you'll never walk alone

akkre-oireilua Espoo Ciné XXVI:ssä

Sodankylässä kesäkuussa vierailleen Małgorzata Szumowskan Body/Ciało muodostaa erinomaisen parin Every Thing Will Be Finelle. Viime helmikuussa Berliinissä, kun Wim Wendersille nostettiin hattua festivaalin kunniapalkinnolla, Szumowska palkittiin kilpasarjan parhaana ohjaajana. Eikä ison elokuvafestivaalin tuomaristoja millään hölmöläisillä täytetä.

Molemmat elokuvat käsittelevät kuolemaa ja siitä toipumista. Molemmat elokuvat käsittelevät teemaa fiksusti ja inhimillisesti, mutta hyvin eri keinoin. Niinpä elokuvat osoittautuvat hyvin erilaisiksi.



 

Hypervakava Every Thing Will Be Fine vaikuttaa Ciałon rinnalla melkein eteeriseltä. Szumowska nostaa etualalle suremisen ruumiilliset vaikutukset. Keskiössä ovat syömishäiriöisten nuorten naisten terapiaistunnot, joista veikkaan koko elokuvan alunperin lähteneen keriytymään. Szumowska ohjaa alati vuorenvarmuudella, mutta näissä kohtauksissa keskittyminen on jotain erityistä. Szumowskan visuaalinen johtomotiivi on luonnollisesti kehollisuus, mutta tyyli ei ole ekpressionismi, vaan jotain orgaanisempaa. Jo elokuvan kolmannessa otoksessa nähdään puunoksaan hirttäytynyt mies. Kerronnallisesti tämä jää silti prologiksi. Ciałosta voisi luetella pitkän listan huomioita, joiden kautta Szumowska kommentoi kehollisuutta, mutta tärkein dialektiikka on sen päähenkilöiden välillä: perheen äidin menehtymisestä kärsivien bulimisen tyttären ja tämän viinalla ja roskaruualla itseään paisuttavan poliisi-isän silmään pistävä kontrasti. Väliin jää tyttären terapeutti, joka uskoo olevansa meedio, mistä skenaario kehittää virkeän jännitteen käsinkosketeltavan tämänpuoleisen ja hahmottoman henkimaailman välille.

Elokuvaksi, jossa kirjaimellisesti kaivetaan hautoja esiin, Ciało ei ole lainkaan haudanvakava. Szumowska muistuttaa, että puolalaiset ovat aina hallinneet mustan huumorin ja ironian. Teoksen keveys syntyy osaltaan omintakeisesta, ennalta arvaamattomasta käsikirjoituksesta. Olennaista on myös loistava näyttelijätyö. Lopputulos on hyvin feministinen - tai ainakin feminiini -, voimauttava elokuva, joka on vastalääkettä elokuvalliselle saarnaamiselle. Siinä ohessa Szumowska heittää pisteliäitä kommentteja Puolankin ahdasmielistyvän yhteiskunnallisen ilmapiirin seurauksista. Kuten siitä epätoivon määrästä, mitä abortin laittomaksi tekeminen aiheuttaa. Siinä kovavatsaisellakin jeparilla on ammattitaito koetuksella.

"Et koskaan kulje yksin." Ciałon solidaarinen eetos näkyy sen johtopäätöksissä siitä, miten heikko ihminen on yksin tai jätettynä yksin. Yksilöä on paljon helpompi johdatella kuin joukkoa tai edes paria. Tämä palvelee vallantahtoisia. Liitossa - perheen, rakastetun, kavereiden, harrastustovereiden tai terapiaryhmäläisten kanssa - tuntee itsensä vahvemmaksi. Ehkä koska on.

