westlakekin olisi ylpeä siitä, kuinka pitkälle ohjaaja-käsikirjoittaja Kim Seong-hun tarinansa kehittelyssä pääsee. Jossain vaiheessa alkupiste on enää kaukainen muisto vain juonen kulkiessa askel askeleelta yhä villimmille poluille.

Verrokiksi voi nostaa esimerkiksi Coen-esikoisen Blood Simple. Yhteistä on loistavasti mukaan upotettu musta huumori, rautainen käsikirjoitus ja ennen kaikkea se, ettei kätensä puhtaina pitäneitä hahmoja juuri kankaalla näy. Etsivä Ko - tämä saattaa olla Kafka-viittaus! - on hänkin korruptoitunut jo ennen kolaria, mutta: silloin, kun koko yhteiskunta on mätä, alkaa moraalin harmaasta paletista erottua yhä useampia sävyjä. Protagonistia alkaa väkisinkin sympata ja sitä enemmän, mitä pidemmälle juttu etenee.

Blood Simplesta A Hard Dayn erottaa toiminnallisuus. Ohjaajana Kim Seong-hun leikkaa pihvistään huolellisesti pois kaiken paitsi fileen. Jokainen kohtaus tuo uuden lisän Ko'n painajaiseen ja lisät saapuvat kiihtyvällä draivilla. Ja yhä useammin "lisät" tarkoittavat väkivaltaisia kohtaamisia, jotka viedään tyylikkäästi ääripisteeseensä. Toisaalta esimerkiksi Ko'n suunnitelma ruumiin piilottamiseksi on nerokas. Ko'n painajaisen unenomaisuutta elokuva alleviivaa käyttämällä keskeisen kännykän soittoäänenä samaa Shostakovitshin valssia, minkä Stanley Kubrick nosti hitiksi "unielokuvallaan" Eyes Wide Shut.

Ohjaajana Seong-hun on teknisesti moitteeton ammattilainen, mutta kyllä A Hard Day on ennen kaikkea kirjoittajan elokuva. Nautittava teksti näkyy näyttelijöidenkin otteissa. Lee Sun-kyun ottaa etsivä Ko'n täysin omakseen eikä hänen ympärillään nähdä epäonnistumisia. Elokuva olisi vielä parempi, jos digitekniikka ei tekisi kuvasta liian kirkasta.



Kirjoittajan elokuva on myös Third Person, ja taitavan kirjoittajan sittenkin: Third Person on Paul Haggisin uutuus. Pitkä ja tasainen teos kuljettaa ristikkäin kolmea tarinaa kolmessa kaupungissa. Kaikissa keskeinen tekijä on kuvasta poissa pysyvä lapsi. Kaikki tarinat ovat sukulaisia keskenään: yksi on romanttinen, toinen parisuhdedraama ja kolmas eräänlainen sosiaalinen selviytymiskamppailu.

On selvää, että Third Person on Haggisille itselleen tärkeä elokuva. Niin maltilla ja sellaisella painokkuudella kaikki sen palaset on laskettu kohdilleen. Pääteema on syyllisyys, sen käsitteleminen ja itselleen anteeksi antaminen. Mutta metatasolla omakohtainen Third Person käsittelee taiteen tekemistä, ennen muuta kirjoittamista: mitä hyvä kirjoittaminen on, mitä on siihen sisältyvä tekniikka ja kuinka paljon kirjoittaja muusalleen uhraa.

Oikein hyvä. Paitsi, että vakavat ajatukset ja taidokkuus eivät aina riitä. Third Person on sofistikoitua, fiksua draamaa aikuiseen makuun. Se vain ei aivan toimi. Sitä seuraa mielellään laatudraamana, antaen älykkäiden ideoiden hivellä aivoja, mutta minkäänlaista lennon tuntua siitä ei saa. Third Person muistuttaa kerroksisuudessaan viime vuoden parhaimmistoon kuulunutta Menneisyyttä, mutta se ei pääse yhtä lähelle katsojaa. Ei vain pääse. Siinä missä Menneisyys kumpusi jostain alkulähteestä, Third Person on kirjoitettu kuin best seller -romaani: tarkasti ja hallitusti, loogisin lausein, joissa maistuvat editorin reunamerkinnät. Tai toisin sanoen, Third Person on oikein "hieno" paitsi, että se maistuu samalta kuin kaikki muukin. Hien suolaa siinä ei maista.



