Elokuvakerho Monroen leffavisan syyskausi avattiin Ravintola Artturissa 20.9. Leffavisa jatkuu jälleen joka keskiviikko! Visa 20.9. Kauden avajaiset
1. Iguaanit 19 pt.
2. Kiireed ja vihased 17,5 pt.
3. Kongon kingit 16 pt.
4. Silverscreen 15 pt.
5. Soijanakit 13,5+ pt.
6. Zomba Famiglia 6 pt.
7. Savage Streets 7 pt.
Kierros 1
1. Kenen ohjaus on kesäkuussa ensi-iltansa saanut Lumotut/the Beguilded? Elokuva perustuu kirjaan, jonka edellinen filmatisointi Korpraali McB on vuodelta 1971. 1 pt.
2. Missä elokuvassa Nicolas Cage näyttelee Angelina Jolien kanssa? 1 pt.
3. Miksi vuosi 2017 on ollut surullinen alkuperäisen Alien-elokuvan miehistölle? 1 pt.
3 pt. Tämä ohjaaja on ohjannut elokuvan kahteen kuuluisaan scifi-franchiseen sekä yhden Bond-elokuvan. Hän on myös näytellyt Steven Seagalin ohjaamassa ja tähdittämässä elokuvassa Vaarallisella alueella/ On Deadly Grounds (1994).
2. Nämä kaksi scifi-elokuvaa ovat molemmat trilogian toinen osa. Molemmat sarjat on rebootattu viimeisten vuosien aikana. Toista näistä elokuvista pidetään joissain piireissä parhaana elokuvana trilogiassa, kun taas toista ei niinkään.
1. Nämä elokuvat ovat: Imperiumin vastaisku/ Empire Strikes Back ja Robocop 2.
Toinen kierros
1. Missä tänä vuonna ilmestyneessä elokuvassa kuullaan mm. Ewan McGregor, Stanley Tucci, Sir Ian McKellen, Emma Thompson ja Audra McDonald. 1 pt.
2. Elokuvassa Scott Pilgrim vs. the World, Scott Pilgrim joutuu taistelemaan keitä vastaan? Ja kuinka monta heitä on? 1 pt.
3. Kuinka monta elokuvaa on Rocky-sarjassa (ilmestynyt), ja kuinka monta näistä elokuvista Sylvester Stallone on käsikirjoittanut. 1 pt.
3 pt. Tämä elokuva nojaa hyvin vahvasti vuoden 1967 elokuvaan The Graduate/ Miehuuskoe, jopa niin paljon, että eräässä kohtauksessa päähenkilö toteaa: ”Some family were the real Robinsons. It’s my family, Jeff. We are the Robinsons.” Viitaten Miehuuskokeen Rouva Robinsoniin, ”You’re trying to seduce me, Mrs. Robinson.”
2 pt. Yhtäältä elokuvan tarinan voisi kuvata Beau Burroughsin (Kevin Costner) suhteena saman perheen kolmen sukupolven kanssa.
1. Elokuva on vuodelta 2005 ja Costnerin lisäksi siinä nähdään Jennifer Aniston, Mark Ruffalo ja Shirley MacLaine ”Mrs. Robinsonina”.
Kolmas kierros
1. Kuka näytteli Lori Quadia (päähenkilön vaimoa) vuoden 1990 elokuvassa Total Recall, ja kuka näytteli tätä vuoden 2012 elokuvassa Tota Recall. 1 pt.
2. Mikä yhteys on elokuvan Time Machine/ Aikakone (2002) ohjaajan ja elokuvan alkuperäisen teoksen kirjailijan välillä? 1 pt.
3. Mihin vuoteen elokuva Matrix oikeasti sijoittuu?
3 pt. Minkä nimisessä hotellissa alkuperäisellä Ghostbusters-jengillä oli ensimmäinen virallinen työtehtävä?
2 pt. Ghostbusters elokuvan lopussa Ray (Dan Akroyd) valitsee Tuhoajan hahmon tarkoittamattaan. Mikä oli tuon tuhoajan koko nimi?
1 pt. Mikä oli Ghostbustersien auton rekisterikilven numero elokuvassa?
Vastaukset
I kierros
1. Sofia Coppola
2. Gone in 60 seconds
3. Näyttelijät John Hurt ja Harry Dean Stanton molemmat kuolivat tänä vuonna.
4. The Dressmaker
5. Con Air - Lento vapauteen
6. Irvin Kershner
II kierros
1. Kaunotar ja Hirviö/ Beauty and the Beast
2. Seitsemää ilkeää exää vastaan
3. 7 ja 6
4. Man with the iron fists – Russell Crowe/Gang Zhou
5. 12 Years a slave
6. Huhupuhetta/ Rumor has it…
III kierros
1. Sharon Stone (1990) ja Kate Beckinsale (2012)
2. Elokuvan ohjaaja Simon Wells on H.G. Wellsin jälkeläinen.
3. 2199
4. Moonrise Kingdom
5. Point Break (2015)
6.
3 pt. Sedgewick hotel
2 pt. The Stay Puft Marshmallow Man
1 pt. Ecto-1
Kuvakierros
a) American Psycho b) Face Off c) Nightcrawler d) Invasion of Body Snatchers e) Kindergarten Cop f) Troll 2 g) Earth dies screaming h) Transformers 4 i) Insidious 2 j) Mummy k) Nightmare on Elm Street l) Unfriended
Sunnuntai 24.9.2017, päätöspäivä John Cameron Mitchellin How to Talk to Girls at Parties ("Kuinka puhua tytöille bileissä", USA/GB, 2017) Takashi Miiken Mugen no jûnin ("Kuolemattoman miekka", Japani, 2017)
- elokuvien ähkyisyys mitataan 0:sta 5:een michaelbay-lukemina -
Vuonna 1973 italialainen ohjaaja Arcangela Felice Assunta Wertmüller von Elgg Spañol von Braueich eli Lina Wertmüller (s. 1928), ensimmäinen parhaasta ohjauksesta Oscar-ehdokkaana ollut nainen, julkaisi elokuvan, joka Suomessa sai otsikon Rakkautta ja anarkiaa. 15 vuotta myöhemmin perustettiin Wertmüllerin teokselle kumartava elokuvafestivaali Helsinkiin. Nyt näitä elokuvajuhlia on nähty jo 30, ja Lina Wertmüller on yhä joukossamme.
Rakkaus on rakkautta elokuvaan. Ja jos anarkian ymmärtää ideologiaksi, jossa vallan on aina uudestaan perusteltava itsensä, on R&A:n joka vuosi perusteltava olemassaolonsa. Minkä se on tehnyt. "Rakenna se, ja he tulevat", ja yleisö tulee, joka vuosi. Niin tulevat myös elokuvat, joita yhä tehdään ympäri maailmaa sydämellä ja kunnianhimolla, vaikka elokuvan tallennus- ja esittämismuodot ovat kehnommat kuin koskaan historiassa. Samalla elokuvan tekokustannukset ovat laskeneet ja levitysmahdollisuudet moninkertaistuneet. Tämä on toisaalta merkinnyt mahdollisuuksia yhä useammalle tehdä leffaa, mutta myös helpottanut suurten toimijoiden edellytyksiä haalia vielä enemmän markkina-alaa valtavirran jakelukanavissa. Ei oo helppoo olla pieni. Siksi R&A on erityisen tärkeä foorumi pienille, riippumattomille elokuville sekä "maailmanelokuvalle", millä perverssisti tarkoitetaan nykykielessä muualta kuin anglosaksisesta kulttuuripiiristä saapuvia elokuvia.
175 pitkää leffaa, joista näin alusta loppuun 25. Siihen ei mahtunut teoksia laidasta laitaan, sillä aivan roskaa ei osunut silmien kiusaksi (ellei lasketa festaritraileria) kuten ei myöskään tajunnanräjäyttävää mestariteosta. Sergei LoznitsanA Gentle Creature teki syvimmän vaikutuksen. Arvokkaita teoksia olivat myös The Killing of a Sacred Deer, Lucky, November, City of Ghosts sekä Kasvot, kylät, muutaman muunkin ollessa enemmän kuin aikansa väärti.