wim-wim situation

akkre-oireilua Espoo Ciné XXVI:ssä



Matka Kampista ilmaisella festivaalibussilla Espoo Cinén tapahtumapaikoille kestää vaivaiset kymmenen minuuttia, mutta henkinen matka festivaalin sydämeen kestää kauemmin. Tämä hämmästyttävän vaatimaton festivaali ei millään muotoa pidä itsestään meteliä. Se ei toivota kävijää avosylin vastaan, vaan antaa laiskasti silmäillen vaellella peremmälle. Missään Tapiolan keskustassa ei näe valtavia banderolleja ylpeinä tuulta pieksemässä. Esityspaikkoja markkeeraa yksinäinen juliste oven edessä. Kauppakeskuksen varjossa ei hengi suuren kulttuurijuhlan tuntu. Tilalla on omalla tavallaan viehättävän säyseä tapahtuma, missä kohteliaasti käyttäytyvät ihmiset kokoontuvat hyvässä järjestyksessä näkemään yhteistä unta, kuten sanonta kuuluu, ja nauttivat enemmän valveilla ollessaan auringosta veden ja metsän hallitsemassa urbaaniympäristössä. Uima-altailla tai terassilla. Tänä vuonna ilmassa on säiden puolesta erityistä välimerellisyyttä, mikä näkyy otsan hikikarpaloissa, askelluksen rauhallisuudessa ja aurinkolasien takana sulkeutuvissa silmissä.

Vallitseva rauhallisuus palvelee hyväntuulisia elokuvia, mutta yhtä hyvin myös melankolisia. Sellaisia kuin Wim Wendersin ensimmäinen näytelmäelokuva sitten vuoden 2008 Palermo Shootingin.

En tiedä, onko elokuvista koskaan helppoa kirjoittaa tai puhua, mutta viikko sitten 70 täyttänyt Wim Wenders kuuluu niihin auteureihin, joista kirjoittaminen on aivan varmasti vaikeaa. Wendersin uran ensimmäisen puoliskon teoksista kirjoittaminen on vaikeaa elokuvien monisyisen mestarillisuuden takia. Jälkimmäisen puoliskon elokuvista kirjoittamisen tekee vaikeaksi niiden epätasaisuus, missä useimmat ideat tuntuvat jäävän raakoina hedelminä nerouden puun oksille roikkumaan. Lopputulokset ovat yleensä enemmän tai vähemmän latteita, mutta ne ideat, ne ovat kiehtovia ja antoisia.



Viime vuonna Wenders teki parhaan elokuvansa sitten Der Himmel über Berlinin, kauniin dokumenttielokuvan The Salt of the Earth. Vaikka Every Thing Will Be Fine ei ole yhtä hyvä, merkitsee sekin ohjaajansa parasta näytelmäelokuvaa sitten kultakauden. Tämä tunnustus vaatii kuitenkin katsojalta aika paljon työtä.

Kanadaan sijoittuva tarina kuvaa muutamia vuosia erään kirjailijan elämässä traumatisoivan onnettomuuden jälkeen, missä surmansa saa pieni lapsi. James Francon esittämä kirjailija ei ole millään tavalla syyllinen, mutta on tarpeeksi kamalaa olla osallinen. Terapeuttista nimeä kantava Every Thing Will Be Fine ei kuitenkaan kerro syyllisyydentunteessa märehtimisestä, vaan elämän jatkumisen ehdoista, siitä, miten kantaa surullisen onnettomuuden vastuu. Mihin kuuluu vastuu niistä satunnaisista ihmisistä, joihin tapahtuma luo pysyvät linkit.

Hieman pettyneenä toteaa, ettei käsikirjoitus ole Wendersin, vaan norjalaisen Bjørn Olaf Johannessenin. Mutta se saa hetkeksi pohtimaan, missä määrin tämä on Wenders-elokuva: entä jos joku muu olisi ohjannut sen?

Every Thing Will Be Fine on viisas, harkitseva, vakava ja hidas elokuva raskassoutuisuuteen asti. Se on samaan aikaan kirkas ja vaativa teos. Kaksituntisena sen melankolisuuden kanssa ystävystyminen vaatii (kritiikeistä päätellen) nykyihmiseltä varsin paljon, mutta se kannattaa. Wenders jättää järjestelmällisesti käyttämättä kaikki tilaisuudet käsikirjoituksen tarjoamiin dramaattisiin paisutteluihin. Korvauksena saamme kerrankin katsella valkokankaalla aikuisia ihmisiä käyttäytymässä aikuismaisesti ja ymmärrettävästi. Ei huutoja, vaan katseita. Vastauksia ei anneta nyrkkiin puristuneilla käsillä, vaan halauksella. Eikä se mikä on tapahtunut määrää kenenkään elämää, vaan kuuluu elämän kudokseen. Tämä tekee Every Thing Will Be Finesta rakentavan elokuvan. Siksi valitsisin tämän version, jonka pariin en ehkä halua pian palata, laskelmoivan liukuhihnatyön sijaan.