Ehkä, vain ehkä, voisi olla toisin, jos roolitus olisi onnistuneempi. "Selviytymistarinassa" Mila Kunis osoittaa olevansa aivan liian tylsä saadakseen tämän tasoisia rooleja, ja James Franco tekee huonoimman työnsä miesmuistiin. Ylivoimaisesti parhaiten tarinoista kulkee se romanttinen. Italiassa liikkuva kertomus liittää yhteen aina suggeroivan Adrien Brodyn ja sensuellin Moran Atiaksen. Heidän välillään on kemiaa, joka puuttuu jopa päätarinan Liam Neesonin ja Olivia Wilden väliltä. Brodyn ja Atiaksen romanssi on tarkoituksella keinotekoinen ja epäuskottava, mutta näyttelijät puhaltavat sen henkiin. He tekevät todeksi myös poikkeuksellisen hellän rakkauskohtauksen, elokuvan parhaan ja aidoimman hetken.

Ja lopussa kaikki palaset ovat vihdoin paikoillaan, kaikki langat siististi letitettyinä. Valitettavasti.

lauantai 20. syyskuuta 2014

R&A: Avauksia vesimerkeistä identiteettikriisiin



Leffablogiversumin ikuinen ilo, pysäyttämätön veteraanikriitikko Mikael Fränti, jota olen lukenut yli 20 vuotta, vetäisi R&A:n alla hulppeasti kotiin päin tokaisemalla Rakkautta ja Anarkiaa -tapahtuman olevan Suomen "ylivoimaisesti kiinnostavin elokuvafestivaali". Eikä hitossa ole. Anteeksi. Mitään hienolta festarilta pois ottamatta totean, että Sodankylä pyyhkii huonompanakin vuonna R&A:lla lattioita mitä tulee kattauksen laatuun, skaalaan ja omaperäisyyteen. Tampereen lyhytelokuvafestivaalit ovat myös heittämällä jännittävämpi leffajuhla ja tunnelmaltaan omaa luokkaansa tässä maassa. Ja ylipäätään maailman paras festivaali. (Osataan sitä vetää kotiin päin muuallakin.) Muitakin yrittäjiä voisi vetää esiin ainakin todistamaan määreen "ylivoimaisesti" olevan jo vähän liikaa.

Rakkautta ja Anarkiaa on omillaan loistavasti kokoonpantu ja laaja uuden elokuvan näyteikkuna. Mutta festivaalina sen pirstoutuminen peräti 14 näytöspaikkaan nakertaa jotain tunnelmasta. R&A:han mennään katsomaan elokuvia - kuin ennakkonäytöksiin - ei chillaamaan cinefiiliksissä. Lisäksi siellä on Suomen suurista elokuvafestivaaleista huonoin yleisö. Ei nämä pääkaupunkilaisjuntit tajua mitään elokuvissa käyttäytymisestä. Luonnonkatastrofidokkariin astellaan poppariämpärin ja sipsipussin kanssa. Kulutusjuhlaa.

No, joka tapauksessa. Aloittakaamme.

Eipä festivaali voi juuri paremmin alkaa. Watermark voisi olla nimeltään myös Manufactured Landscapes 2, siinä määrin se jatkaa kanadalaisen Jennifer Baichwalin mestarillisen läpimurtotyön teemoja - sekä aina vain tiivimpää yhteistyötä valokuvaaja Edward Burtynskyn kanssa. Watermark läpivalaisee Burtynskyn työn kautta veden merkitystä ihmiselle ja maapallolle sekä erityisesti sitä, miten ihminen on muokannut vettä manipuloimalla ympäristöään.

Elokuva on klassisen kauniisti, ajatuksella ja vaivalla työstettyä dokumenttia, jonka veistoksellisuus tuo ajoittain mieleen Godfrey Reggion Qatsi-trilogian. Tekijät ovat vieneet kameransa Grönlantiin ja Kaakkois-Aasiaan sekä kaikkialle siinä välissä. Tuloksena on muutamia todella fantastisia kohtauksia. Eräässä "kolmannen maailman" nahkatehtaassa tehdään tuotteita pelkästään "ensimmäistä maailmaa" varten vettä säästelemättä - ja jäteveden annetaan virrata sellaisenaan lähimpään jokeen. Kiinassa vieraillaan totta kai maailman isoimmalla patohankkeella. Teksasista löytyy keinoviljelmäalue, jonka sisälle mahtuisi Suomi - ja Viro kaupan päälle.