Silti herää kysymään, olisiko Maailman terveysjärjestö WHO:n jo aika julistaa cinefilia virallisesti sairaudeksi? Onhan päätöntä tällaisena ihmeenomaisen aurinkoisena ja lämpimänä syyspäivänä lukita itsensä vapaaehtoisesti pimeään huoneeseen kahden sadan tuntemattoman kanssa. Kun sitä voisi myös käveleskellä käsi kädessä meren rantaa iltapäivän viistossa valossa, joka saa ruskan värit hehkumaan lähes myyttisessä loisteessa.
Päätöspäivän keinovalo ei tarjonnut edes tyydyttävää korviketta. "Kuinka jutella tytöille bileissä" ja "Kuolemattoman miekka" osoittautuivat enemmän tai vähemmän pettymyksiksi periaatteella "enemmän on liian vähän".
Ensin mainittu on amerikkalaisen kulttiohjaajan Neil Gaiman -filmatisointi, joka on tavallaan taiten tehty, mutta ei vaan oikein toimi komediana eikä romanssinakaan. Villeiksi tarkoitettuja ideoita katselee ihan mielellään, mutta innostumatta, kunnes epilogin sisältävä loppunäytös venähtää aivan liian pitkäksi. Eikä millään meinaa saada otetta siitä, mitä elokuva haluaa sanoa. Jos se olisi ollut hauskempi, sillä ei olisi ollut niin väliä. Kolmas kohtaaminen Nicole Kidmanin kanssa kahden viikon sisään lipsahtaa yliannostuksen puolelle.
Arvio: 3/5 michaelbaytä
R&A:han elimellisesti kuuluva kiintiö-Miike osui tällä kertaa festivaalin henkilökohtaiseksi päätöselokuvaksi. Japanilainen kulttiohjaaja ja luonnonvoima on tehnyt viimeisen neljännesvuosisadan ajan elokuvia kolmen, neljän vuositahtia. Televisioon tehdyt ja suoraan videolla julkaistut täyspitkät laskettuna Takashi Miiken (57) katalogi käsittää 93 nimekettä. Plus muutaman tv-sarjan. (Onkohan joku nähnyt ne kaikki?) "Kuolemattoman miekka" on näistä toiseksi uusin julkaisu ja edustaa ison tuotannon spektaakkelia. Se perustuu Hiroaki Samuran mangaan ja animesarjaan, missä syntinen miekkamestari loitsitaan kuolemattomaksi. Kyllästyttyään elämään mestari anoo kuoleman armahdusta, mikä hänelle suodaan ehdolla, että hän surmaa 1 000 pahaa miestä. Täydellinen Miike-aihe.
Miike olisi kyllä voinut yllättää yleisönsä ja olla tappamatta tuhatta miestä elokuvansa aikana - mutta ei. Takashi-san ei sadankaan elokuvan jälkeen ole kyllästynyt veriroiskeeseen ja lenteleviin irtojäseniin. Siinä mielessä hän muistuttaa porno-ohjaajaa. Miiken ohjaajantaidot eivät kylläkään löydä vertaistaan pornosta, kun ne eivät meinaa löytää sellaista laatuelokuvan joukostakaan. "Kuolemattoman miekka" on perinteet kuin omat taskunsa tuntevan klassisesti komposoitua huipputyötä. Varsinkin mustavalkoisena kuvattu prologi, missä antisankari surmaa sata vihollistaan, on esteettisesti pieteettiä samurai-klassikoiden pastissia.
Muukin elokuva rullaa visuaalisesti harmonisena, mutta ongelmat löytyvät muualta. Ensinnäkin elokuva on 140-minuuttisena liian pitkä. Toiseksi siinä on liian vähän tarinaa, ja kolmanneksi, se tarina on liian yksiulotteinen, ilman eeppistä syvyyttä. Siksi säännöllisesti toistuviin miekkataisteluihin (jotka paljastavat jälleen kerran Miiken infantiilin pakkomielteen ylettömiin väkivaltaisiin supersankarisuorituksiin niiden itsensä takia) kyllästyy. Semminkin, kun miikeläistä huumoria ei ole tarpeeksi elokuvan mittaan nähden. Vaikka muuten liika onkin liikaa. Ja lika likaa, mitä sitäkin nähdään kankaalla parin leffakäynnin tarpeiksi. Puvustus, lavastus, maskeeraus ja muu sellainen on muuten ihan pistämätöntä.
Arvio: melkein 5/5 michaelbaytä
Loppujen lopuksi kummassakaan päivän elokuvassa ei ollut aivan tarpeeksi rakkautta eikä varsinkaan anarkiaa. "Kuinka jutella..." olisi kaivannut paljon enemmän Rik Mayallia ja "Miekka" enemmän...tai no, vähemmän kaikkea. Anarkia ei kuitenkaan päädy väkivaltaan kaiken ratkaisuna. Rakkaus. Rakkaus voittaa. Filia. Cine.
Agnès Vardan ja JR:n Visages villages (Kasvot, kylät, Ranska, 2017) Sally Potterin The Party (Iso-Britannia, 2017) Sun-Ho Chon Ha-roo ("Päivä", Etelä-Korea, 2017)
- elokuvat saavat sanaleikkisyydestään 0-5 godard-pistettä -
Tänään katselin kasvoja kylillä, kävin Sally Potterin bileissä ja todistin päivän päättymistä Savoyssa. Kaikkia päivän elokuvia yhdisti sanoilla leikittely.
Kasvot, kylät -dokumentin alkukielinen nimi makustelee viehättävästi elokuvan aiheita yhdistävien sanojen samankaltaisuudella. Suomenkielisessä käännöksessä tämä pieni pila haihtuu. Otsikon taakse kätkeytyy 89-vuotiaan Ranskan kansallisaarteen, Agnès Vardan, 22. pitkä elokuva. Ja pitkät työt muodostavat korkeintaan puolet mestarin elämäntyöstä. Tämä viimeisin syntyi symbioottisessa yhteistyössä katutaiteilija JR:n kanssa.
Vaikka viritys on täysin eri, tätä yhteistyötä voisi verrata Steve Cooganin ja Rob BrydoninTrip-elokuviin. Kasvot, kylät perustuu kahden taiteilijan kommunikaatiolle heidän tehdessä matkaa pitkin Ranskan maaseutua, siellä uinuvissa kylissä muistoja taltioiden ja merkkejään jättäen. JR tekee yhteisöllistä tilataidetta liisteröimällä kohtaamistaan ihmisistä ottamiaan valtavia valokuvia seinien ja eri pintojen koristeeksi.
Parikymmentä vuotta sitten Agnès Varda jätti fiktiot taakseen ja on sen jälkeen keskittynyt tekemään maailman ihanimpia dokkareita, joita kantaa hänen persoonansa, maailman ihanin. Kasvot, kylät lienee R&A:n valoisin, kesäisin ja elämänviisain teos. Varda on tehnyt elokuvia 60 vuotta, ja voiko sellaisella kokemuksella enää huonoa tehdäkään? Siis, tässä on nainen, joka antoi vaikutteita Godardille, ei toisinpäin! Kasvot, kylät yrittää käydä Herra Elokuvaa (sekä totisessa että ironisessa merkityksessä) tapaamassa, mutta "erakkofilosofi" tuottaa elokuvan ainoan mielipahan. Muuten Vardan ja JR:n yhteisteos juhlii kohtaamiaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan pikkukylissä, joiden veri vuotaa vastustamattomasti kaupunkeihin.
Vardalaisuudesta voisi sanoa paljonkin, mutta se ei koskaan vastaisi itse kokemusta. Kuinka riemukasta, että tämä pieni, liki ysikymppinen originelli voi R&A:ssakin vetää salin täyteen! Sanottakoon vielä, että Suomessa Vardan vastine voisi olla Kiti Luostarinen, joka tekee ihan yhtä hyviä ja sydämellisiä elokuvia ihmisestä. Varda vain on paljon vanhempi, mikä tekee hänen nykydokkareistaan paitsi taltiointeja kulloisistakin kohteistaan myös eräänlaisen muistelmasarjan Agnès Vardan elämästä.
