Pyhä Alice

Richard Glatzerin ja Wash Westmorelandin Edelleen Alice



Yhä Alice olisi parempi vaihtoehto tämän amerikkalaiselokuvan suomenkieliseksi nimeksi, mutta hyvä edes, että se ylipäätään on käännetty.

Pieni ja vaatimaton Edelleen Alice (Still Alice, USA, 2014) on kuvaus viisikymppisestä perheenäidistä ja kielitieteiden professorista, joka varhaisen Alzheimerin taudin vuoksi alkaa menettää otteensa kielen ympärille keskittyvästä elämäntyöstään. Niissä, jotka ovat nähneet Judi Denchin kauniisti tähdittämän brittielokuvan Iris Murdochista, Edelleen Alice resonoi tutunoloisesti. Mutta siinä missä Iris (2001) oli elämäkerta, Edelleen Alice on fiktiota romaanin pohjalta. Lisa Genovan romaanin ja siitä nyt tehdyn elokuvan toinen päähenkilö Alicen rinnalla on alzheimer, aivojen kognitiivisia toimintoja halvaannuttava perkele taudikseen. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittajapariskunnasta toinen, Glatzer, kärsi samantapaisesta ALSista - jonka vaikutukset ovat fyysisiä - ja oli kuvausten alkuun mennessä menettänyt puhekykynsä. Ei siis ihme, että elokuvassa kiinnittyy huomio taudinkuvauksen autenttisuuteen.

Sikäli kuin elokuvanteossa on kyse dramatisoinnista, Edelleen Alice kärsii isoista ongelmista. Lähtökohtana on perheyksikkö, jolla on kaikki periaatteessa hyvin lukuunottamatta joitain "first world problemseja". Ylempään keskiluokkaan kuuluvan newyorkilaisperheen äiti on professori, isä lääkäri, koti on kaunis jne. Alzheimer saapuu siis iskemään ihanteen säröille. Ongelma vain on, että kuvattu ihanne on aika tylsä eikä välttämättä monenkaan tavoittelema. Naturalismia tavoitteleva elokuva on myös alkupuolellaan visuaalisesti köyhä. Koko ensimmäinen puolikas on itse asiassa aika huonoa elokuvaa. Äiti pois lukien perheen muut jäsenet eivät valitettavasti myöskään ole kiinnostavia. Toista viulua soittava Alec Baldwin tietää mitä tekee, mutta pelkkä läsnäolo ei ihan riitä. Kristen Stewart "ongelmatyttärenä" on pätevä, mutta koko hahmo on vedetty käytettyjen kässäreiden laatikosta eikä tyttären ja äidin välille punottu jännite koskaan lunasta odotuksia.



Se, mitä Edelleen Alicessa katsoo, on Julianne Moore. Siihen on syynsä, miksi Moore voitti tästä muutoin melko köykäisestä elokuvasta kaikki mahdolliset palkinnot Oscaria myöten. Robert Altmanin Short Cutsissa ensimmäisen kerran yli 20 vuotta sitten kohauttanut Moore on supertähdeksi kohoamatta kuulunut koko ajan USA:n parhaisiin ja arvostetuimpiin luonnenäyttelijöihin. Viime vuosien suhteellisen hiljaiselon jälkeen Edelleen Alice on Mooren voimannäyttö. Ja hän teki viime vuonna lisäksi Cronenbergin Maps to the Starsin, josta hänet palkittiin Cannesissa. Eipä näyttelijä voi vuoden aikana paljon enempää saavuttaa.

Alicen muotokuvan Moore tekee tavalla, jota on sinällään vaikea kuvata. Mutta vertauksen kautta päästään lähemmäs: Mooren työskentely on kuin Meryl Streepiä ilman ulkokohtaista tekniikalla briljeerausta. Kaikki kunnia Streepille ja hänen saavutuksilleen, mutta nerokkuudestaan huolimatta ei Streep olisi ikimaailmassa kyennyt siihen, mihin Moore tässä elokuvassa. Siinä missä Streep rakentaa hahmoa ulkoapäin (puhetapa, kehonkielen manerismit jne.), Moore tulee kankaalle roolinsa sielun sisäistäneenä. Sekin on tekniikkaa, mutta eri työkalupakilla. Ja Edelleen Alicessa se johtaa suurenmoiseen tulokseen. Julianne Mooren hahmotus Alicesta on täynnään mikroskooppisen tarkkoja nyansseja, jotka eivät auta vain näkemään, millainen ihminen Alice on, vaan miltä hänestä tuntuu.



Edelleen Alicen tekijät eivät oikein osaa kertoa tärkeästä taustatarinasta, joka muodostuu Alicen perheenjäsenistä, työtovereista ja elinympäristöstä. Ohjaajat pääsevät omimmalle maalleen sen jälkeen, kun Alicen sairaus alkaa edetä. Elokuvan jälkimmäinen puolisko on selvästi ensimmäistä vahvempi. Mukaan pääsee jopa lyyristä tyylittelyä. Eikä vaikeaa sairautta voi kuvata kauniimmin, rehellisemmin tai hienovaraisemmin kuin sen tekee Julianne Moore, joka ymmärtää, että ihminen ei ole yhtä kuin sairautensa. Alice on yhä Alice, sairaus on jotain ulkopuolelta tulevaa, mikä häntä koettelee ja mitä hän yrittää ymmärtää. Moore ei hetkeäkään korosta sairauden ulkoisia piirteitä, vaan elää ne läpi. Näyttelijän takia elokuvan kolmas näytös kasvaa huomaamatta dramaattiseksi melkein-jännitysnäytelmäksi, vaikka kerronnassa ei ole mitään ulkoista paisuttelua.

Edelleen Alicessa on poikkeuksellisen kaunis loppukohtaus. Alicella on siinä yksi ainoa sana. Tapa, millä Julianne Moore sen sanoo, mitä valtavuuksia hän tuon yhden sanan kautta kykenee ilmaisemaan, voi saada silmät vettymään.