Ja niin edelleen. Työn jäljen ollessa huoliteltua, ei elokuvan eetoksesta käy kuin vaikuttuminen. Kaikessa rauhassa Baichwal ja Burtynsky näyttävät, miten pitkälle yli järkevän rajan ihminen on mennyt vesielementin kontrolloimisen kanssa. Kysymys herää, ovatko ihmiset unohtaneet teollistamishuumassaan - jonka ansiota nykyinen mukavuustasomme täällä onnelassa on - mitä tarkoitusta varten vesi itse asiassa on olemassa. Grönlannissa yli kahden kilometrin syvyyteen poraavat tiedemiehet sanovat sen ääneenkin: vesi on ainoa elementti, jossa solujakautuminen on mahdollinen. Ja sitä kautta elämä sellaisena kuin sen miellämme.

Hieno, erittäin hieno on kanadalaiskaksikon teos. Silti jotain puuttuu. Ehkä se on sitä, että elokuva on rakennettu niin klassisen hallitusti, että yllätyselementti uupuu. Tosin Kinopalatsin piskuinen 10-salikaan ei palvellut valtavia näkyjä tarjoavaa teosta.



Kino Engelin sali 1 ei ole juuri sen isompi. Guillaume Galliennen Les garçons et Guillaume, à table! (kv. Me, Myself and Mum) mahtui sinne kuitenkin ihan mukavasti. Komedia on Galliennen esikoisohjaus oman elämäkerrallisen näytelmänsä pohjalta. Ranskassa se valittiin viime vuoden parhaaksi esikoiselokuvaksi - ja saman tien parhaaksi elokuvaksi, piste. Tämä heijastelee lähinnä sitä, miten helppoa elokuvasta on pitää. Harva esikoinen rullaa näin vaivattomasti laakereillaan. Viihdyttävä, kevyt ja uskottelemaansa pinnallisempi juttu kuvaa kaikkien identiteettikriisien äitiä - monessakin mielessä. Nyt nelikymppinen Gallienne kertoo erikoisen kasvutarinansa, jossa voimakas suhde äitiin ja hukassa oleva oma itse johtavat Guillaumen mm. luulemaan olevansa tyttö: Pojat ja Guillaume, pöytään! Tämä voisi olla aika rankkaakin kertomaa, ellei Guillaume olisi mielikuvituksekas ja luontevan narsistinen horisontin ihmettelijä. Ja lahjakas.

Ranskassa Gallienne lasketaan näyttelijänä mestarien joukkoon. Hän kuuluu pyhän Comédie-Françaisen tarkkaan valittuun jäsenistöön. Tämä sitten näkyy valkokankaallakin. Gallienne pyörittää sooloaan suvereenisti esittäen itsensä ohella äitiäänkin. Jos elokuva ei kaikilta osa-alueiltaan täysin saakaan vakuuttuneeksi omasta erinomaisuudestaan, voi AINA heittäytyä Galliennen virtuoosisuuden vietäväksi. Parasta elokuvassa on sen yllättävä viimeinen vartti, jossa Gallienne heittää kehiin vielä uuden version itsestään, mikä tehoaa kuin magia. Muiden Césarien ohessa näyttelijäpalkinto oli ilmoitusasia.

perjantai 19. syyskuuta 2014

R&A: Erään murhatutkimuksen anatomia

Huomautus: kirjoittaja ei ole seurannut Ulvilan murhatapausta lukuunottamatta väistämätöntä altistumista nykyaikaiselle mediaympäristölle.



Pekka Lehdon dokumentti Ulvilan murhamysteeri on masentavin suomalaiselokuva, joka teattereihin on saapunut hyvään aikaan. Tässä yhteydessä masentavuus ei tarkoita angstista synkistelyä; ei, Lehdon elokuva vaikuttaa masentavasti katsojaan osoittamalla järjestyneen yhteiskunnan tukipalkit illuusioksi, joka saattaa pettää yksilön milloin tahansa.

