R&A Tampere: ohjelma

Pirkanmaan elokuvakeskus tuo Niagaraan kuusi R&A-leffaa lokakuun toisena viikonloppuna.

PE 11.10. klo 17.15
Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Tampereen ennakkoensi-iltana Honksun odotettu filmatisointi puolisonsa Saikin romaanista. Tämän luulisi virtaavan sydänverellä, mutta katsomallahan se selviää.

PE 11.10. klo 19.15
Ramon Zürcher: Das merkwürdige Kätchen

Niagaran otannan ainoa selkeästi negatiivisesti Helsingissä vastaanotettu leffa, absurdi komedia Saksasta.

PE 11.10. klo 21.00
Joshua Oppenheimer: The Act of Killing

Se kestää melkein puolilleöin, mutta on sen arvoinen ja ratkaisee tyhjentävästi ongelman sisällöntuottamisesta perjantai-illan baaripöytäkeskusteluihin.

LA 12.10. klo 16.00
Lenny Abrahamson: What Richard Did

Elokuva, jonka katsomatta jättäminen oli 10 päivän aikana eniten ahdistusta aiheuttanut päätös, ja johtui yksinomaan käytännöllisistä seikoista. Tampereella muutama vuosi sitten vieraillut Abrahamson on Irlannin kiinnostavin nykyohjaaja, loistojätkä ja Niagaran erityisseurannassa. Adam & Paul on sisäpiirin kulttikamaa. Uutuuden kerrotaan olevan vaikuttavan tyynenrauhallinen syyllisyyden ja sukupolvikuvaus. Tästä ei jätetä seuraavassa visassa kysymättä, ettäs sen tiedätte.

LA 12.10. klo18.00
Abdellatif Kechiche: Adelen elämä: osat 1 ja 2

Tämän vuoden SE elokuva, pakkokatsottavaa. Kaikki Helsingin näytökset olivat lisänäytöksiä myöten loppuunmyytyjä. Julie Marohin alkuteos, sarjakuva, kantaa kv. levityksessä upeaa nimeä Blue Is the Warmest Color, ja kertoo kahden naisen rakkaussuhteen polveilevan taipaleen. Adèle Exarchopouloksesta ja Léa Seydoux'sta tulivat Cannesin historian ensimmäiset Kultaisella Palmulla palkitut näyttelijät. 19-vuotias Exarchopoulos on nuorin Palmun voittanut, ja roolissaan niin vaikuttava, että ohjaaja Kechiche muutti päähenkilön nimenkin kunnianosoituksena.

LA 12.10. klo 21.30
Marteinn Thorson: XL

Suuren luokan orgiat islantilaiseen tapaan. FilmiLiekki ei osaa kertoa tästä mitään virallisen esittelyn ulkopuolelta, mutta vaikuttaa konjunktuurien heittelemän Islannin katkeran ivalliselta sylkäisyltä maan parlamentin naamaan. Ei sellaisia liikaa ole.

R&Akastaa vai ei R&Akastaa?

Näin 26. Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin tunnustrailerin 23 kertaa. Tämän perusteella tuomitsen sen huonoksi. Yleensä vain lepuutin sen aikana silmiäni.

Se, mitä seurasi tunnarin jälkeen oli sen sijaan tavallisesti varsin hyvää. Näin elokuvajuhlien pitkien elokuvien ohjelmistosta noin 1/7. En uskalla väittää, että se oli absoluuttisesti paras 1/7, mutta aika läheltä varmaan liippasi. Verrattuna taistelutoverieni kertomuksiin, sain vaikutelman onnistuneeni keskitasoa paremmin löytämään itseeni vetoavat teokset. Parhaat elokuvat? Hyviä paljon, kolme ylitse muiden:

The Act of Killing
An Episode in the Life of an Iron Picker
Le grand soir

Huomautettakoon, että A Touch of Sin ja Menneisyys eivät välttämättä olleet tippaakaan huonompia, mutta esiin nostetussa kolmikossa oli jotain erityisen säväyttävää juuri siinä hetkessä kun ne katsottiin. Tämä kuuluu minkä tahansa festivaalin luonteeseen.

Huonoimmat elokuvat:

Camille Claudel 1915
Wild Bill
Nebraska
Sanctuary

Kvartetin miellyttävin oli Wild Bill, mutta lähdin silti kesken, niin kuin tein Camille Claudelinkin kohdalla. Molempiin, mutta etenkin jälkimmäiseen voisin palata jossain toisessa yhteydessä. Nelikon kaksi viimeksi mainittua olivat raskaita pettymyksiä, vaikkeivät mitenkään kehnosti tehtyjä.