Ensimmäiset 20 minuuttia ovat parasta Wendersiä suurinpiirtein vuosikymmeniin. Hän rytmittää onnettomuuden ihailua herättävällä hienostuneisuudella. Elokuvan mittaan hitauden lisäksi siitä tekee raskaan Wendersin tautologinen tekniikka sulkea tarinan eri luvut tavalla, joka pysäyttää elokuvan paikoilleen. Kuin valelopetuksina. Wendersin maailmaan uppoutunut saa tämän hinnan kuitenkin takaisin kontemplatiivisessa, epäaggressiivisessa tunnelmassa, johon voi itsensä kääräistä. Lisäksi voi nauttia siitä huomionarvoisesta saavutuksesta, että Every Thing Will Be Fine lienee kaikkien aikojen kaunein 3D-elokuva. Muun muassa pölyä ja lunta käytetään perspektiivin luomiseen ihailtavalla tavalla, ja ulkokuvat ovat wendersmäisen briljantteja.

Äänimaailmaan luomisvoimansa huipulla operoiva Alexandre Desplat luo kypsimmän scorensa.

"Kirjoittajan on oltava hellävarainen, kun kohteena ovat tunnekuvat, (E)motion Pictures." - Wenders, (E)motion Pictures (1986)

Kesän paras elokuva on...mainos (?!)

Kaikille suomalaisille, joilla on ikävä kesää: kesä löytyy täältä.

Monien audiovisuaalisen median tutkijoiden ja harrastajien mielestä 2000-luku on ollut aikaa, jolloin televisio on ollut elävän kuvan "alustana" ylivertainen elokuvaan nähden. Siitä, miten amerikkalaiset ja muunmaalaisetkin tv-sarjat ovat saattaneet dialogin, henkilöhahmojen ja rakenteentajun suhteen valkokangaselokuvat häpeään, on kirjoitettu pienen kirjahyllyn verran esseitä, kolumneja, blogauksia ja väitöksiä. Näihin värikkäisiin näkemyksiin ovat tuoneet oman pikantin lisänsä seuraavan sukupolven aallonharjastelijat, jotka katsovat, että elävin ja rikkain tarinankerronta löytyy nykypäivänä videopeleistä.

Mitä jos seuraava askel kehityksessä on mainoselokuva? Mitä jos se askel on jo otettu?

Yksi vuoden parhaista elokuvista on kolmeminuuttinen texasilaisen vesipuiston mainos, joka kuvaa puiston jättimäistä The Royal Flush -vesiliukumäkeä. Juoneton teos luo silmien eteen yhden kesäisen päivän kyseisessä puistossa. Nuoret, kauniit ihmiset kylpevät sekä auringossa että puiston lammessa ja laskevat vesiliukumäkeä. Rannalla koirat kulkevat vapaina piknikpöytien ja grillien välissä puikkelehtien. Idylli.

Ensi silmäyksellä "The Royal Flush" saattaa vaikuttaa vain yhdeltä miellyttävältä, hyvin tehdyltä tunnelmapalavideolta muiden joukossa - mutta jos siihen palaa, ja se on melkein väistämätöntä, löytää poikkeuksellisen hyvin ja ajatuksella tehdyn, ihan...oikean elokuvan.

Elokuvantekijät ovat maailman sivu opiskelleet rytmitystä ja tiivistämistä mainoksista ja musiikkivideoista, joko niitä katselemalla tai niitä tekemällä. AJ Aguirren ja Ben Hamnerin tekemä vesipuistomainos sopisi minkä tahansa alan oppilaitoksen curriculumiin. Minielokuvan tavoite on tallentaa yksi, hieman epätodellinen, onnentäyteinen hetki ajassa. Huippuluokan digilaitteistolla toteutettu "The Royal Flush" sopii oppimateriaaliksi siitä, miten elokuvaa rytmitetään: miten otoksen sisäistä rytmiä käsitellään; ja miten kuvia liitetään toistensa perään harmoniseksi helmikaulanauhaksi. Aguirre ja Hamner naittavat kuvakerrontansa yhteen amerikkalaisen EDM-duo ODESZAn hypnoottisen chillin Memories That You Callin kanssa. Valtaosa kuvasta kulkee hidastettuna, mutta reaaliajassa kuvatut otoksetkin sopivat kokonaisuuteen saumattomasti. Kuvamotiivien skaala on rikas laajoista lintuperspektiiviotoksista lähikuviin, vauhdikkaista toimintakuvista hiljaisiin kokovartalotutkielmiin - uima-asuisia nais- ja miesmalleja ei ole edes yliseksualisoitu. Tässä elokuvassa kaikki on tehty oikein. Lopputulos on magiaa. Mahan täydeltä.