Richard Glatzer kuoli viime viikolla 63-vuotiaana. Edelleen Alice oli hänen viides pitkä ohjauksensa. Edellinen, myös yhdessä Wash Westmorelandin kanssa valmistunut The Last of Robin Hood (2013), kertoi Errol Flynnin viimeisistä päivistä, nimiosassa Kevin Kline.

Visa 11.3.: Sitä sun tätä

TULOKSET

1) Some Like it Not 24 p. (0+3+4+0+5+6)
2) Savage Streets 22.5 p. (2+4+3+3+6+5)
3) Pure Iguana 20 p. (4+3+1+6+0+4)
4) Kongon Kingit 19 p. (3+0+5+2+5+3)
5) Peter Lorren Silmät 16 p. (0+5+2+1+3+2)
6) Zomba Hotline 13 p. (0+1+0+4+0+1)

VISA 11.3. Sitä sun tätä (max. 43 pt.)

Perustrivia (11 pt.)

1. Ketkä kuulut elokuvantekijät ovat nimenneet tuotantoyhtiönsä Godardin elokuvien mukaan? (2 pt.) 
2. Mikä elokuva palkittiin Tampereen elokuvajuhlien Grand Prix’lla viime sunnuntaina, kuka ohjasi ja mistä maasta se tuli? (3 pt.) 
3. Mikä erikoisuus yhdistää Tuntematonta sotilasta, John Boormanin Hell in the Pacificia ja Merry Christmas, Mr. Lawrencea? (1 pt.) 
4. Täydennä seuraavat elokuvannimet: ___ katkelmaa erään sattuman kronikasta; Mies katsoo _____; ______s manner. (3 pt.) 
5. Mikä seuraavista elokuvista ei kerro samasta aiheesta kuin muut: A) War Horse B) Pitkät kihlajaiset C) Suuri illuusio D) Das Boot E) Gallipoli F) Kunnian polut; ja mikä aihe on kyseessä? (2 pt.)

A/B (10 pt.)

 6. A) Minä vuonna Lumiéren veljekset järjestivät ensimmäisen kaupallisen elokuvaesityksensä? B) Kuka perusti maailman ensimmäisen elokuvatuotantoyhtiön kuusi vuotta aikaisemmin? 
7. A) Missä Jörn Donner -elokuvassa Tapio Rautavaara teki viimeisen roolinsa? B) Minkä palkinnon voitti Tampereella Sanna Liljanderin Onni? 
8. A) Missä elokuvasarjassa esiintyivät sekä Tapio Rautavaara että Olavi Virta? B) Missä Fellinin ohjauksessa näytteli Roberto Benigni? 
9. A) Kuka ohjasi Michael Jacksonin Bad-musiikkivideon? B) Kuka ohjasi animaationa Mobyn musiikkivideon Shot In The Back Of The Head?
10. A) Kenestä kertoo Bernie Taupinin sanoittama Candle In The Wind? B) Minkä yhtyeen klassikko on Bela Lugosi’s Dead? 

 
Äänet (10 pt.)

11. Elokuva, näyttelijä? 2 pt. (https://www.youtube.com/watch?v=AobwbEr2LqA ) 
12. Elokuva ja näyttelijä? 2 pt. (https://www.youtube.com/watch?v=tj_cW7aoRdQ ) 
13. Elokuva ja näyttelijä? 2 pt. (https://www.youtube.com/watch?v=O4AfA_lebIg ) 
14. Elokuva ja näyttelijä? 2 pt. (https://www.youtube.com/watch?v=U6Lt17rALrM ) 
15. Elokuva, näyttelijä? 2 pt. (https://www.youtube.com/watch?v=t-VB9JnppAU )

Vihjeet (12 pt.)

16. Mikä elokuva vuodelta 2001?

4 pt. Perustuu tositapahtumiin. Ohjaus Brian Robbins, käsikirjoitus Lento-elokuvasta Oscar-ehdokkuuden saanut John Gatins. Sivuosissa mm. Diane Lane ja John Hawkes. 
2 pt. Pääosassa Keanu Reeves. 
1 pt. Tarina kertoo pikkuhuijarista, joka joutuu valmentamaan chicagolaista lasten baseball-joukkuetta.
 
17. Mikä elokuva?

4 pt. Perustuu tositapahtumiin. Käsikirjoitus Steven Zaillian ja Aaron Sorkin. Philip Seymour Hoffman näyttelee Artie Howe’ta. 
2 pt. Kuuden Oscarin ehdokas vuodelta 2011. Jonah Hill oli ehdolla sivuosasta. 
1 pt. Brad Pitt sai kolmannen Oscar-ehdokkuutensa Oakland A’s -baseball-joukkueen managerin roolista.
 
18. Mikä hittielokuva vuodelta 1978?

4 pt. Sen mainoslause kuului: “Everyone on the team scores when her pom-poms fly!” 
2 pt. Ohjaus David Buckley*, pääosassa Bambi Woods. Elokuva sai 4 virallista jatko-osaa. 
1 pt. Cheerleadereistä kertovan elokuvan kuuluisa otsikko on lievästi harhaanjohtava, sillä se kuvattiin New Yorkissa eikä Texasissa eikä päähenkilö tee mitään Texasissa tai kenenkään texasilaisen kanssa.