Ulvilan murhamysteerin peruskysymys ei ole tekikö murhatyön Anneli Auer vai ei. Lehdon elokuva jättää Auerin aivan yhtä läpitunkemattomaksi kuin mitä hän on tähänkin asti julkisuudessa ollut. Lehdon pääteesi on virkavallan, siis Systeemin, toimintakyky ja -tavat tapauksessa. Vuosikausia työn alla ollut teos on täsmällisesti ja johdonmukaisesti jäsennelty analyysi murhatutkimuksesta. Johtopäätös on lannistava: kahdeksan vuoden jälkeen ei ole enää suomalaisen yhteiskunnan kannalta mitään väliä sillä, kuka murhan suoritti - Järjestelmä on jo epäonnistunut niin perusteellisesti, että luottamus sen toimintakykyyn on mennyttä. Ulvilan tapaus on pisteessä, jossa mikään ratkaisu ei enää riitä pesemään instituution kasvoja.

Lehto näyttää edellä sanotun todeksi osoittamalla, miten systeemin rattaat ovat jääneet jumiin ja tuhlanneet leijonanosan voimavaroistaan tutkimalla vain yhtä teoriaa - "Anneli Auer, veitsellä, keittiössä" - päätyen kerta toisensa jälkeen hakkaamaan päätään seinään. Voimavarojen tuhlaamisesta on todellakin kyse, sillä, kuten Lehto tylysti näyttää, tutkimus on sallinut itsensä sortua absurdeihin ylilyönteihin salakuunteluineen, soluttautumisineen ja, kuin masokistisena itsensä alentamisen pohjakosketuksena, selvänäkijöineen.

Ja tämän kaiken ovat saaneet aikaan tasapaksut ja harkitsevaiset suomalaiset virkamiehet, joiden haastattelijana Lehto tekee veitsenterävää työtä. Lehdon tulilinjalle osuvat poliisilaitos, syyttäjä ja kaikki oikeusasteet Korkeinta oikeutta myöten. Sekä lisäksi media, joka "noitavainoissaan" jankuttaa Auerin syyllisyyden tai syyttömyyden puolesta (pääasiassa ensin mainittua). Ulvilan murhatapaus ansaitsee kyllä olla viime vuosien kohutuin rikostapaus, mutta ei, kuten media erehtyi luulemaan, Anneli Auerin takia, vaan sitä tutkineen järjestelmän uskomattoman heiveröisyyden takia. Lehdon työn suurimpia ansioita on tutkimuksen huolellinen läpivalaisu ja siinä tapahtuneiden törkeiden virheiden (pääteorian kanssa ristiriidassa olevien johtolankojen huomiotta jättäminen, todistuskappaleiden saastuttaminen tutkijoiden omalla DNA:lla ja, kaikkein satuttavimmin, perheen lasten äärimmäisen kömpelö kohtelu) listaaminen. Jos käy niin, että elokuvan näkemisen jälkeen keskustelu kiertyy sen ympärille, todistaako Lehdon teos Auerin syyttömyyden vai ei, ollaan otettu askel sivupolulle. Se, minkä pitäisi herättää kiukkua ja huolta on, miksei virkavalta ole onnistunut selvittämään rikosta kaikessa karkeudessaan ja kömpelyydessään. Ulvilan surma koskettaa suoraan hyvin pientä joukkoa, mutta yhteiskunnan toiminta tapauksessa kytkeytyy jokaiseen sen jäseneen.



Niinpä: kuka ikinä Jukka Lahden tappoi, hajotti hän paljon enemmän kuin ikinä olisi uskonutkaan; ja niin tehdessään paljasti kansan kasvojen eteen jotain peruskorjauksen tarpeessa olevaa, ja teki näin koko yhteisölle palveluksen. Jos siis siitä halutaan ottaa oppia.

Ulvilan murhamysteeri on etevää tutkivaa journalismia ja tärkeä elokuva. Mutta se on toteutettu elokuvana eikä kirjallisuutena. Ja jos sitä haluaa elokuvana lähestyä, täytyy sanoa, ettei se ole ottanut ilmaisukeinoistaan kaikkea irti.