Sanaleikkisyys: 3/5 godardia
Lisää ihania naisia kanaalin toiselta puolelta: Sally Potter. Potter, hänkin jo liki seitsemänkymmenen, on tehnyt yhden 1990-luvun mieliinpainuvimmista elokuvista, Orlandon, eikä varmaan sen varjosta tule eroon pääsemään. Hänen elokuvansa kiinnostavat yhtä kaikki aina. Piskuinen, yhteen asuntoon sijoitettu The Party on mustavalkoinen zeitgeist-komedia, jota pyörittää aivan mieletön näyttelijäkaarti, mikä kertoo omalta osaltaan Potterin maineesta.
The Party on vähän teoreettinen ja keinotekoinen, mutta nokkela ja oivaltava pieni elokuva. Se väittää, että älykkäät ja menestyvät ihmiset ovat myös pohjattoman itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Koolla on joukko ministeriksi nimitetyn Kristin Scott Thomasin ystäviä, kaikki karikatyyrimäisen fakkiintuneita omiin maailmankuviinsa. Cillian Murphy, miljonäärisijoittaja, uskoo rahaan ja vetää valkoista pulveria nokkaansa vessassa; Emily Mortimer määrittelee kaiken oman lesboutensa kautta; itse Bruno Ganz - Potterin neronleimaus - saksalaisena homeopaattina ja elämäntapaluotsina; sekä Ganzin kyynisenä naisystävänä Patricia Clarkson, jolle Potter lahjoittaa pirullisimmat repliikkinsä.
Juoni kiertyy kuitenkin Scott Thomasin miestä esittävän, hätkähdyttävästi laihtuneen Timothy Spallin ympärille. Entinen historian professori on aivan muissa maailmoissa, ja kun syy tähän selviää, muuttuu juhlien luonne drastisesti.
Kaikki he ovat Potterin ei-niin-hienovaraisen käsittelyn jäljiltä yhtä pilalle hemmoteltuja ja modernin "sivistyksen" aivonussimia solipsisteja, jotka eivät jätä tilaisuutta käyttämättä julistaakseen oman näkökulmansa ylivertaisuutta. Tunneasioissa he vain ovat aivan hukassa.
The Party tarkoittaa Sally Potterin teoksessa paitsi juhlia, myös seuruetta ja puoluetta.
Sanaleikkisyys: 4/5 godardia
Aikasilmukka kuuluu scifi/fantasia-elokuvien perussanastoon, ja sitä luulisi, että aihe on kaluttu jo ydinluuhun saakka puhki. Mutta sitä erehtyisi, sillä Sun Ho-Cho on tehnyt esikoisenaan harvinaisen tiukan ja pitkälle harkitun Päiväni murmelina/Final Destination-muunnelman.
Eteläkorealainen "Päivä" on ensiluokkaista trilleriviihdettä, joka päättyy aivan muualle kuin mistä alkaa. Sun Ho-Chon tarina pelaa niin nokkelasti kaiken nähneen yleisön odotuksilla, että noin puolen tunnin kohdalla iskee tunne, että mihin tämä enää tästä voi mennä, kun tosi asiassa kaikki on vasta alkamassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja ikään kuin pelaa katsojien kanssa pokeria, paljastaen korttinsa harkitusti ja yksi kerrallaan. Vaikka tarina perustuu kuluneille kliseille, ovat ne saaneet ainakin uudet vaatteet, ja on nautinto saada olla näin osaavassa kyydissä. Lopulta vain iskee pelko, sillä "Päivä" on juuri sitä kamaa, mitä Hollywood janoaa kierrättää.
Ha-roo paitsi tarkoittaa päivää, on myös tarinan sydämessä sijaitsevan pojan nimi.
F. J. Ossangin 9 doigts ("9 sormea", Ranska, 2017) Sami Sänpäkkilän The Goodiepal Equation ("Goodiepal-yhtälö", Suomi, 2017) - elokuvien outous mitataan lanthimos-arvoissa 0:sta 5:een -
Tämän vuoden R&A:ssa on tullut uitua liikaa valtavirrassa. Osittain tämä on vahinko, osittain ihan omaa syytä. Monessa valinnassa on ollut jopa suomenkieliset tekstitykset, mikä sotii pahasti kunnon leffafestarimeininkiä vastaan. Eilisen lanthimosit pyhine peuroineenavasi ikkunaa raikkaammille tuulille, joten perjantai pyhitettiin kokonaan outoudelle.
On hienoa, että "9 sormen" kaltaisia elokuvia yhä tehdään. Enhän tietty tajunnut siitä puoliakaan, mutta tekee välillä hyvää kokea jotain mikä liikkuu oman käsityskyvyn ulkopuolella. Se on terveellistä. "9 sormea" on Melville-Godard-Sartre-linjalla liikkuva film noir -pastissi. Joukko miehiä - sekä kuvaan perinteen pakottamana kuuluva la femme -, joiden habitus suosii trench coateja ja tummia aurinkolaseja, tekee erääseen kartanoon kohdistuvan ryöstön ja pakenee sitten rahtilaivalle, josta pian kasvaa itseään suurempi metafora elämälle ja kaikkeudelle. Se, onko kyseessä ryhmä pikkurikollisia vai radikaaleja vallankumouksellisia, on tulkinnan varassa. Kuten sekin, mikä merkitys tarinassa on radioaktiivisella poloniumilla.
Ranskalainen F.J. Ossang (synt. Jacques Plougeaut) teki ensimmäisen lyhytkuvansa jo 35 vuotta sitten. Sitä seuranneiden vain yhdeksän elokuvan, joista neljä lyhyitä, myötä Ossangista on kasvanut elokuvahullujen underground-suosikki. Viime kuussa, Ossangin juuri täyttäessä 61 vuotta, "9 sormea" palkittiin ohjauksesta maailman kiinnostavimpiin kuuluvalla elokuvafestivaalilla, Sveitsin Locarnossa. Mutta Ossang on paljon muutakin kuin elokuvantekijä: runoilija, kirjailija ja yhdeksän levyä julkaissut muusikko. "Outo" tyyppi, jonka luovuus purkautuu monesta ovesta.
"9 sormesta" tekee vaikean palan yhdellä istumalla nieltäväksi sen korkealentoinen dialogi, joka ei valota henkilöiden välisiä suhteita perinteisestä näkökulmasta, jos ollenkaan. Elokuvan miehet selittävät toisilleen omaa filosofiaansa (näennäisesti) toistensa ohi puhuen, tavalla, josta Andorran upottavan miellyttävissä tuoleissa oli kovin vaikea saada kiinni. Tämä ei ole huono asia eikä syy moittia elokuvantekijää. Mutta etäiseksi se elokuvan teki enkä minä tiedä, miten kuvailla elokuvaa, jota en aivan tajunnut.
Ei se mitään, kokemus oli joka tapauksessa miellyttävä, sillä "9 sormea" olisi voinut Locarnossa saada palkinnon parhaasta kuvauksestakin. Elokuva on esteettisesti äärettömän nautinnollista mustavalkokuvauksen juhlaa. Simon Roca tekee kameran takana perinnetietoista, viimeisteltyä työtä ja muutamat yksittäiset otokset esimerkiksi horisonttiin laskeutuneista kalliosaarista kelpaisivat mihin tahansa galleriaan. Viittaukset Aki Kaurismäen estetiikkaan eivät varmasti jää keneltäkään huomaamatta. Tai Guy Maddiniin. Ossang viittaa myös Murnaun ja Dreyerin vampyyriaiheisiin, ja eräs henkilöistä on nimetty Kurtziksi varmasti Ilmestyskirja. Nyt:in mukaan - sekin elokuva sijoittui suureksi osaksi eräänlaiseen laivaan.