VASTAUKSET

Perus

1. Aki ja Mika Kaurismäki ja Quentin Tarantino 
2. Castratus Kuilis, Raitis ja Lauris Ābele, Latvia 
3. Mainituissa elokuvissa ei ole yhtään naisroolia 
4. 71; kaakkoon; Seitsemä 
5. D), I maailmansota


A/B

6. A) 1895 B) Thomas Alva Edison 
7. A) Anna B) Risto Jarva -palkinto 
8. A) Pekka ja Pätkä -elokuvissa B) La voce della luna (“Kuun ääni”) 
9. A) Martin Scorsese B) David Lynch 
10. A) Marilyn Monroesta B) Bauhaus
 
Äänet

1. Kuuhullut, Nic Cage 
2. Will Smith, I, Robot 
3. Hook, Dustin Hoffman 
4. Smoke, Forest Whitaker 
5. Parhaat vuotemme, Harold Russell
 
Vihjeet

1. Hardball 
2. Moneyball 
3. Debbie Does Dallas * salanimellä Jim Clark

Visa 3.3.: Sitä sun tätä (Filkkari-editio)

TULOKSET

1) Savage Streets 25 pt. (2+4+3+3+6)
2) Some Like it Not 24 pt. (0+3+4+0+5) [ratkontavoitto]
2) Kongon Kingit 24 pt. (3+0+5+2+5)
4) Peter Lorren Silmät 16 pt. (0+5+2+1+3)

Visa 3.3.: Sitä sun tätä (Filkkari-editio), max. 44 pt.

Perustrivia (13 pt.)

1. Mistä kuuluisista elokuvasarjoista seuraavat näyttelijät tunnetaan: A) Matt Damon B) William Powell C) Fernandel D) Shintarô Katsu E) Kiyoshi Atsumi? (5 pt.)
2. Kenen nuorena kuolleen ohjaajan kokeellinen Nizza-dokkari À propos de Nice nähdään Filkkareilla lyhytelokuvan kaanonissa? (1 pt.)
3. Ketkä pop-tähdet nähdään näissä elokuvissa: A) Puuta, heinää ja muutama vesiperä B) The Prestige C) Mad Max - ukkosmyrsky (Beyond Thunderdome) (3 pt.)
4. Mikä Walter Rutmanin mykkä esitetään filkkareilla säestettynä? (1 pt.)
5. Mitkä kolme elokuvaa Nick Cave on kirjoittanut, yksin tai osana tiimiä? (3 pt.)

A/B (10 pt.)

6. A) Mikä kauhulassikko nähdään ensi lauantaina osana Filkkareiden Night of the White Trash –näytöstä? B) Kuka on ohjannut sen?
7. A) Missä scifi-elokuvassa Leonard Nimoy näytteli juuri ennen ensimmäistä Star Trek elokuvaa? B) Mikä oli Leonard Nimoyn isoin hitti ohjaajana
8. A) Mikä oli Anthony Hopkinsin ja Russell Crowen 1. yhteinen elokuva?
B) Kenen ohjaajalegendan hovikuvaaja Eduard Tisse oli?
9. A) Mikä elokuva perustuu Colin Farrellin ja Kiefer Sutherlandin väliseen keskusteluun? B) Mikä voitti tänä vuonna Oscarin parhaana lyhytelokuvana?
10. A) Missä Sixties-hitissä näyttelivät Jean-Louis Trintignant ja Anouk Aimée? B) Missä elokuvassa vastanäyttelijöinä olivat John Wayne ja Katharine Hepburn?

Äänet (9 pt.)

11. Mikä tämä on? (1 pt., https://www.youtube.com/watch?v=1OvJk-Wta1o )
12. Mikä tämä on? (1 pt., https://www.youtube.com/watch?v=HmZm8vNHBSU )
13. Elokuva? (1 pt., https://www.youtube.com/watch?v=RrxlbLVcpqI 0.50->)
14. Mistä elokuvasta ja kuka puhuu? (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=Q6E4Oy6pFKQ 0-0.21)
15. Elokuva ja kuka laulaa? (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=ACajzIlzvH0 0.18-1.50)
16. Elokuva ja kuka on pääsolisti? (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=NUMkcBctE7c )

Vihjeet (12 pt.)

17. Kuka 73-vuotias elokuvantekijä?
4 pt. Hän käsikirjoitti Sam Peckinpahin Pakotien ja oli mukana kirjoittamassa ja tuottamassa Aliensia ja Alien 3:sta.
2 pt. Hänen esikoisohjauksensa oli Haastaja vuodelta 1975. Hän on ohjannut 4 länkkäriä: Lainsuojattomat, Geronimo, Wild Bill ja Last Man Standing.
1 pt. Nicolas Winding Refnin Drive on käytännössä pastissi hänen The Driver -klassikostaan. Isoin hitti 48 tuntia, jonka hän myös kirjoitti.

18. Mikä elokuva?
4 pt. Voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin vuonna 2009. Perustuu Eduardo Sacherin romaaniin.
2 pt. Tämän jännärin ohjasi Juan José Campanella.
1 pt. Pääosassa Ricardo Darín. Argentiinalaiselokuva on kuuluisa “mahdottomasta” kamera-ajostaan taivaalta jalkapallostadionin katsomoon.

19. Mikä legendaarinen lyhytelokuva?
4 pt. Oli alunperin tarkoitettu täyspitkäksi, mutta julkaistiin vuonna 1965 45-minuuttisena. Päähenkilö elää 300-luvulla, mutta näkee mm. lentokoneen. Nimihenkilöä esittää Claudio Brook.
2 pt. Luis Buñuel ohjasi tämän Meksikossa.
1 pt. Päähenkilö on ns. pylväspyhimys.

Kirjallinen osio (10 pt.)

I.    Mistä elokuvasta on seuraava dialogi (*edited for your benefit*) - bonuspiste viimeisen vuorosanan tietämisestä (2 pt.):

-    I've got a really great compliment for you, and it's true. ---  My doctor, a shrink that I used to go to all the time, he says that in fifty or sixty percent of the cases, a pill really helps. I hate pills, very dangerous thing, pills. Hate. I'm using the word "hate" here, about pills. My compliment is, that night when you came over and told me... --- Well, my compliment to you is, the next morning, I started taking the pills.
-    I don't quite get how that's a compliment for me.