Ottaen huomioon Pekka Lehdon moneen kertaan todistetut lahjat omaperäisenä visualistina ja elävän kuvan jäsentäjänä, jää Ulvilan murhamysteeri vajaaksi. Se näyttää halvalta; luultavasti se on halvalla toteutettukin. Valoa ei ole käytetty sanottavan aksentoijana juuri lainkaan. On Lehto tehnyt harkittuja dramaattisia kuvia hidastuksineen ja tehokkaine kuvakulmineen, mutta työn jäljen jäädessä ilmaisusta köyhäksi, syntyy vaikutelma köyhän miehen errolmorrisista. Leikkaus on etevää ja loogisesti kokonaisuutta juoksuttavaa. Kerrontaan valittu asiallinen sävy, jota uutistenlukijaa muistuttava kertoja korostaa, olisi kaivannut vastapainokseen rikkaampaa visuaalista antia. Nimittäin tämän puuttuessa elokuva liikkuu vaarallisen lähellä luennon rajaa. Televisiossa Ulvilan murhamysteeri pääsee omimmalle maaperälleen, ja tähän on liitettävä sana "valitettavasti".

Jos edellä kirjoitettu kritiikki vaikuttaa ankaralta, sanottakoon summa summarum -hengessä vielä tämä: Lehto on työstänyt elokuvan, joka ansaitsee tulla nähdyksi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tietämään, mikä suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän yleinen mentaalinen tila tällä hetkellä on. Tehokkaampaa synteesiä aiheesta ei ole saatavilla kuin Lehdon 80-minuuttinen tylytys.

torstai 18. syyskuuta 2014

Gandhin kuuluisin elämäkerturi





Lord Richard Attenborough, 1923-2014

ELOKUVAOHJAAJA

Elokuun lopulla korkeassa iässä kuollut britti Richard Attenborough oli nimekäs ja hyvin pidetty sekä näyttelijänä että ohjaajana. Jälkimmäisessä "roolissa" häntä voinee pitää David Leanin lähimpänä manttelintavoittelijana vaikka hänen temperamenttinsa lopulta olikin siinä määrin miellyttämisen haluisempi, ettei hän mestarin tasolle yltänyt. Britannian elokuvateollisuus jää Attenborough'lle joka tapauksessa eittämättömään kiitollisuudenvelkaan palveluksista 1980-luvulla.

Richard Attenborough'n elämää ja uraa leimaavin tapahtuma niin monen muun aikalaisensa lailla oli Toinen maailmansota, jossa Attenborough palveli ilmavoimissa. Kuusi vuotta jatkunut inhimillinen murhenäytelmä on pääteema sekä Attenborough'n ohjaajan että näyttelijän uralla. Kun hän 60-luvun lopulla päättäväisesti siirtyi kameran edestä sen taakse (Attenborough ei koskaan ohjannut itseään satunnaista cameota lukuun ottamatta) oli aiheena Toisen maailmansodan "prequel" musikaalihitti Oi! Mikä ihana sodan (Oh, What a Lovely War, 1969) siirtyessä pätevästi valkokankaalle. Esikoinen antoi suuntaa jatkolle: Attenborough'n ohjaukset ovat tyypillisesti noin kaksi ja puolituntisia epookkeja, usein kronikoita kuten seuraavaksi valmistunut, raivostuttavan hölmösti suomennettu Nuori seikkailija (Young Winston, 1972). Winston Churchillin oppivuosien kuvaus sai hienon vastaanoton, mitä alleviivasi kolme Oscar-ehdokkuutta, joista tärkein osoitettiin käsikirjoitukselle.

Vaikka Attenborough ohjaajaksi siirryttyään näytteli kitsaasti, ei hänen seuraava ohjauksensa valmistunut kuin vasta viiden vuoden tauon jälkeen. Yksi silta liikaa (One Bridge Too Many, 1977) olikin suuri projekti, pääosissa imperiumin superstarat Sean Connery ja Michael Caine. Sotaelokuva on kenties ohjaajansa kiistellyin teos, jonka arvoista sen hiotun pinnan alla ei päästä yksimielisyyteen. Tämän varmasti vaativan ja koettelevan hankkeen jälkeen Attenborough tekikin u-käännöksen ja valmisti suhteellisen nopeasti uransa poikkeuksellisimman elokuvan. Pahan riivaama (Magic, 1978) on William Goldmanin kirjoittama kauhujuttu nukkensa pauloihin joutuvasta vatsastapuhujasta. Parhaiten se muistetaan vielä suht tuntemattoman Anthony Hopkinsin bravuurina. (Roolia varten mestarinäyttelijä opiskeli alan perusteet).