Outous: 4/5 lanthimosta
Perjantai-iltana sai festivaaleilla maailmanensi-iltansa ensimmäinen onnistunut täyspitkä dokumentti Parl Kristian Vesteristä eli Goodiepalista (1974). Urotyön takaa löytyy Sami Sänpäkkilä, ja häneltäkin edes jollain tapaa koherentin muotokuvan aikaan saaminen oudosta tanskalaisesta monialataiteilijasta vei noin seitsemän vuotta.
Tampereella päämajaansa pitävä Sami Sänpäkkilä aloitti muusikkona, yhtenä kokeellisen rockin kulttiyhtye Kiilan perustajista. Sittemmin hänen johtamansa Fonal Records on kasvanut Suomen merkittävimmäksi levy-yhtiöksi, joka on julkaissut viime vuosien tärkeimmät vaihtoehtorock-levyt Riston mestariteoksia myöten sekä mm. Goodiepalin electro-tietokonemusiikkia (sikäli kuin Goodiepalin tuotoksia on järkevää millään lailla lokeroida). Sänpäkkilä on myös tehnyt artistiensa kanssa paljon musiikkivideoita, joista monet ovat erinomaisia, ja videotaiteilijana Sänpäkkilä on ollut esillä Kiasmassakin. Viime vuonna Sänpäkkilä toimi kuvaajana ja leikkaajana sekä käsikirjoitustiimissä findie-ilmiö Samurai Rauni Reposaarelaisessa. Nyt kasvava kiinnostus elokuvantekoon on johtanut ensimmäiseen täyspitkään ohjaukseen.
Goodiepal on hieno kohde dokumentin aiheeksi, mutta esikoispitkäksi äärimmäisen vaativa, sillä Goodiepal on mies, josta pirukaan ei ota selvää. Ja juuri tähän elämästään kokovartalotaidetta tekevä kulttuurisukkula monesti tähtääkin.
Monien muusikoksi luokitteleman Goodiepalin aivot eivät toimi normaalisti. Hyvin ne kyllä toimivat, siitä todistavat menestys ja maine. Mutta tavallisiin lokeroihin syvä(llise)sti omintakeinen tanskalainen ei mahdu. Potkut on tulleet opetusviroista niin Kööpenhaminan kuin Lontoonkin kunnianarvoisimmista musiikkikouluista. Festivaalikeikat muistuttavat enemmän teoreettisia luentoja. Eikä kukaan tunnu tietävän, miten Goodiepal oikein rahoittaa toimintansa. Yhdessä vaiheessa hän ilmoittaa olevansa miljonääri, mutta on ihan omalla vastuulla, miten pitkälle tätäkään on uskominen.
"Goodiepal-yhtälön" hienous piilee siinä, miten se lähestyy epäluotettavaa kohdettaan täydellisen rehellisesti. Sänpäkkilä ei yritä pukea elokuvaansa keinotekoiseen "taiteen" kaapuun, vaan rikkoo konventioita pysyäkseen uskollisena välittömyyden periaatteelle. Niinpä elokuvassa nähdään paitsi ohjaaja itse ehti alkajaisiksi, myös kuinka kameroita asennellaan paikoilleen, rintamikkiä korjaillaan ja ohjaaja-kuvaaja näkyy kameransa kanssa hissin peilin kautta rinta rinnan Goodiepalin kanssa. Lopputulos: kun Sami/kamera kulkee Goodiepalin matkassa, kuljemme mekin.
Eipä sillä, etteikö "Goodiepal-yhtälö" olisi hyvin kuvattu ja ohjattu. Todellinen sankari on kaksi ja puoli vuotta materiaalin kanssa paininut Eeva Tuomi, joka on leikannut kymmenien tuntien materiaalimassasta tiukan kokonaisuuden, kaivaen Goodiepalin hajanaisesta, poukkoilevasta elämästä esiin pulssin, joka pitää elokuvan kasassa. Elokuvahan olisi ihan hyvin voinut epäonnistua, mutta Tuomen työ on ratkaiseva elementti.
Muotokuva Goodiepaliksi itseään kutsuvasta miehestä ei ole kuvaus taiteen tekemisestä tai CV:n läpiluku, vaan elokuva ihmisestä itsestään niin läheltä kuin Goodiepal suostuu päästämään. Maaninen elämäntaiteilija ilmaantuu muutaman kuukauden tai parin vuoden välein jatkuviin kuvauksiin aina olemuksensa tyystin muuttaneena, selityksiä tarjoamatta. Hänestä on ehkä vaikea saada otetta, ja ehkä on elokuvalle vahingoksi, ettei kameraan taltioidu niitä toisia hetkiä, jolloin Parl Kristianina olo ei ole maailman kivoin keikka, mutta "Goodiepal-yhtälö" onnistuu silti tarjoamaan enemmän kuin kurkistuksen normien ulkopuolelle sijoittuvan toisinajattelijan kiehtovaan maailmankuvaan. Tämän elokuvan perusteella Goodiepal on eräänlainen joviaali radikaali, jonka koko olemassaolo on yhtä jatkuvaa haastetta status quolle. Sänpäkkilän vahvuus kronikoitsijana on se, että hän on sirkuksen tavallisin, tasaisin jalkapari. Yhtälön vakio.
Elokuva on liki yhtä mielenkiintoinen kuin kohteensa, ja aika usein yhtä hauska. Saksan ja Tanskan rajalla koetaan poliisien kanssa hetki, joka sai Kino Engelin yleisön räjähtämään nauruun. Avainhenkilö kohtauksessa on Goodiepalin läheinen taiteilijatoveri Poul Erik, jonka tarina saa puolestaan miettimään sitä hintaa, minkä normaaliuden ulkopuolelle asettumisesta voi päätyä maksamaan. Goodiepal ja Poul Erik ovat "outoja" vain nähtynä yhteiskunnan kollektiivisesta arvomaailmasta, minkä kanssa taiteilijakaverukset asettuvat poikkiteloin määrätietoisesti ja loogisesti. Goodiepalin elämänfilosofia saattaa ottaa epätavallisia muotoja, mutta sen ydin on kaikkea muuta kuin vieroksuttava.
Ensi-iltayleisölle Goodiepal lähetti terveisiä Serbiasta, missä hän on auttamassa turvapaikanhakijoita pakenemaan sotia auttamishaluttomaan Eurooppaan. Rock'n'roll.
Torstai 21.9.2017 Zaida Bergrothin Miami (Suomi, 2017) Yorgos Lanthimosin The Killing of a Sacred Deer ("Pyhän peuran surma", USA(/Kreikka), 2017) - elokuvien uhrausarvo arvioidaan asteikolla 0-5 homerosta -
Päivän elokuvia yhdistivät uhraus ja superlatiiviset ohjaustaidot.
Miami pyörii peruslevityksessäkin, mutta tuli nähtyä osana festivaaliohjelmistoa. Se seuraa Skavabölen poikia ja Hyvää poikaa Zaida Bergrothin parhaana pitkänä elokuvana. Bergroth häikäisi alunperin viime vuosikymmenen puolella lyhytkuvillaan Lasileuka (2004) ja Heavy Metal (2007), jotka ovat jo nousseet klassikoiksi. Miamissa häikäisee Bergrothin loistava ohjaus tarinassa toisensa löytävistä siskoista, jotka löytävät itsensä rimpuilemasta irti itseään vahvempien voimien punomista verkoista.
Bergroth ohjaa energisesti, intensiivisesti ja upeasti rytmittäen. Kuvaus, leikkaus ja suomalaisittain poikkeuksellisen innovatiivinen musiikin käyttö luovat pyörteen, joka miltei pakottaa katsojan imuunsa. Periaatteessa tuttu tarina pakomatkasta kohti parempaa - tällä kertaa Xanadun virkaa näiden naisten unelmissa ajaa Floridan Miami - saa alleen uutta tuulta Bergrothin eläytyvän kerronnan myötä. Mitä ikinä virheitä Bergroth ehkä tekeekin, hän ei hetkeksikään herkeä välittämästä Krista Kososen ja Sonja Kuittisen esittämistä siskoksista eikä unohda tarinan suurempia tasoja.