-    ___ ____ __ ____ __ __ _ ______ ___.
Vuorosanan ei tarvitse olla pilkulleen oikein eikä englanniksi.

Elokuvan nimi: ________________________________________

II.    Nämä näyttelijät ovat tunnettuja lapsirooleistaan: nimeä joko elokuva (1 pt.) tai roolihahmon nimi (2 pt.)

A) Carrie Henn ________________________________________
B) Tina Majorino _______________________________________
C) Keisha Castle-Hughes ________________________________
(max. 6 pt.)

III.    Sanaristikko (2 pt.)
Mikä elokuva saadaan täydentämällä aukot? Nimeä myös ohjaaja.

____ Heavenly Dog (Benji - taivaan lahja, 1980)
_____ Women Want (2000)
_.I. (2001)
She’s So _______ (1997)
Lord of _____ (2005)

Elokuvan nimi: ________________________________________
Ohjaajan nimi: ________________________________________


VASTAUKSET

1. A) Bourne B) The Thin Man (Pettävä varjo) C) Isä Camillo D) Zatoichi E) Tora-san
2. Jean Vigo
3. A) Sting B) David Bowie C) Tina Turner
4. Berliini – suurkaupungin sinfonia (Berlin: Die Sinfonie der Grosstadt, 1927)
5. Ghosts...Of the Civil Dead, The Proposition, Laittomat (Lawless)

6. A) Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974) B) Tobe Hooper
7. A) Ihmispaholaiset (Invasion of the Body Snatchers, 1978) B) Kolme miestä ja baby
8. A) Spotswood (aka The Efficiency Expert, 1992) B) Sergei Eisenstein
9. A) Phone Booth B) The Phone Call
10. A) Mies ja nainen B) Rooster Cogburn (& Lady)

11. Europa Cinemas -traileri
12. Piracy is a crime -infomainos (joka toisen dvd:n alussa)
13. Avaruusboltsit (Space Balls)
14. The Replacements, Keanu Reeves
15. Monty Python’s Holy Grail, Neil Innes
16. Mieletön maailmanhistoria (History of the World, Part 1), Mel Brooks

17. Walter Hill
18. Katseeseen kätketty (El secreto de sus ojos)
19. Simon ja viettelykset

Kirjallinen osio

I. Elämä on ihanaa (As Good As It Gets); “You make me want to be a better man.”
II. A) Aliens (“Newt” tai “Rebecca”) B) Waterworld (“Enola”) C) Valasratsastaja (“Paikea”)
III. Oh! What a Lovely War, Richard Attenborough

Hyvää "satasta", Tapsa

Ironisesti tänään naistenpäivänä tulee kuluneeksi sata vuotta erään äijistä legendaarisimman syntymästä. Leikkisästi voidaan tietysti ajatella, että Tapio Rautavaara lauluäänineen merkitsi lahjaa lukuisille naisille.

Jos vain reilu viikko sitten sataseen yltänyt Olavi Virta kuoli Tampereella, syntyi Tapsa tuossa naapurissa, Pirkkalassa. Kuten tunnettua, hakee Rautavaaran elämäntyö monialaisuudessa vertaistaan Suomen historiassa. Hän saavutti olympiakultaa keihäänheitossa, joukkuemaailmanmestaruuden jousiammunnassa ja pysyvän paikan kansan sydämessä ainutlaatuisena iskelmälaulajana, lukuisten klassikoiden definitiivisten levytysten mestarina. Elokuvissa Tapio "ensilikistäjä" Rautavaara esiintyi 24 kertaa.

Kukaan, Tapsa mukaanlukien, ei pitänyt keihäänheittäjää kummoisenakaan näyttelijänä sinänsä, mutta karisma, itseluottamus, määrätty vaatimattomuus ja pelottomuus kameran edessä veivät pitkälle. Monet Rautavaaran elokuvista saavuttivat välitöntä suosiota. Melko säännöllistä valkokangasuraa - mukana kuusi pääosaa, joista peräti kolme vuonna 1955 - Tapsa loi vuosina 1945-1960. Tämän jälkeen hän kävi piipahtamassa muutamassa iskelmämusikaalissa laulamassa, heimopäällikkönä Villin Pohjolan salatussa laaksossa (1963) ja jousiampujana X-Paronissa (1964), kunnes lopetti tyylillä esittämällä entistä vasemmistolaista kansanedustajaa Jörn Donnerin Annassa.

Tapio Liinoja esitti kunnioit(et)tavasti Tapsaa Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsenessa (1999). Aiheen klassikoksi on noussut Peter von Baghin dokumentti Tapsa - viiltoja reissumiehen elämästä (1980).

Valikoitu filmografia, isoimmat roolit

Vain sinulle (1945, ohjaus Hannu Leminen)
"metsänhoitaja Lauri Kulovaara"

Kuudes käsky (1947, Orvo Saarikivi)
"Siintolan Antti"

Kultamitalivaimo (1947, Edvin Laine)
"insinööri Ville Sutinen"

Sinut minä tahdon (1949, Valentin Vaala)
"Kari Tuulos"

Aila - Pohjolan tytär (1951, Jack Witikka)
"Reino"

Rion yöt (1951, Ville Salminen)
"Tapsa"

Salakuljettajan laulu (1952, Lasse Pöysti)
"Tapio, tullimies"

Me tulemme taas (1953, Armand Lohikoski)
"Olli"

Kummituskievari (1954, Lasse Pöysti)
"Heikki Koivulahti"

Veteraanin voitto (1955, Edvin Laine)
"Antti Ahde"

Villi Pohjola (1955, Aarne Tarkas)
"Tundra-Tauno"

Kaunis Kaarina (1955, Ossi Elstelä)
"seppä Antti Juhonpoika"

Kahden ladun poikki (1958, Armand Lohikoski)
"Humu"

Albert Maysles 1926-2015

Dokumentaristi Albert Maysles kuoli torstaina 5. maaliskuuta 88 vuoden ikäisenä. Vuonna 1987 menehtyneen veljensä Davidin kanssa hän muodosti amerikkalaisen cineman merkittävimmän veljesparin dokumenttielokuvan saralla.

