Matka Yhdysvaltain Keskilännessä jatkuu Debra Granikin ohjauksella Stray Dog (USA, 2014). Tällä kertaa liikutaan Bransonissa, missä trailerissaan asustaa Ronnie "Stray Dog" Hall. Ronnie on kiinnostava persoona, reilusti yli kuusikymppinen "biker" ja Vietnam-veteraani. Nämä kaksi asiaa määrittävät hänet monella tapaa. Hän käy säännöllisesti veteraanien kokoontumisissa ja mielenosoituksissa. 40 vuoden jälkeenkin Ronnie elää yhä Vietnamin sotaa. Mikään hukkapallo ei Ronnie ole, vaan hyvinkin tavallinen, tasapainoinen mies, joka rakentaa hellyyttävää suhdetta meksikolaiseen vaimoonsa ja tämän kaksospoikiin.
Stray Dog muistuttaa maisemansa ohella Rich Hilliä paljossa muussakin. Eroa on silti kuin yöllä ja päivällä. Rich Hill ei ehkä ollut suurteos, mutta Stray Dog on siihen verrattuna monella tapaa aivan amatöörimäinen. Sekin tavoittelee fredericwisemanilaisuutta, mutta Stray Dog on elokuva ilman dramaturgiaa. Sitä voisi käyttää oppimateriaalina sen tärkeydestä, että hallitsee tarinankerronnan aakkoset. Ronnie Hall ja hänen perhe- ja ystäväpiirinsä ovat ihan kiinnostavia, mutta elokuvassa ei ole minkäänlaista jännitettä. Se alkaakin yksinkertaisesti keskeltä Hallin elämää ilman pohjustusta, tarjoamatta tulkinnalle mitään viitekehystä. Ei selviä, minkä takia tämä elokuva on tehty; vähän siellä sun täällä availlaan teemantapaisia, mutta kaikki jää ilmaan. Tästä esimerkkinä elokuva ei onnistu paljastamaan katsojalle, mitä Stray Dog tekee elättääkseen kasvavan perheensä. Elokuvan hahmottomuus on erikoisen yllättävää, sillä vain muutama vuosi sitten Granik nosti Jennifer Lawrencen tähteyteen vahvalla Winter's Bonellaan.
Toisaalla Savoyssa koettiin yksi festivaalin omalaatuisimmista tapahtumista, VOXPoint, jonne minut höyhenenä puhalsivat sattuman tuulet. Esitettävä elokuva oli Kaupunkisinfonia (Suomi, 1995), mutta hyvällä omallatunnolla en voi väittää sitä nähneeni. Sen verran paljolti huomion kiinnittivät muut kuin valkokankaan tapahtumat. Dokkari nimittäin esitettiin suurimmaksi osaksi mykistettynä niin, että katsojat tekivät sille ääniraidan. Tämän ääniraidan luomista kapellimestaroivat Stella Polariksen Mikael Rejström ja Hannu Risku. He pistivät katsomon laulamaan, hymistelemään, tömistelemään ja kaikin tavoin outoilemaan. Turha kai mainitakaan, että kokemus oli introvertille leffahönölle syvästi traumaattinen. Ilta muistutti (ja tämä ei ole suinkaan kritiikkiä) ryhmäterapiaistuntoa, jossa allekirjoittanut yritettiin saada tekemään monenlaista, mitä allekirjoittanut ei ollut millään tasolla kypsä tekemään. Hieman huolestuttaville sfääreille päästiin jo alkuvaiheessa, jossa äkisti oivalsi yleisön messuavan Helsinki-sanan ensimmäistä tavua: "Hell, hell, hell..." Missä ollaan ja mihin menossa ja kuinka sieltä pääsee pois?
Oli miten hyvänsä, kaiken hartiajännityksen lomassa illan aikana koettiin vapauttavia riemun hetkiäkin, joista varsinkin itse elokuvan Tabu-sketsiä muistuttava siviilivihkiminen ja yleisöstä napatun nerokkaan naisen kanssa improvisoitu duetto Uutelan metsästä jäivät varmasti yhtä pysyvästi mieleen kuin ne hetket, joista terapeutti tulee laskuttamaan vihlaisevan summan.
"Perustunteiden äärellä vietetty aika on vääjäämättömästi vienyt ajatukset omiin elokuvateatterin pimennossa vietettyihin tunteihin, jotka kai asiallisesti ottaen ovat olleet jonkinlaista tuhlattua elämää."