Bergroth puhuu jälleen kerran siitä, miten perhe ei voi koskaan vastata ihanteita ja toiveita, koska perhe muodostuu vaillinaisista ihmisistä, jotka erehtyvät ehkä useammin kuin osuvat oikeaan. Miamissa tämä ajatus jäsennellään vielä aiempaa paremmin. Ja dramaattisemmin: toisissa käsissä Kuittisen silmistä karisevat harhaluulot siskostaan voisivat johtaa painajaismaisiin tunnelmiin, mutta Bergroth on hellempi ja empaattisempi kuin naturalistiset synkistelijät. Hän kuvaa mieluummin pilviä kuin multaa.
Elokuvassa on yksi ongelma: tyylitellyn realistinen kerronta ei oikein sovi yhteen naturalistiseksi muokatun vuoropuhelun kanssa. Kosonen ja Kuittinen tekevät mieliinpainuvat roolityöt, mutta heidän välisensä dialogi ei ihan onnistu kuulostamaan aidolta, vaan siinä aistii paperin aromia; kaikille tuttua katukieltä on vaikea saada kuulostamaan tuoreelta valkokankaalla, koska useimmat ilmaisut tuntuvat kliseiltä.
Miami on silti ilman muuta kotimaisen vuoden huippuja. Parhaimmillaan mestarillisen näyttelijöiden ohjaajan kosketus on tällä kertaa erityisen herkkä sivuosien suhteen. Alex Anton näyttää Timinä vähän nuorelta Zlatanilta; Janne Reinikaisella taitaa olla kolme kohtausta, mutta niissä on painoa kymmenen kohtauksen verran; Juhan Ulfsak maailman voittamattoman pahuuden symbolina väistää taitavasti roolia uhkaavat kliseet; ja tärkeän alamaailman uhan rooliin Bergroth on iskenyt teatteriguru Kristian Smedsin, joka tekee valkokangasdebyytissään pienin keinoin vahvaa työtä.
Ja se musiikkiraita, se on loistava.
Homerokset: 3/5
Merkittävä kreikkalainen surrealisti Yorgos Lanthimos jatkaa uutuudessaan valitsemallaan tiellä - eikä "Pyhän peuran surma" silti jäljittele ohjaajan aiempia. "Peura" joko täydentää Lanthimosin omaperäisen eläintrilogian (Dogtoothin ja "Hummerin" jälkeen) tai jatkaa kasvavaa eläinsarjaa. Kuka tietää. Peuroja elokuvassa ei kylläkään nähdä, kuten ei hummereita tai koiria (kai?) edeltäjäteoksissa. Liikutaan siis vertauskuvan ja symbolismin alueella.
"Peuran" keskiöstä löytyy sydänkirurgi, joka on rakentanut kilpailuyhteiskunnan sääntöjen mukaisen elämän taloineen ja lapsineen. Hänen elämäänsä kuuluu myös nuori mies nimeltä Martin, jonka merkitys tarinalle on kaiken ydin. Martin suistaa jutun lanthimosmaisille kierteille, joiden tajuaa pikku hiljaa kierrättävän nykypäivässä kuningas Agamemnonin ja Ifigeneia-tyttären legendaa. Lanthimosta ei voi syyttää kyynikoksi, kun hän kylmänviileästi näyttää, että moraalinen umpikuja on juuri sitä eikä pelastavaa ihmettä ole.
Lanthimos tekee tavallaan Homeros-aihetta sellaisena kuin Kubrick olisi saattanut sen hahmotella. Yhtymäkohtia Kubrickin joutsenlauluun Eyes Wide Shut löytyy Nicole Kidmanin läsnäolosta, päähenkilön lääkärin ammatista sekä latteaksi kirjoitetun dialogin ja voimallisen visuaalisuuden välisestä kontrastista; elokuva alkaa sellaisella geometrisellä käytäväotoksella, jollaisen muistaa helposti esimerkiksi Hohdosta.
"Peura" ei ole "hyvä" tai "hieno" tai "onnistunut" elokuva; se on merkittävä ja tärkeä elokuva, sillä tässä konventioihin tukeutuvassa konformistisuuden rämeessä se osoittaa, mitä elokuvan keinoilla voidaan yhä välittää ja saada aikaan, kun se mitä kerrotaan laitetaan takapenkille ja keskitytään itse asiaan eli siihen miten kerrotaan. Lanthimos tekee elokuvaansa vuoren kokoisella itsevarmuudella, kooten palapeliään toinen toistaan harkitummilla ja viimeistellymmillä otoksilla, näin luoden huikaisevaa ainutkertaisuuden tuntua tarinaan, joka vähäisemmissä käsissä olisi latistunut tusinatrilleriksi. (Ja olisi epäilemättä ollut kaupallisesti arvokkaampi). Lanthimosin vinoutunut kosketus saa amerikkalaisen unelman ja siihen sisältyvän modernin täydellisyyden tavoittelun näyttämään perversiolta, joka ei ole tavoittelemisen arvoinen. Barry Keoghanin mahtavasti esittämä Martin saattaa olla psykopaatti, mutta hän edustaa silti kirurgin perhettä normaalimpia perusarvoja.
Nyt, tai piakkoin, on erikoinen tilaisuus nähdä kaksi elokuvaa, joissa Nicole Kidman ja Colin Farrell esiintyvät yhdessä, kun Sofia CoppolanLumotut on tullut ensi-iltaan vasta hiljan. Varsinkin Farrell osoittaa kunnianhimoa sillä hänen roolihenkilöillään näissä elokuvissa on ikäeroa noin 15 vuotta. Erityisesti "Peurassa" Farrell (en ehkä kuulu sinänsä tonttinsa täyttävän Kidmanin suuriin ihailijoihin) vakuuttaa. Hän tuntuu ymmärtävän erityisen hienosyisesti Lanthimosin maailmankuvaa.
Kaiken kaikkiaan älykäs ja melko vittumainen "Peura" ei ehkä ole täydellinen elokuva tai edes The Lobsterin veroinen, mutta tarjontaan suhteutettuna se merkitsee raikasta happihyökkäystä varsinkin amerikkalaisessa elokuvassa.
Martin McDonaghin Three Billboards Outside Ebbing, Missouri ("Kolme ilmoitustaulua Ebbingissä", USA, 2017) Rainer Sarnetin November ("Marraskuu", Viro, 2017) Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution ("Keppihevosten vallankumous", Suomi, 2017)
- elokuvien mielikuvituksellisuutta arvioidaan méliès-yksiköissä -
Seitsemäs festivaalipäivä oli ensimmäinen, jonka kaikkia nähtyjä elokuvia voi lämpimästi suositella.
Täysi sali tervehti Martin McDonaghin odotettua uutuutta eikä joutunut pettymään. 47-vuotias britti on selvästi etevämpi kirjoittaja kuin ohjaaja, mutta tällä kertaa hänellä on taskussaan aivan vastustamaton tarina ja yhtä vastustamattomat näyttelijät sitä kertomassa.
Kovapintainen, julmasti murhattua tytärtään sureva mutsi (Frances McDormand) saa tarpeekseen kuukausien odottelusta ja ostaa piskuisen kotikaupunkinsa laidalla tönöttävät ilmoitustaulut, joiden kautta penää kissan lehmän kokoisin kirjaimin tuloksia Woody Harrelsonin johtamalta poliisikunnalta. Tunteet alkavat pikkukylässä kuumeta eivätkä ihan hitaasti.
Parasta McDonaghin elokuvassa on, että ohjaaja-kirjoittaja tekee täyttä oikeutta yltiöromanttiselle lähtökohdalleen eikä tyydy vain menemään siitä, missä aita on matalin. Tällä kertaa eivät yllätä juonenkäänteet, vaan ihmiset, joissa jokaisessa on kasvunvaraa ihan loppumetreille saakka. Elokuvan henkilöt kykenevät sappisesti piruilevaan dialogiin, mutta myös myötätuntoon ja itsereflektioon. Kukaan ei oikein kykene elämään pikkuyhteisöä koskettaneen puhtaan pahuuden kanssa, vaikka elämä toki jatkuukin.