Mayslesin veljeksiltä tunnetaan Yhdysvaltain ulkopuolella huonosti muuta tuotantoa heidän kuuluisimman teoksensa Gimme Shelter (1970) lisäksi. Erinomainen, klassikon asemaan noussut tutkimus The Rolling Stonesin pahamaineisesta Altamontin konsertista on jättänyt varjoonsa uran, joka olisi ilman sitäkin ollut merkittävä. Mayslesit kuuluivat direct cineman aallonharjalle 1960-luvun alusta lähtien toteuttaen lyhyitä muotokuvia Orson Wellesistä, Marlon Brandosta ja Truman Capotesta. Ensimmäistä kokopitkää, Kauppamatkustaja (Salesman, 1968), pidetään yleisesti merkkipaaluna direct cineman historiassa. Gimme Shelter seurasi kaksi vuotta myöhemmin. Legendaarista taiteilijapariskuntaa kuvannut puolituntinen Christo's Valley Curtain (1974) asetettiin Oscar-ehdokkaaksi lyhyiden dokumenttien sarjassa. Seuraavana vuonna valmistui kolmas todella klassinen Maysles-pitkä, Grey Gardens, kulttimainetta nauttiva dokumentti Jackie Kennedyn tädin ja serkun eksentrisestä elämästä easthamptonilaisessa kartanossa.

Veljeksistä vanhempi, Albert, toimi yleensä projektien pääkuvaajana. Hänen oppi-isänsä oli Robert Drew, jonka klassikossa Primary (1960) Albert  toimi toisena kuvaajana yhdessä Richard Leacockin kanssa: D.A. Pennebaker toimi äänittäjänä. Albert kreditoitui kuvaajana myös mm. sellaisissa klassikoissa kuin Monterey Pop (1968) ja When We Were Kings (Kehäkuninkaat, 1996). Ohjaajana hänelle kertyi noin 50 työtä elokuvassa ja televisiossa, yli 70 kuvaajana. Korkeasta iästään huolimatta Albert Maysles ahkeroi ja kuoli lopulta saappaat jalassa: oma ohjaus In Transit on jälkituotannossa ja Keith Haring -aiheinen teos menetti pääkuvaajansa kesken filmausten.

Att vara människa

Roy Anderssonin Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien

Pieter Bruegel vanhempi: Metsästäjät lumessa (1565)

"Mukavaa kuulla, että teillä on kaikki hyvin."

En duva satt på en gren och funderade på tillvaron saattaa (välitilin)päätökseen 18 vuotta kestäneen elokuvaretken. Roy Andersson aloitti Toisen kerroksen lauluja -teoksen kuvaukset ja sitä myöten paluunsa pitkiin elokuviin noin vuonna 1996 tai -97 työstäen kolmella vuosikymmenellä kolme elokuvaa, joita yhdistävät toisiinsa muoto, viittaukset ja elämänkatsomus. Viime vuonna loppulukunsa saanut "trilogia ihmisenä olemisesta" kuuluu 2000-lukulaisen elokuvan suursaavutuksiin. Tai rehellisemmin sanottuna, ko.trilogia kuuluu yksinkertaisesti kaiken elokuvan suursaavutuksiin.

(Kaikki kunnia Ruben Östlundin Guldbagge-pöydän putsanneelle Turistille, mutta En duva... liikkuu toisella tasolla ja saa sinänsä hienon Turistinkin vaikuttamaan rinnallaan ilmeisyyksiä toistelevalta pikkunokkeluudelta.)

Kaikista nykyelokuvantekijöistä Roy Andersson on kubrickilaisin. Hän työstää jokaista elokuvaansa vuosikausia yksityiskohtia pikkutarkasti hioen, täydellisyyttä tavoitellen. Tähän häntä ajaa paitsi taiteellinen kunnianhimo, myös olosuhteiden pakko: tekijän valitseman muodon ja aiheiden skaalan vuoksi kaiken täytyy olla millimetrilleen oikein, muuten rakennelma sortuisi kuin korttitalo. Kyyhkysessä on vain 39 otosta. 38 niistä on toteutettu täydellisen liikkumattomalla kameralla (sikäli kuin allekirjoittanut huomasi): 39:nnessä kamera tekee muutaman sentin pannauksen. Andersson muistuttaa työskentelytavoiltaan myös animaattoria: hidas ja vivahteiden vivahteita myöten kontrolloitu työprosessi studiossa. Ohjaaja käyttää jopa näyttelijöitään kuin animaattori piirroshahmojaan, suurin piirtein askelmäärän sanellen.



Tulos ei silti muistuta vähääkään kuivaa ja pinnisteltyä formalismia. Kyyhkysessä on otsikolleen sopivaa lentoa ja keveyttä. Se lienee trilogian vähiten naurattava osa, mutta hauskuuskin on suhteellinen käsite. Kuten aina, Andersson - joka liikkuu oikeastaan kokeellisen elokuvan kentällä - ei sido kokonaistaideteostaan yhteen juonilangalla, vaan hänen tabula vivantejaan yhdistää yleisinhimillinen kokemus, abstrahoitu narratiivi. Useissa näistä esiintyvät samat kaksi hahmoa, kaupparatsupari, jotka epätoivoisen hymyttömästi kulkevat ovelta ovelle pilailuvälineitä myymässä. Anderssonilaisessa maailmankatsomuksessa tämä pohjimmiltaan hyväntahtoinen leivänansaintatapa vääntyy väistämättä julmaksi ironiaksi. Paralleeli Toisen kerroksen laulujen ristipuumyyjään on ilmeinen. Tuttuun tapaan Andersson herkuttelee ihmisten välisen small talkin typerryttävällä latteudella. Kieli, jonka pitäisi yhdistää ja luoda siltoja, rakentaakin muureja.