- Peter von Bagh kirjansa Elämää suuremmat elokuvat I alkusanoissa
Ja perustunteiden äärelle Petteri johdatti meidät itsekin. Ja DocPoint, joka väistämättömästi osoitti kunnioitustaan muun ohessa suurelle dokumentaristille muistonäytöksen muodossa. Vaikka mistään hartaustilaisuudesta ei kyse ollutkaan, oli tunnelma kontemplatiivinen muutaman kymmenen Maximin kakkossaliin saapuneen keskuudessa. Aivan ennen leffan alkua festivaalin johtaja, oululainen Ulla Simonen käy mitä sydämellisimmällä tavalla tervehtimässä Monroen edustajaa, koska "me tunnumme törmäävän joka paikassa - kuka sinä olet?", ja on muutamaa minuuttia myöhemmin murtua kyyneliin alustusta aloittaessaan. Tahaton ele, joka kertoo määrättömästi tilaisuuden päähenkilön merkityksestä tällaisen festivaalin rakentajille sekä toteuttajien että osallistujien joukossa.
Melkeinpä itsestäänselvästi festivaalin valinta osui toiseksi viimeiseen ohjaukseen Muisteja - pieni elokuva 50-luvun Oulusta (2013). Mikäpä muukaan olisi voinut tällaisessa yhteydessä kyseeseen tulla, kuin tekijänsä muistisukellus lapsuuden maisemiinsa, lähimpänä elokuvallista omaelämäkertaa, mitä von Baghin tuotannosta voi löytää? Tekijänsä filmografiassa Muisteja - joka alkaa komealla "Pirkanmaan elokuvakeskus esittää" -introlla - kuuluu uran vimeiseen vaiheeseen, missä ohjaaja hioi essee-elokuvan tyylilajia huippuunsa. Teos kuuluu 2000-lukua markkeeraavien kaupunkitutkielmien ryhmään, mistä löytyvät esimerkiksi (tämän elokuvan tuottajan) Jouko Aaltosen Taistelu Turusta (2011) ja (Sodankylä-vieras) Terence Daviesin Of Time and the City (2008). Von Baghin oman elokuvaperheen joukossa Muisteja on sisar Helsinki, ikuisesti -teokselle, sitä henkilökohtaisempana kuvaesseenä toisenlaisesta kaupungista.
Vaikka elokuva on vain pari vuotta vanha, leimaa sitä oikeanlainen, miellyttävä nostalgia pelkästään, kun saa kuullakseen von Baghin hoviäänet Erja Manton ja Eero Saarisen. Sekä tietysti Peterin oman äänen, joka kuuluu elokuvahistorian ikonisiin. Viimeisten vuosien töihin yhdistävästi von Bagh luo Oulusta kuvaa kirjallisuuslainauksin, musiikkisitaatein, kuvataide-esimerkein ja tietenkin arkistoleikkein. Tällä kertaa mukana on itse kuvattuakin materiaalia, kun von Bagh kulkee modernin Oulun paikoilla etsimässä, onko mitään jäljellä lapsuuden kotipaikasta.
Mutta kuka oikein ryhtyy tekemään koko illan elokuvaa 50-luvun Oulusta? Se, joka on vuosikymmenet kartoittanut koko Suomen historiaa. Muistejakin laajenee rakenne- sun muiden muutosten ravisteleman Suomen hahmotukseksi yhtä kaupunkia mallina edessämme pitäen. Kun von Bagh puhuu "Suomesta, jota ei enää ole", on värityksessä vahva painotus sillä, mitä on menetetty, matkalla voitetun sijaan. Von Baghin mukaan Suomi on vaihtokaupassa tappiolla eikä hänen argumentaationsa ole helposti kumottavissa, etenkään kun katsoo kaupunkiarkkitehtuuria "ennen ja nyt"; visuaalisen ympäristön koventumista ja riisumista silmää hellivistä ornamenteista.
Ennen kaikkea Muisteja on kaunis ja viisas elokuva eräästä kaupungista, eräästä aikakaudesta, eräästä nuoruudesta. Se ymmärtää realiteetit eikä kadota teräväpiikkisyyttään, mutta on silti hellä ja inhimillinen. Muisteja kertoo Oulusta, mutta yhtä lailla se kertoo tekijästään.
Ja tietysti kiiltokuvista...