Elokuvan dialogissa ja henkilöhahmoissakin on reilu ripaus Coenin veljeksiä, mitä tunnetta McDormandin läsnäolo vain lisää. Visuaalisessa tyylittelyssä McDonagh ei lähde edes esittämään haastetta. Ehkä hyvä niin. "Ilmoitustaulut" on kuva Amerikasta, missä oikeutta ei vaan aina saa edes pakottamalla ja vaikka CSI mitä väittäisi. Yhteisön vahvuuden testaa se, miten hyvin se tulee toimeen tämän tosiseikan kanssa. Näitä yhteisössä piileviä voimavaroja McDonagh valottaa rikkaasti ja yllättävänkin kypsästi.
Arvio: 4/5 méliès'tä
Jos "Ilmoitustaulut" tuntui monitahoisuudessaan siltä kuin se olisi voinut perustua romaaniin, on "Marraskuu" aito romaanifilmatisointi. Elokuvan taustalta löytyy vuosituhannen virolainen kirjasensaatio, Andrus KivirähkinRiihiukko, joka on sekä suomennettu että sovitettu meilläkin lavalle. Todistaen jälleen kerran, että Virossa riittää näkemyksellisiä elokuvantekijöitä, on Rainer Sarnetin elokuvasovitus melko villi tapaus, jossa riittää sekä rakkautta että anarkiaa.
Estottomasti tyylittelevin mustavalkokuvin Sarnet vie meidät noin parin vuosisadan päähän menneisyyteen, missä savupirttivirolaiset seurustelevat sujuvasti henkien, aaveiden, paholaisten, ihmissusien ja kaikenlaisen tuonpuoleisen kanssa. Keskushenkilö on kylän nätein tyttö, Liina, joka on täydenkuun aikaan susi ja joka rakastaa seudun melkeinpä ainutta ikäistään poikaa Hansia. Vaan Hanspa rakastuu tienoot omistavan paronin Saksasta saapuvaan tyttäreen.
Tuo nyt taas ei kerro kyllä elokuvasta yhtään mitään. "Marraskuu" on mitään muuta enemmän kokoelma kaskuja, juttuja ja taikauskoiseen kansanperinteeseen pohjautuvia fantasioita, jotka kerrotaan luottaen enemmän asenteeseen ja visioon kuin loogiseen kerrontaan. Sarnet olettaa liikaakin, että katsoja tuntee Kivirähkin kirjan ennalta, mutta meille vihkiytymättömillekin riittää kyllä visiota. Eihän toki riitä, että kameran editse porhaltaa vaikka mitä kummaa, vaan se kamera löytyy odottamattomista paikoista ja rajaa tilaa omalakisesti. Valon ja varjon kontrastin annetaan pauhata vapaasti. Joten tylsää ei "Marraskuun" parissa kyllä ole.
Koska Kivirähkin teos tunnetaan meilläkin niin hyvin, käy "Marraskuu" elokuvakulttuurin lakmustestistä: jos se tuodaan Suomeen levitykseen, on ehkä vielä ripaus toivoa.
Arvio: 5/5 méliès'tä
Selma Vilhusen dokkari tuli nähtyä vasta nyt, puoli vuotta ensi-iltansa jälkeen. Vilhusella on lämmin suhde Tampereen kanssa, missä hänen dokumenttinsa ovat voittaneet pääpalkinnon kolmesti. "Keppihevosten vallankumous" voitti lisäksi Risto Jarva -palkinnon. Kun vielä lyhytfiktio Pitääkö mun kaikki hoitaa? saavutti Oscar-ehdokkuuden, voidaan Vilhusta pitää maan huomattavimpana dokumentaristina. Viime vuonna valmistui Vilhusen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, hyvän vastaanoton saanut Tyttö nimeltä Varpu. "Keppihevosten vallankumoukseen" Vilhunen on löytänyt todellisen timantin aiheeksi: nuorten tyttöjen ja nuorten naisten luoman, eloisan keppihevosyhteisön, joka järjestää pieteetillä "aitoa asiaa" jäljittelevää toimintaa SM-kilpailuja myöten. Neljän vuoden aikana kuvattu seurantadokumentti keskittyy Aiskuun, jolle keppihevostelu on henki ja elämä. Aiskun kautta katsoja pääsee sisälle omintakeiseen harrastukseen, jolle omistaudutaan yhtä tosissaan kuin elävien hevosten parissa. Keppihevosilla on omat tallit ja kisoja varten treenataan valmentajan johdolla. Esimerkiksi sellaisen kuin Aisku, joka ei suostu päästämään valmennettaviaan helpolla.
Harrastuksen taustalta löytyy vilkkaasti sosiaalista mediaa hyödyntävä yhteen hiileen puhaltava yhteisö, jonka jäsenistä monet käyvät läpi teini-iän kovimpia kasvukipuja. Vilhusen mukaan keppihevoset ovat näille tytöille väylä toteuttaa itseään juuri sellaisena kuin miltä tuntuu - harrastajien mielikuvituksen määrä on ihan astronomista. "Oikeassa elämässä" Aiskullakin - kuten Elsalla ja Alisa Aarniomäellä, kahdella muulla keskushenkilöllä - on vuosien aikana tiukkoja paikkoja. Yhdessä vaiheessa äiti lähettää suitsissaan tempoilevan varsan laitokseen rauhoittumaan.
Sitä hienomman epilogin elokuva saikin Orionin keskustelutilaisuudessa, missä 18-vuotiaaksi kasvanut Aisku esiintyi tyylikkäänä nuorena naisena, joka vastaili elokuvasta aivan intona olleelle koululaisyleisölle kypsyydellä ja itsevarmuudella, jota dokumentin Aisku vasta etsi.
Aika naisen elämässä aikuisuuden kynnyksellä ja vähän sitä ennen on Vilhusen perusaihe. "Keppihevosten vallankumouksessa" Vilhunen on rajannut pois koulun ja suurelta osin myös aikuiset, keskittyen itse tyttöihin. Elokuvasta välittyy luottamus, jonka ohjaaja on saavuttanut itsensä ja kohteidensa välillä sekä ymmärrys heitä kohtaan. Keppihevostelu jää jopa taka-alalle tyttöjen luonnekuvien tieltä. Sellaiselle, joka ei ennen elokuvaa ole kuullut tästä ainutlaatuisesta, suomalaisesta ja jatkuvasti kasvavasta harrastuksesta mitään, tämä käy vähän hämmentäväksikin. "Keppihevosten vallankumous" ei selitä ilmiön taustoja paitsi viittaamalla Alisa Aarniomäkeen, jonka YouTube-videot vuodesta 2012 ovat toimineet lukuisten tyttöjen innoittajina. Mutta elokuvasta ei käy ilmi esimerkiksi, milloin ensimmäiset SM-kisat pidettiin (2012) tai kuinka pitkä historia keppihevosyhdistyksellä on. Se, miten tämä kaikki on kasvanut tähän pisteeseen, jää vähän mysteeriksi.
"Keppihevosten vallankumous" on etevää suomalaista dokumenttiosaamista, joka kuvallisesti ja rakenteellisesti laiduntaa konventioita. Se tuo näkyvyyttä kiehtovalle ilmiölle ja piirtää sydämelliset muotokuvat tytöistä ilmiön takana. Toisaalta maassa, jossa tuotetaan Kuun metsän Kaisan kaltaisia uranuurtajadokumentteja, eivät nämä keppihevoset oikein mahdu samaan troikkaan.
Arvio: 3/5 méliès'tä - tyttöjen mielikuvitus laukkaa helposti ohjaajan ohi
Sergei Loznitsan Krotkaya ("Nöyryys", Ukraina, 2017) Hope Dickson Leachin The Levelling ("Tilien tasaus", GB, 2016) - elokuvien nöyryys arvioidaan asteikolla 0-5 -
Sergei Loznitsan hirmuhyvän "Nöyryyden" jälkeen ei ymmärrystä, kärsivällisyyttä tai nöyryyttä enää riittänyt taas yhdelle esikoisteokselle. "Tilien tasauksen" kohtaloksi tuli uloskävely kolmen vartin jälkeen.