Trilogian kolmannen osan erityispiirteisiin kuuluvat summa summarum -henki sekä aiempaa pidemmälle historiaan kurkottaminen. Anderssonin aihehan on ihmisen osa ja rooli, mutta erityisesti ruotsalaisen ihmisen osa ja rooli. Absurdin anakronistisessa jaksossa Andersson tuo syrjäpubiin Kaarle XII:n matkalla Pultavan taisteluun vuonna 1709, mihin päättyi Ruotsin suurvaltakausi. Ohjaaja riisuu maansa menneisyyden kaikesta loistokkuudesta - ja jatkaa myöhemmin kitkerää kritiikkiään henkeäsalpaavalla jaksolla, joka viittaa Boliden-kaivosyhtiön meneillään olevaan skandaaliin, jossa yhtiötä syytetään satojen chileläislapsien myrkyttämisestä 1980-luvulla.

Trilogian ensimmäinen osa haki innoituksensa César Vallejon runoista. Sinä elävä sai nimensä Goethen säkeestä. Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien viittaa Pieter Bruegel vanhemman maalaukseen Metsästäjät lumessa. Mitä Roy Anderssonin kyyhkynen sitten näkee katsellessaan yläilmoista ihmisten maailmaan? Absurdien lainalaisuuksien jyräämäksi joutuneita taviksia, jotka palloilevat eteenpäin enemmän tai vähemmän hukassa, enemmän tai vähemmän yksinäisinä, vailla jonnekin kadottamaansa inhimillisyyttä (vrt. apina laboratoriossa). Tarkkanäköisyys ei tee Anderssonista kyynikkoa: Erään rakkaustarinan tekijä vihjaa - vain vihjaa - toivon paremmasta sisältyvän kahden ihmisen väliseen rakkauteen. Ehkä ystävyyskin kestää. Sekä taiteen rikkaus.

"Autamme ihmisiä pitämään hauskaa."

Jäähyväiset Leonard Nimoylle

On merkillinen ja kiehtova asia, miten julkisuuden henkilöt "kolonialisoivat alitajuntamme", Wim Wendersin lentävää lausetta lainatakseni. Onko meillä elokuvien katsojina suhde ihailemiimme näyttelijöihin vai pikemminkin heidän roolihahmoihinsa? Etenkin, jos joku tietty näyttelijä tunnetaan yhdestä dominoivasta valkokangasroolista. Kun täten viime perjantaina saapui ikävä tieto Leonard Nimoyn pois menosta, kuoliko tajunnassamme näyttelijä vai "Mr. Spock"?

Leonard Nimoy (1931-2015) esitti kuuluisinta hahmoaan kymmenissä tv-sarjajaksoissa, kahdeksassa teatterielokuvassa sekä animaatiosarjoissa ja videopeleissä. Vaikka yhden roolin varjo peitti alleen tuntemattomaksi jäävän määrän lahjakkuutta ja mahdollisuuksia, loppujen lopuksi ani harva saa vastaavanlaisen tilaisuuden - saati sitten kykenee tekemään yhtä lähtemättömän jäljen pop-kulttuuriin. Spock alkoi ituna Gene Roddenberryn mielessä, mutta on varsinaisesti Nimoyn luomus. Näyttelijä mm. kehitti (juutalaisperinnettä kierrättäen) Spockin ja vulcanilaisten ikonisen "V"-tervehdyksen sekä lamauttavan hermopainalluksen, puhumattakaan vaikutuksen tekevästä kehonkielestä ja karismaattisesta äänestä.

Kaikesta huolimatta on vaikea olla ajattelematta, että Nimoyn ura valkokankaalla jäi torsoksi. Olisiko hän ollut tarpeeksi lahjakas lyömään itsensä läpi ja mahdollisesti vaihtelevampiin rooleihin ilman Spockin pitkää varjoa? Emme tiedä. Mutta spekuloida voimme toki, todeten Nimoyn olleen älykäs, taitava, karismaattinen ja omaperäinen. Paljon vähemmilläkin eväillä on noustu vuoren huipulle. Eräänä esimerkkinä voi osoittaa J.J. Abramsin Star Trek -version (2009), jossa Nimoyn lyhyt vierailu puhkaisee kuplan muovisen nuoriso-ensemblen ympäriltä. Jakso on koko elokuvan ainoa koskettava. Toisaalta ja ennen kaikkea, Leonard Nimoyn luovuus ei rajoittunut vain näyttelemiseen. Hän oli aikaan saapa ja huomattu myös muusikkona, runoilijana, valokuvaajana ja ohjaajana. Viimeksi mainitussa roolissa hän vastasi mm. koko alkuperäisen Star Trek -elokuvasarjan suosituimmasta osasta (IV) ja vuoden 1987 isoimmasta Hollywood-hitistä, Kolme miestä ja baby.

Leonard Nimoy ei ehkä kuulu "taiteen" tai "pop-kulttuurin" suuriin, mutta hänen pitkä elämänsä henkii tekemisen iloa ja luomisen rikkautta tavalla, jota sopii itse kunkin tavoitella. Ja mehän kaikki tunsimme hänet...