Jo pitkän uran luonut Attenborough oli juuri ja juuri alle kuusikymppinen, kun hänestä tuli Nimi kaikkialla läntisessä - ja vähän muuallakin - maailmassa. Gandhi (1982) oli merkkitapaus sekä kaupallisesti että, on kiitollista sanoa, myös laadullisesti. Attenborough'n kunniaksi voidaan sanoa, että hän onnistui tavoittamaan yleisön yli kolmetuntisella elämäkertateoksella. Gandhi on tarinankerronnan taidonnäyte, joka on jäsennelty ajatuksella ja hyvällä silmällä. Se onnistuu olemaan myös aidosti humaani ja pasifistinen ilman ylimääräistä sentimentaalista kuorrutusta. Kaiken ankkuroi paikalleen Ben Kingsleyn suurenmoinen roolisuoritus. Vaikka samana vuonna ilmestyi valtavirtaparnassolle kaikin puolin nerokkaampiakin teoksia (Spielbergin E.T. jäi kakkoseksi palkintogaaloissa), ei Gandhin eetoksen edessä voinut juuri pullikoida. Brittiläiselle elokuvateollisuudelle Gandhi merkitsi vitamiinipistosta. Hugh Hudsonin Tulivaunut (Chariots of Fire, 1981) oli jo edellisenä vuonna noussut hitiksi ja voittanut Oscarit, mutta Gandhi teki saman vielä paljon suuremmalla volyymillä. Sitä seurasikin joukko hiottuja brittiepookkeja - joista monet tosin oli ohjannut amerikkalainen James Ivory...

Attenborough suunnitteli elokuvaa Gandhista 20 vuotta. Kaikesta päätellen unelman täyttyminen ja päättyminen huikeisiin juhliin jätti elokuvantekijän melko tyhjäksi. Hän palasi musikaaliin (A Chorus Line, 1985) aaltoja nostattamatta, teki kyllä pinnalta täysin kelvollisen apartheid-teoksen, sujuvan Huuto vapaudelle (Cry Freedom, 1987) ja Robert Downey Jr:n tähteyteen nostaneen Chaplinin (1992). Mutta Chaplinista näkee hyvin, mitä Gandhin jälkeinen "attenborough" oli: ulkoisesti siloiteltua työtä, erinomaista näyttelemistä, mutta pohjimmiltaan hengetöntä kaavaleffaa.



Ennen uransa viimeistä ja kehnointa vaihetta Attenborough kuitenkin löysi, aika yllättäen, vielä kerran aidon innoituksen. Chaplinin jälkeen valmistunut, jälleen pitkään valmistellun suurhankkeen jälkeen pienimuotoisempi työ, Varjojen maat (Shadowlands, 1993) on tämän kirjoittajan mielestä Richard Attenborough'n hienoin työ elokuvaohjaajana. Se on sitä, koska se on ohjaajan 12 työstä liikuttavin, ja sitä se on aidosti: jos Gandhi oli Arabian Lawrence, Varjojen maat on Lyhyt onni. 15 vuoden jälkeen Attenborough palasi yhteistyöhön Anthony Hopkinsin kanssa, molempien merkittävästi tänä aikana kypsyttyä. Englantilaisen kirjailijan C. S. Lewisin ja amerikkalaisen runoilijan Joy Greshamin rakkaustarina on itse asiassa remake (ja ihan kelvollisesta elokuvasta). Varjojen maat on viisas ja tasapainoinen, visuaalisesti kotimaan rakkautta huokuva pieni epookki, jonka päänäyttelijät hengittävät toisiaan satuttavalla tavalla. Elokuvassa on tuntu, että sen tekijä(t) liikkuu läpikotaisin tuntemassaan ympäristössä. Kuvauksessaan brittiläisen yliopistomaailman vanhoistapojista sen suhde intiimielämään on myös täysin epämuodikas - ja juuri siitä syystä sävähdyttävä.