Loistavat arvostelut saanut Hope Dickson Leachin ohjaus on täysin banaali pikku kertomus, jonka elokuvallisessa visiossa ei ole mitään tuoretta. Liikutaan viimeisillään sinnittelevällä maatilalla, jonka omistavan perheen poika on nähtävästi tehnyt itsemurhan haulikolla. Tätä siskon - joka on muuten jo festivaalin toinen eläinlääkäriopiskelija (ks. Raw) - on vaikea hyväksyä.
Leachin ohjaus on esikoisen stereotyyppi. Draama ja kuvakerronta kulkevat kuolleeksi poljettuja polkuja pitkin eikä näyttelijäohjaus ole ihan hallussa. Pääosan tekevä, ilmeikäs Ellie Kendrick näyttelee naturalistiseen skaalaan nähden yli, ja liika yritys paistaa myös isää esittävän David Troughtonin työstä. Digikuva on aivan liian kirkasta ja syväterävää, kuin HDTV:tä katsoisi. Jopa varjokohdat ovat kirkkaita. Kuvat ovat monotonisia ja niiden katseleminen draaman puuttuessa on tylsää.
Nöyryys: 3/5
Digikuvaus on ehkä ainoa mainittavampi vika Loznitsan loistavassa neljännessä pitkässä fiktiossa. "Nöyryyskin" liikkuu periferiassa kaukana sivistyksen keskuksista, ja niinpä kirkas, väreiltään voimakas digikuvaus ei aina palvele parhaalla rosoisimpia piirteitä. Siitä huolimatta "Nöyryyden" paikan ja ajan tuntu puhuttelee syvästi.
Sergei Loznitsa (53) osaa tehdä elokuvaa. Hänen pitkät otoksensa ovat kuin rikkaasti kerrottuja novelleja. Esimerkki siitä, miten elokuvaa tehdään: staattinen otos bussipysäkillä odottelevasta joukosta saa ihan uutta eloa, kun ohi kulkee satunnainen pullojen kerääjä. Tämän jälkeen saapuu bussi, joka pysähtyy, ottaa kyytiläiset sisään ja ajaa matkoihinsa. Pysäkille jää kolme neljä tyhjäntoimittajaa. Pitkä sanaton kohtaus on näin rytmitetty melkein musikaalisesti.
Valko-Venäjällä syntynyt, mutta Ukrainassa kasvanut, paljon Pietarissa työskennellyt ja nykyään Saksassa asuva Sergei Loznitsa on "peruskoulutukseltaan" dokumentaristi. Ensiluokkainen sellainen. Dokumentaarinen havaintokyky ja silmä yksityiskohdille luovat perustan Loznitsan fiktioillekin. "Nöyryyden" idea, synopsis, on tuskin lauseen mittainen, mutta elokuva kestää liki kaksi ja puoli tuntia, koska se on täynnä ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Juoni kuljettaa naista, joka koittaa päästä tapaamaan vankilassa viruvaa miestään kaukaisessa kaupungissa, mutta leffan aihe on nyky-Venäjä. "Nöyryys" on traditioista hyvin selvillä oleva, perivenäläinen teos, missä maan suolaa edustavat "tarpeettomat ihmiset" puhkeavat alin omaa tarinoimaan, väittelemään ja hoilaamaan. Vaikka juonta ei ole nimeksikään, "Nöyryys" on kuin rikkailla väreillä ja yksityiskohdilla herkutteleva fresko. Näin hyvin kirjoitettuja elokuvia ei kävele vastaan montaa kertaa vuodessa.
Alkukielinen nimi, Krotkaya, peräisin eräästä Dostojevskin novellista, viittaa nöyrään ja helposti alistuvaan ihmiseen. Päähenkilön olemus henkii elämän raskaassa suossa rämpivää sielua. Roolin on täytynyt olla raskas Vasilina Makovtsevalle, sillä hänen esittämänsä nainen välttelee puhumista ja kulkee tietään kaikkialla yllään sama hymytön ilme, missä tummat renkaat silmien ympärillä käyvät yhä syvemmiksi. Nimettömäksi jätetty Nainen pääsee kaupunkiin, jonka ehdoton keskus suuri vankilalinnake on, mutta ei saa vastauksia mihinkään kysymyksiinsä miestään koskien. Kafkan henki leijuu hyväksyvästi Loznitsan vision yllä.
"Nöyryyttä" voisi helposti pitää ankarana ja lohduttomana, mutta se on vähän liian täynnä aitoa elämää painaakseen mieltä. Loznitsa on viehättynyt kuvaamistaan ihmisistä ja heidän pikku outouksistaan eikä hän jätä hymyilemättä Naisen tilanteen absurdiudelle. Vankilakaupungin ainoa valuutta on valta, jota kaikki käyttävät täysin mielivaltaisesti ja aina siihen mittaan asti, mihin heille on annettu oikeus. "Koska minä sanon niin" riittää vastaukseksi mihin tahansa kysymykseen. Nainen ei ole oikeutettu edes tietämään, onko hänen miehensä yhä tässä vankilassa vai siirretty jonnekin muualle.
Tietoa pimittävästä vankilasta kasvaa kitkerä vertauskuva Venäjälle, missä Loznitsa katsoo kaikkien elävän kuin valtavassa vankilassa, aina jonkun auktoriteetin mielivallan heiteltävinä. Vain rikkaat elävät vapaasti ja vailla vastuuta. Elokuvan otsikko näyttää pintapuolisesti viittaavan päähenkilöön, sinnikkääseen, mutta voimattomaan Naiseen, mutta Loznitsan terävä nuoli lentää itse asiassa kohti kaikkia venäläisiä, jotka ovat alistuneet status quohon ja luovuttaneet valtansa muille.
Lopulta todellisuus ei enää riitä Loznitsalle kuvaamaan todellisuuden mielettömyyttä, vaan elokuva huipentuu pitkään unijaksoon, jossa Naisen kohtaamat ihmiset pitävät toinen toistaan hullumpia juhlapuheita. Vankien oikeuksia ajavan järjestön puuhanainen julistaa, ettei koskaan lakkaa taistelemasta ihmisoikeuksia vastaan, ja niin edelleen. Loznitsa vie vertauskuvansa loogiseen päätepisteeseensä, missä yksilön oikeuksista piittaamattomuus johtaa äärimmäiseen väkivaltaan. "Nöyryyden" lopetus hakee vertaistaan ehkä viimeiseen festivaalipäivään asti.
Festivaalin ulkopuolella on tullut kuin puolivahingossa nähtyä muuta. Sellaista mihin törmää kadulla kävellessään. Näistä kahdesta Taidehallin näyttely liittyy R&A:han siten, että sinne on ripustettu galleriamuotoon Julian RosefeldtinManifesto, jonka voi nähdä perinteisempään muotoon editoituna festivaaliohjelmistossa. Minä kyllä sanon: älkää nähkö. Tässä taiten toteutetussa tilateoksessa Cate Blanchett lausuu kuuluisia taiteilijamanifesteja kontekstistaan irrotettuna tekeytyen milloin ala-asteopettajaksi, milloin koreografidiivaksi tehden kaikkiaan 13 roolia. Rosefeldt ei vaan saa kivasta ideastaan irti kuin halpoja sketsejä, joita hallitsee Blanchettin narsistinen näyttämisenhalu. Palvottu Blanchett on tekninen virtuoosi, mutta minä en osannut kuin vihata hänen stereotyypeillä pätemistään. Alimman luokan roskaa kovilla tuotantoarvoilla.