LLAP

Kalevalieninpäivä

Monroen päiväkirja, sivu 24: arvio/raportti 28.2.2015 Bio Rexissä järjestetystä Alien-trilogian 70-millisestä erikoisnäytöksestä

ALIEN-elokuvat paremmuusjärjestyksessä

1. Alien
2. Alien 3
3. Aliens
(4-1000. - )
(1001. Alien: Resurrection)



Liput on olleet taskussa kuukauden päivät, mutta olen silti myöhästyä paikalta. Ei väliä, vapaa penkki löytyy helposti kaverin vierestä ja loppuunmyyty näytös alkaa muutenkin kymmenen minuuttia myöhässä. Tänään ei ole "konareiden" päivä: Alien lähtee liikkeelle ilman ääniä, hyppää tuntia myöhemmin pois rullilta ja vikaa korjataan kymmenisen minuuttia; Aliens myöhästyy heti alkuun kymmenen minuuttia ja kun se sitten saadaan kankaalle, on kuva väärin päin; ja Alien 3:sta katoavat kesken kaiken äänet, mikä aiheuttaa sekin ylimääräisen väliajan. Katsomoon asti voi kuulla äänen, joka syntyy, kun konehuoneessa hakataan päätä seinään. Sinänsä kopioiden kunnossa ei ole valittamista. Kaikki ovat priimaa, jopa 35-millinen Alien. Kahdessa ensimmäisessä on ruotsinkieliset tekstitykset; kolmannessa on suomenkieliset, mutta erikoisesti ne eivät aina täsmää kuvan kanssa.

Alien-sarjan neljä elokuvaa ohjanneet tulevat neljästä eri maasta. Ilmestymisjärjestyksessä ohjaajat ovat britti, kanadalainen, yhdysvaltalainen ja ranskalainen. Jokainen on kerännyt mainetta visuaalisena visionäärinä, ja "suuren suunnitelman" mukaisesti jokainen tavallaan kertoo oman versionsa samasta aiheesta. Tämän vuoksi sarjan kaikki elokuvat ovat hyvin erilaisia, ja tämän vuoksi sarja on väistämättä epätasainen. Toisaalta, valinnanvaraa oman suosikkinsa löytämiseen löytyy - kunhan se löytyy ensimmäisten kolmen joukosta. Neljännestä ei puhuta sivistyneessä seurassa.

Syyt, miksi ensimmäinen on niin kirkkaasti sarjan paras:

Ridley Scottin ohjaama Alien - kahdeksas matkustaja (1979) on edelleen todella hieno elokuva. Kaikista trilogian teoksista se kertoo eniten kuvilla. Dialogia on säästeliäästi, senkin liikkuessa yleensä asiatasolla. Avaruusalukseen sijoittuva ahtaan paikan kammon kuvaus Alien on myös ko. trilogian elokuvista ainoa, johon sopii alkuperäinen idea siitä, että "avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi". Ne kaksi muuta sijoittuvat vähemmän jännittävästi planeetan pinnalle.

Alienin dramaturgia on jatko-osiin nähden aivan ylivoimainen. Yhä on kiehtovaa seurata, kuinka ensi-illan aikaan melko tuntemattoman ensemblen (josta puolet on nykyään Oscar-ehdokkaita) joukosta pikku hiljaa kaivetaan sankariksi Ellen Ripley: ensi-iltakatsojilla oli varmasti täysi syy pukea sankarin viittaa aluksen kapteenia esittävän Tom Skerrittin päälle, mutta Alien tekee Psykot ja tappaa "pomon" noin puolessavälissä.

 

Teemoiltaan Alien on jatko-osiin verrattuna ihan omassa sarjassaan. Avaruusalus Nostromo (nimetty meritarinoiden mestarin, Joseph Conradin romaanin mukaan) on helppo nähdä ihmisen alitajuntana, josta kumpuavat pahimmat kuviteltavissa olevat pelot. Samalla Alien on sekä metaforinen kulkutaudin kuvaus että biologinen tutkielma loiseläimestä. Ihminenhän on hysteerisen hygieeninen olento ja pelkää kaikkea vierasta ja tunkeutuvaa. Alien on yksi aiheen hienoimpia syväluotauksia. (Lopussa toteutetaan kirjaimellisesti ajatusta "tappakaa se, tappakaa se tulella!")

On suuri houkutus antaa kiitos Alienin poikkeuksellisen rikkaasta älyllisestä sisällöstä Alejandro Jodorowskylle. Juuri ennen Alienia sekä H.R. Giger että käsikirjoittaja Dan O'Bannon olivat työskennelleet vuosia Jodorowskyn mistiin menneen Dyyni-projektin parissa, ja filosofisesti suuntautuneen ohjaajagurun kanssa käydyt keskustelut epäilemättä ovat vaikuttaneet Alienin ajatuksiin. Tästäkin huolimatta Alienia on pidettävä Ridley Scottin elokuvana.

Scott tuo kuria sekä skenaarioon että näyttelijätyöhön. Kukaan ei pääse vetämään yli - itse asiassa yksi Alienin pikkuvirheistä on Tom Skerrittin vähän aneeminen suoritus. Kuvakerronnallaan Alien yksinkertaisesti herättää ihailua. Scott ei panosta väreihin, vaan varjoihin, kuten oikein onkin kun möyritään alitajunnassa ja painajaisissa. Leikkaukseltaan ja kuviensa rohkeudeltaan Alien on ollut vuosia edellä aikaansa. Mitä muuten tulee Nostromon sisätilojen kuvaukseen ja sarjamurhaajateeman käsittelyyn, ei niiden taustalla voi olla ajattelematta kahtakin John Carpenterin elokuvaa: Dark Staria (1974) ja Halloweenia (1978). Alienin ja Prometheuksen (2012) välillä taasen ei voi havaita juuri mitään tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Miten muuten alien kasvaa John Hurtista kuoriuduttuaan kaniininkokoisesta ihmistä isommaksi? Sillä ei ole siinä välissä mitään ravintoa. Hmm...



Kiinnostavasti, vaikka Aliens (1986) on seitsemän vuotta edeltäjäänsä nuorempi, on se kärsinyt ajan kuluttavasta hampaasta paljon enemmän. Aliens saattaa ensimmäisellä katsomiskerralla olla silkkaa vauhdin huumaa, mutta muutaman kerran sen nähneenä ei sitä kyllä millään mittareilla voi kovin hyvänä elokuvana pitää. James Cameronin tyhmistetty, yleisöä kosiskeleva variaatio teemasta on paljon konventionaalisempi hänen muuttaessaan klaustrofobisen minimalismin spektaakkelimaiseksi toimintaelokuvaksi. Samalla psykologinen hienojakoisuus vesittyy kömpelöksi keittiöpsykologiaksi. Pääteemana ovat äidinvaistot, joita Sigourney Weaver onneksi väkevästi tulkitsee. Dialogia on puolet enemmän, ja se jää yleensä kakkoseksi George Lucasillekin. Erityisen kiusallisia ovat sotilaiden puheosuudet, jotka hädin tuskin kelpaisivat edes Top Guniin. Roolitus häviää muutenkin ykkösosalle.