Oikealta elokuvalta pitää vaatia sanottavaa. Ei välttämättä maailmoja mullistavaa, syvällistä tai omaperäistä, mutta se ei saa olla vain kuvia kuvien takia. "The Royal Flush" sanoo, että onni on hauskanpitoa, aktiivista tekemistä, maailman kokemista. Se on myös yhdessäoloa ja hetkestä nauttimista. Aguirre ja Hamner käsittelevät hetken käsitettä hienostuneesti käyttämällä elokuvan alussa ja sen viimeisessä kuvassa samaa otosta kahdesta kävelevästä naisesta, joista toinen kantaa koiranpentua. Näin elokuva elää koko kestonsa yhtä ikuiselta paratiisilta tuntuvaa hetkeä.

Kaikki tämä ei ole huonosti mainokselta. Tilaajalleen elokuva on toiminut myös markkinointimielessä. Yksin YouTube-sivustolla video on kerännyt neljässä viikossa yli 16 miljoonaa katsomiskertaa; BSR Cable Park on ilmoittanut kävijämääränsä kahdeksankertaistuneen mainoksen julkaisun jälkeen viime kesään verrattuna.

"Se seuraa" - vieraantumisen kauhu

SPOILER-VAROITUS: It Follows on rakennettu katsottavaksi niin, että katsoja ei saa tietää ensimmäiseen puoleen tuntiin, kuka tai mikä tarinan henkilöitä pelottaa. Mitä vähemmän etukäteen tietää, sitä parempi. Tässä artikkelissa haitallisia paljastuksia sisältävät kappaleet on erotettu muusta tekstistä asteriskein (***). Käy katsomassa It Follows, sillä se on loistava.



Mitä jos joku elokuvaohjaaja päättäisi ottaa teinikauhuelokuvien päähenkilöt tosissaan ja nähdä heidät oikeina ihmisinä? Mitä jos Gus Van Sant olisikin tehnyt Paranoid Parkin sijaan kauhua? Mitä jos kauhuelokuvien tekijöillä ei olisikaan ensimmäisenä mielessä helpon rahan takominen vetoamalla pienimpään yhteiseen nimittäjään?

David Robert Mitchellin vastaus näihin kysymyksiin on It Follows, merkittävin amerikkalainen kauhuelokuva sitten Hohdon.

It Followsia katsoessa tuntee itsensä etuoikeutetuksi; vain ani harvoin nykypäivänä saa tällä tavalla olla elokuvateatterissa ensimmäisten joukossa todistamassa uusien ovien avautumista. Vaikka It Follows ei ole täydellinen elokuva, sen ansiot oikeuttavat puheisiin tulevasta klassikosta.

Viimeksi tällaiseen on kauhugenressä ollut aihetta, kun Tomas Alfredssonin mykistävä Ystävät hämärän jälkeen tuli ensi-iltaan vuonna 2008. Ruotsalainen mestariteos kuuluu niihin moniin lähteisiin, joista Mitchell niin tuoreella tavalla ammentaa. Uutta, jännittävää ja rikastavaa It Followsissa on se, miten Mitchell sulauttaa toisiinsa amerikkalaisen indien ja kauhuperinteen konventiot. Sillä samalla kun tarinassa kaikuu Wes Cravenin mielikuvitus, ovat henkilöhahmot peräisin David Gordon Greenin, Sofia Coppolan, Phil Morrisonin tai Kelly Reichardtin maailmasta; tai, teinien ollessa kyseessä, jopa Larry Clarkin - inhorealismin tilalla vain on naturalismia.