Nähkää mieluummin Galleria HippolytessäSaara Ekströmin komea Amplifier. Kasimilliselle mustavalkofilmille ekspressionistisesti kuvattu 17-minuuttinen fantasioi kansallisen maamerkin, Olympiastadionin, elävänä olentona, minkä symbolina toimii futuristiseen naamioon sonnustautunut tanssija. Aikaa, ajan merkityksiä ja aikakausien törmäämistä miettivä teos muistuttaa visuaalisesti paljon 1960-luvun suomalaisia avantgarde-elokuvia eikä häviä tasossa yhtään. Ekströmin taustavoimista löytyy hyviä tyyppejä: Eero Tammi leikkaajana, ja äänitehosteet tekee alan kansallinen huippu Heikki Kossi.
Lucas Belvaux'n Chez nous ("Meidän talo", Ranska, 2017) Cary Murnionin ja Jonathan Milottin Bushwick (USA, 2017) Cecilia Atánin ja Valeria Pivaton La novia del desierto ("Aavikkomorsian", Argentiina, 2017)
-elokuvien solidaarisuutta arvioidaan Woody Guthrie -yksiköissä (WG)-
Viime toukokuussa sosialistinen, talousministerinä toiminut Emmanuel Macron (39) nousi Ranskan presidentiksi. Äänestyksen toisella kierroksella hän voitti täydellisen vastakohtansa, nationalistisen, moniarvoisuutta vastustavan ja Ranskan itsenäisyyttä muusta Euroopasta ajavan Marine Le Penin (49). Le Pen sai kolmanneksen äänistä, 10,6 miljoonaa kaikkiaan 47,5 miljoonasta äänioikeutetusta.
Le Penin suosio on monelle kova pala purtavaksi maassa, jonka tunnuslauseessa puhutaan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolesta. Lucas Belvaux'n"Meidän talo" tarttuu härkää sarvista ja sukeltaa suoraan asian ytimeen. Tarinan päähenkilö on Pauline, tavallinen kotisairaanhoitaja, josta kaikki pitävät. Kansallismielinen puolue alkaa vokotella häntä pikkukaupunkinsa pormestariehdokkaaksi saadakseen enemmän jalansijaa aatteelleen.
Belvaux'n elokuva on periaatteessa fiksu. Toisaalta kaikkien, joilla on sanottavaa, ei pitäisi luulla olevansa elokuvantekijöitä. "Meidän talo" tarjoaa katsojalle mahdollisimman perinteistä ja mielikuvituksetonta kerrontaa, jonka tasapaksu digikuvaus tekee jälleen kerran kuvapinnasta liian kirkkaan ja monotonisen ja muuttaa kasvot vahamaisiksi. Malliesimerkki siitä, miten sanottava latistuu, kun (kuva)kieltä käytetään kehnosti. Ensimmäisen puolen tunnin aikana teki mieli jopa lähteä kahville. Mutta päivästä sukeutui kylmänpuoleinen. Alkaessaan toden teolla näyttää kulissien takaisten masinointien toimintaa, "Meidän talo" alkaa vihdoinkin rullata edes kerronnallisesti. Belvaux näyttää tehokkaasti, miten rintamalinjat syvenevät, kun toinen puoli ei arkaile olla töykeä ja loukkaava ja toinen puoli ei ylpeydeltään suostu keskusteluun.
Parhaina hetkinään "Meidän talo" on hyvinkin fiksu, mutta herättää silti kysymään eikö viesti olisi sittenkin terävöitynyt satiiriksi käännettynä? Nyt elokuvan totisuus kääntyy rajoitteeksi, mistä esimerkkinä pahaa enteilevä musiikki uusnatsien puuhailujen taustalla. Kohtauksessa olisi ollut pienellä rohkeudella otettavissa irti paljon enemmänkin.
Alkukielinen nimi Chez nous ei käänny suomeksi kovin hyvin, sillä se viittaa ranskalaisessa politiikassa vuosikymmeniä käytettyihin ilmaisuihin, joissa yleensä halutaan olla "oman kodin herroja".
Arvio: ilmaisun latteuden takia "Meidän talo" ansaitsee vain 3/5 WG:ta
Samaan aikaan New Yorkissa: punahilkka astuu matkallaan isoäidin luokse metroasemalta suoraan katusotaan. Onko alkanut terroristihyökkäys vai sisällissota?
Ällistyttävä toiminta/sotaelokuva Bushwick koitui muuten lattean maanantain pelastukseksi Kinopalatsin ykkössalissa. Studioista riippumattomana tuotettu Bushwick on ensimmäinen Trump-elokuva so. uuden Trumpin aikakauden amerikkalaiselokuva. Se ei pelaa vertauskuvilla, vaan kuvittelee miltä USA näyttäisi, jos nykyinen kahtiajako eskaloituisi suoraksi toiminnaksi isossa mittakaavassa; kun puolet maasta kirjaimellisesti kieltäytyisi asumasta toisen puoliskon kanssa. Se kuva on ruma, mutta Bushwick laittaa sen budjettiinsa nähden vaikuttaviin raameihin. Pitkillä tracking shoteilla, joita vielä entisestään pidennetään näkymättömillä leikkauksilla, toteutettu leffa tarttuu katsojaa hihasta kiinni heti ensi minuuteilla eikä päästä otettaan. Se ei ole täydellinen eikä virheetön elokuva, mutta se luo jännitteen, jota on jäänyt tähän mennessä vain kaipaamaan lähes kaikissa R&A-valinnoissa. Katsoja imeytyy katusodan keskelle.
"Meidän talon" englanninkielinen otsikko "This Is Our Land" sopisi erinomaisesti Bushwickillekin, joka tekee fantasiaa siitä, millainen "Amerikka" voisi olla, jos trumpilaisen politiikan mustavalkoiset (lähinnä valkoiset) ja nyanssikuurot näkemykset päästään viemään ääripisteeseensä. Ei ole sattumaa, että elokuvan pääkaksikko muodostuu kaukasialaisesta naisesta ja latinomiehestä tai että afroamerikkalainen jengi hakeutuu yhteistyöhön valkoihoisen kirkon kanssa. Eikä elokuvassa ole yhtään täysin hyvää tai täysin pahaa ihmistä, koska oikea maailma toimii vain, jos kaikki opettelevat elämään omien ja toisten virheiden kanssa. Mitä nykyinen poliittinen ilmapiiri ei oikein halua kuulla.
Ehkä Bushwick ei ole hienostunein poliittinen kommentaari ikinä, mutta vastineeksi se on aito toimintapätkä, jonka ruumisluku lähenee puolessatoista tunnissa sataa.
Arvio: "Meidän talo" on paperilla paljon rikkaampi, mutta se hyssyttelee siinä missä Bushwick pyssyttelee - 4/5 WG:ta
Samaan aikaan Argentiinassa: pyhimyksen mukaan nimetty, isäntäperheensä jättävä taloudenhoitaja Teresa jää jumiin pieneen kylään keskellä aavikkoa ja kohtaa miehen.
Niin vapaat kädet kuin elokuva antaakin tekijöilleen, siinä on omat sääntönsä. Esimerkiksi pöydän ääressä keskustelevia ei voi kuvata katsomassa kankaalla samaan suuntaan, koska se näyttää siltä kuin toinen puhuisi toisen selälle. "Aavikkomorsiamessa" kahta aikatasoa leikataan ristiin niin kömpelösti, ettei niitä meinaa tunnistaa takaumiksi. Tuloksena on sekavaa kerrontaa. "Aavikkomorsian" on muutenkin varsin vaatimaton suoritus, joka ei taitamattoman ohjauksen ja jälleen kerran "vahamaisen" digikuvauksensa takia saa pienestä tarinastaan irti suuria tehoja. Pelastavina enkeleinä toimivat erinomaiset näyttelijät Pauline García ja Claudio Rissi, joiden takia jaksaa sinnitellä lopputeksteihin saakka.
16 katsojaan mahtui täyden salin edestä siekailematonta rapistelua, mikä häiritsi keskittymistä luultavasti elokuvan vahingoksi.
Arvio: elokuvalliset ansiot ovat nimelliset, mutta solidaarisuutta löytyy 3/5 WG:n verran