Vaikka Aliensin rytmi toimii (niin kuin Cameronilla yleensäkin), jäi tällä kertaa hämmästelemään visuaalisen toteutuksen latteutta. Kuvarajaukset ovat Alieniin verrattuna monta luokkaa latteampia ja jäykempiä. Puolet ajasta joutuu tuijottamaan joko siniseksi tai punaiseksi filtteröityä kuvaa ja toisessa puolikkaassa ei ole oikein mitään värejä. Se käy monotoniseksi. Lisäksi aikanaan massiiviset lavasteet alkavat vuonna 2015 näyttää kiusallisen selvästi studiorakenteilta, puhumattakaan kömpelöistä taustaprojisoinneista. Vähän sitä hämmästelee, miten Aliens on kohonnut niin "kovaksi jutuksi", kun työn laatu ei niin sitten millään edusta edes parasta Cameronia. Tämän jälkeenhän Cameron teki yhtä huonon Abyssin, kunnes löysi takaisin ruotuun Terminator 2:lla. Jos Alien oli B-tuotanto A-luokan toteutuksella, on Aliens A-tuotanto B-luokan toteutuksella.

Parasta Aliensissa on sen viimeinen puoli tuntia, jossa mennään kohti esiosaa. Rasittavat sotilaat on saatu tapettua pois tieltä ja jäljellä ovat enää Sigourney Weaverin kasvot ja keho vastaan äiti-Alien. Näihin loppujaksoihin syntyy ihan uutta kiihkeyttä ja veren makua. Äänetkin olivat ainakin tarpeeksi lujalla. Korvat soivat vieläkin.



Niinpä niin. Lopulta kyseenalaisena pidetty Alien 3 (1992) menee kalkkiviivoilla ohi suitsutetusta edeltäjästään. David Fincherin esikoinen on kankaalla ja telkkarissa kaksi eri elokuvaa. Sekasotkuhan se on, mutta Aliensiin nähden ainakin visuaalisesti jännittävämpi. Innoitusta on haettu ennen muuta eurosarjakuvan rumista tulevaisuusdystopioista. Kolmososa palaa myös ykkösosan ambienssiltaan brittiläisiin fiiliksiin. Suuri osa ensemblestä on brittejä, mikä nyt vaan korostaa elokuvan tarkoituksellista "rumuutta" verrattuna edellisosan sliipattuihin Hollywood-näyttelijöihin.

Keskusteema on tällä kertaa seksi. Tarpeettomankin kyynisessä tarinassahan Ripley löytää itsensä vankilaplaneetalta murhaajien ja seksuaalirikollisten keskeltä ja ihastuu paikan lääkäriin, jota Charles Dance sympaattisesti esittää. Samalla Ripleylle selviää, että hellittämätön alien-vainolainen on symbolisesti ottaen raiskannut hänet ja Ripley kantaa nyt "toukkaa" sisällään.

Alien 3 on elokuvallisesti yllättävän tiukka, vaikka tuotannon ongelmat paistavatkin läpi. Se on epätasainen ja puolitiehen jätetty, mutta silti joka suhteessa edeltäjäänsä kiinnostavampi ja vireämpi. Visuaalisesti huomaa Fincherin jo tässä hiovan määrättyyn alakulmaan perustuvaa tyyliään. Pääväri on ruskea, mikä käy vähän yksitoikkoiseksi, mutta on sekin parempi kuin kasarisininen. Splatterissä ei säästellä, ruumiinpalat roiskuvat seinille. Vankilaelokuvagenressä Alien 3 ei ehkä kohtalokkaasti tuo kuvaan mitään mullistavaa, kun väläytelty uskontomotiivikin jää lopulta seinäkoristeeksi sisälmysten viereen. Lopun käytäväjuoksu on omalla mielenkiintoisella tavallaan sekava ja pistää miettimään, mitä tappeluja kulisseissa on käyty. Alkuperäisen klassikon klaustrofobisuutta Fincher kunnioittaa pätevästi.

Ennen muuta Alien 3 on jälleen kerran Weaverin näytöstä. Hänessä on kiihkeyttä ja vimmaa, mitä ilman jokainen sarjan elokuvista olisi enemmän tai vähemmän rampa. Vähemmän stimuloivatkin jatko-osat jaksaa katsoa läpi samastuttavan päähenkilön tähden. Jos Alieneita ajattelee Ellen Ripleyn saagana, jotain jää kyllä hampaankoloon. Kokonaisuus alkaa näyttäytyä "via dolorosa"-aiheena, mutta näin vahvan naishahmon ollessa kyseessä olisi mieluummin seurannut aitoa selviytymiskertomusta. "Ison tarinanhan" voi nähdä esimerkiksi ihmisen kaatumisena sairauden tai mielisairauden nujertamana, mikä ei ole kirjaimellisesti rohkaiseva sanoma.

Kolmen Alienin putki kävi kyllä lähes työstä. Varsinkin loppuunmyydyissä näytöksissä (vähemmän yllättävästi Alien 3 ei ollut edes puolillaan), joissa omasta rauhasta joutuu väistämättä tinkimään. Tämän jälkeen - paastoamistaktiikalla toteutettuna - keskiyön pitsa mexicano kyllä maistui.

Seuraavaksi Bio Rexin 70-millisten sarjassa Tatin Playtime? Pliis?