Aivan erityisesti It Followsin maailmaan johdattaa Charles Burnsin moderni sarjakuvaklassikko Musta aukko. Usealla tasolla kyseessä ovat sisarteokset molempien fokusoidessa teini-ikäisiin aikuisten jäädessä lähes täysin pois kuvasta ja molempien viedessä seksiin liittyvät pelot ääripisteeseensä.



***
Mustassa aukossa teinien keskuudessa leviää mystinen sukupuolitauti, joka aiheuttaa kantajissaan outoja mutaatiota, kuten hännänkasvua. It Followsissa nuorelle naispäähenkilölle selviää, että uuden ihastuksen rakastelusta saa muistoksi vainoavan henkiolennon (vrt. Kauna). Eräänlainen sukupuolitauti siis sekin.

Mitchellin elokuvan voi pinnallisimmin tulkita allegoriaksi sukupuolitaudeista ja niiden sosiaalisista vaikutuksista. Mutta tämä yksiulotteinen lähestymistapa vie sivupoluille, sillä It Follows ei mitenkään käsittele sukupuolitautia kantavan vieraantumista - koska teoksen henkilöt ovat jo valmiiksi vieraantuneita. It Follows johdattaa pikemminkin pohtimaan ei-mediaseksikkäiden nuorten kommunikaatiovaikeuksia sekä toistensa että koko yhteisön kanssa. Mitchellin kaikessa vaikuttavuudessaan piskuinen elokuva ei nimittäin sijoitu Los Angelesin liepeille, vaan Detroitiin, kaupunkiin, jota koskeva uutisointi ei yleensä hehku erityisen myönteisessä valossa. Ja It Follows liikkuu vielä Detroitin lähiöissä, kaukana kauppakeskusmaailmoista.
***

Ihmis- ja miljöökuvauksensa takia It Follows olisi hyvä elokuva ilman kauhuelementtejäkin. Mutta It Follows kertoo nimettömästä kauhusta, joka seuraa nuorta siinä epävarmassa, virikkeettömässä maailmassa, jonka vanhempien sukupolvi on heille jättänyt. Tämän konkretisoi elokuvan "Se", joka tuo elokuvaan ajankohtaisen "stalker"- ja bully-tematiikan. Turvattomuutta ja epävarmuutta kuvatessaan Mitchell etenee paljon normikauhua syvemmälle. Jo elokuvan yhdellä, määrätietoisella otoksella toteutettu aloitus on ekonomisen kerronnan ja tunnelman asettelun voimannäyttö. Jakso on myös ensimmäinen useista, jotka pelaavat taidokkaasti trooppitietoisen katsojan odotuksilla. Näemme nuoren naisen pakenevan kotoaan kadulle Martyrsin aloitusta muistuttavalla tavalla, mutta jännite ei kasvakaan paniikkiin, vaan johonkin selittämättömämpään, mille emme saa valaisua vielä pitkään aikaan.

It Follows on tuottanut joillekin pettymyksen, sillä se ei ole toimintaelokuva eikä verhottu komedia, kuten asianlaita totutusti on. Sen laskelmoimaton naturalismi on - valitettavasti - epäkaupallista, vaikka teoksen jännite kantaa mieleltään avointa katsojaa kertakaikkisen nautittavalla tavalla. Kuvatessaan lähes dokumentaarisen (muttei missään nimessä muistuttaen found footage -genren kvasidokumentaarisuutta) uskottavia ihmisiä, Mitchell samaistuttaa katsojansa poikkeuksellisen kauniisti henkilöhahmojensa pelon hallitsemaan tunnemaailmaan. Tunnemaailmaan, jota hallitsee seksi, sekä halusta että olosuhteiden pakosta. Seksi, joka sekä erottaa että yhdistää ja pakottaa vastuuseen monitulkintaisella tavalla.

John Carpenter -vaikutteet näkyvät It Followsissa toisinaan Halloweenistä muistuttavissa kuvarajauksissa, mutta ennen kaikkea Disasterpeacen (Rich Vreeland) mestarillisesti kasarisoundia päivittävässä musiikissa. Tässä on kerrankin käsillä kauhuelokuva, jossa musiikki ei dramatisoi kuvaa, vaan tukee ja luo ohjaajan tavoittelemaa tunnelmaa. It Followsissa sekä hiljaisuus että musiikki kertovat henkilöiden päänsisäisestä maailmasta. Se on täynnä nimetöntä angstia.