Tämän täysosuman jälkeen Attenborough'lla ei enää ollut merkittävää sanottavaa. Sodassa ja rakkaudessa (In Love And War, 1996) palasi pääteemaan ja auttoi yhdessä Speed 2:n kanssa suistamaan Sandra Bullockin uran vuosiksi raiteiltaan; Rakkaudesta erämaahan (Grey Owl, 1999) epäonnistui koska Pierce Brosnan; ja viimeinen paluu Toiseen maailmansotaan, Rakkauden sinetti (Closing the Ring, 2007) hukkui liian monien kaltaistensa joukkoon.

ELOKUVANÄYTTELIJÄNÄ




Ennen ohjaajaksi siirtymistään Richard Attenborough oli jo kansallinen merkkihenkilö näyttelijänä, jona hän aloitti jo Toisen maailmansodan aikana. Ensimmäinen elokuva on maineikas Meri on kohtalomme (In Which We Serve, 1942), jossa merkillepantavasti nuori lahjakkuus pääsi kosketuksiin David Leanin kanssa tämän ensimmäisessä ohjauksessa. Jäljestä päätellen kukaan toinen ei tehnyt yhtä syvää vaikutusta ohjaaja-Attenboroughun. Toinen kosketus todella merkittäviin elokuvantekijöihin syntyi 1946, kun Attenborough'lla oli rooli yhdessä voimaduo Powell & Pressburgerin pääteoksista Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death). Mutta kyntensä näyttelijänalku pääsi näyttämään seuraavana vuonna Kiveä kovemman eli Brighton Rockin alkuperäisversiossa. Ohjaajan uraan nähden tuntuu jännittävältä, että alkupiste löytyy psykopaattitulkinnasta - jolle muuten löytyy varttuneempi variaatio.

Muutoin alku-uraa ja myöhempääkin leimaavat ne puheena olleet sotaelokuvat, joissa Attenborough usein esitti tarinan pelkuria, sekä kevyet komediat. Näyttelijän suosiosta kertoo, että useimmat näistä ovat edelleen Brittein saarilla suosittuja ja hyvin muistissa. Ne ovat myös toistuvasti luotettavien ammattilaisten luotsaamia, sellaisten kuten Basil Dearden, Roy Boulting, Michael Anderson, Bryan Forbes ja jopa Peter Ustinov.

Mitä Toiseen maailmansotaan tulee, kuuluisin aihepiirin elokuvista, joissa Attenborough esiintyy, on vuoden 1963 Suuri pakoretki (The Great Escape). Vuosikymmenen lopulla hän pohjusti ohjaajaksi siirtymistään kuittaamalla peräkkäisinä vuosina Kultaisen maapallon luonnerooleista elokuvissa Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles, 1966) ja Tohtori Dolittle (Doctor Dolittle, 1967).



Ensimmäisiin ohjauksiinsa keskittyessään Attenborough näytteli suhteellisen vähän. 70-luvun kuuluisin rooli merkitsee kuitenkin myös kohokohtaa: naistenmurhaaja John Christien muotokuva Rillingtonin kuristajassa (10 Rillington Place, 1971) on todella creepy ja mahdollisimman kaukana siitä kuvasta, mikä kaikilla ysäriskideillä Attenborough'sta on. Pian tehtyään vierailun vielä yhden todellisen mestarin palveluksessa Satyayit Rayn Shakinpelaajissa (Shatranj Ke Khilari, 1977), Attenborough poistui kameran edestä 14 vuodeksi.

Herrasmies tietää miten comeback kuuluu tehdä. Välissähän oli tullut mainetta ja suitsutusta ohjaajana, mutta näyttelijäksi Richard Attenborough palasi vaatimattomasti maailman katsotuimmassa elokuvassa. Jurassic Park (1993) ja sen jatko-osa hakkasivat kiveen sen kuvan, mikä yleensä ihmisillä Attenborough'sta on. Jurassic Parkin näyttelijätyötä on usein, mieluusti ja epäreilusti soimattu; mutta kyllä siellä on joukko kiinnostavia näyttelijöitä tekemässä erinomaisen karismaattisia hahmoja. Ja tässä joukossa Richard Attenborough on Jeff Goldblumin rinnalla muistettavin. Attenborough'ssa oli dinosauruksen kestävää persoonaa.
Viimeinen rooli