Camille Claudel 1915 on esimerkki R&A:n toisesta isosta ongelmasta: digitaalisuudesta. Auteur-ohjaaja Bruno Dumontin kuvailmaisu soti pahasti digitaalisen esittämisen lainalaisuuksien kanssa. Arviokauppaa vähintään kolmannes näkemistäni teoksista menetti ratkaisevasti ilmaisuvoimaansa filminpuutteessa. Näin etenkin pienten, halpojen tuotantojen kohdalla, joista esimerkkeinä Harmony Lessons, ed. main. Iron Picker ja yllättäen myös The Act of Killing. Dokumentit olivat muutenkin visuaalisesti karua tuijotettavaa, mutta niiden kohdalla sisältö pelastaa erityisen paljon. Yksikään näkemistäni töistä ei yltänyt filmin tasolle, mutta erityisen onnistuneita digi-projektioita olivat The Look of Love, Le grand soir, Cheap Thrills ja A Touch of Sin. Kaikille on yhteistä syväsävyinen väripaletti. Ehkä se on hieman yllättävää. Ylipäätään digitaalisuus ontuu raskaimmin, kun elokuvassa on paljon valoisaa luontokuvaa. Digi on liian tarkka, jolloin paitsi ääriviivoista ja yksityiskohdista tulee epämiellyttävän kovia, kuvasta tulee myös liian kirkas. Elokuvalle elintärkeä valon ja varjon kontrasteilla leikittely käy diginä hyvin haastavaksi. Muutamat näkemäni mustavalkoiset teokset (Blancanieves, Sadourni's Butterflies, Nebraska) olivat oikein siistejä kopioita ilman suurta valittamisen aihetta, mutta kaikista niistäkin puuttui hehkua, värinää ja tekstuuria. Puritaaniksi heittäytymällä voi polemisoida, että yhdenkin elokuvan esittäminen sekundakeinoin on kaikelle elokuvalle karhunpalvelus, ja eikö elokuvafestivaalin tehtävä ole nimenomaan helliä elokuvataidetta kaikissa muodoissaan? Ajan hengelle taipumisessa ei ole paljoa sen enempää rakkautta kuin anarkiaakaan.

No, "nämä nyt on näitä", sano ukki kuolinvuoteella. Ovathan vaihtoehdotkin alalla aika vähissä.

R&A:n toiselle ongelmalle voi sen sijaan tehdä ihan konkreettisia asioita. Viimeksi kaksi vuotta sitten osallistuessani rapistelu oli pieni häiriö tähän vuoteen verrattuna. Kokemusteni pohjalta mieleni minun tekevi ehdottaa eräitä radikaaleja ratkaisuja, joihin liittyvät teattereiden omat kuolemanpartiot, mutta koska nykymaailmassa jopa leffateattereiden katsomoissa on liikaa väkivaltaa, tyydyn vaatimaan, että R&A (ja muutkin elokuvafestivaalit voivat nyt olla kuulolla) kuuluttaa ennen jokaista näytöstä kännyköiden sulkemisesta ja muiden lipuistaan maksaneiden kanssakatsojien huomioon ottamisesta, mihin liittyy ehdoton nollatoleranssi rapistelun suhteen. 23 leffasta ehkä 15 antoi aihetta valittaa ilmiöstä, mikä on aika paljon liikaa. Elokuviin mennään keskittymään, katsomaan ja myös kuuntelemaan eikä siihen kaivata mitään ylimääräistä katsomosta. Eräs syy, miksi haluaisin nähdä esimerkiksi Post tenebras luxin uudestaan, on viereeni istunut, muuten aivan ok nuorimies, joka elokuvan hypnoottisen pastoraalista prologia seuranneen alkutekstijakson aikana avasi juomatölkkinsä aiheuttaen sellaisen pamauksen, että se vei minut täysin ulos elokuvasta hyvinkin pariksi minuutiksi.

Joo.

Kaikki huomioon ottaen festivaaleista jäi hyvä mieli. O tempora, o mores, mutta on silti parempi keskittyä valoisaan kuin katuojaan. Mikä ei tarkoita, että lakkaisin itkemästä filmin perään. (Enkä todellakaan ole yksin.) R&A:n suurin merkitys on edelleen siinä, että se tuo nimenomaan rikkainta nykyelokuvaa laajalla maarintamalla periferiaan hämmästeltäväksi. Tunnelmaahan R&A:sta puuttuu verrattuna esim. Tampereeseen ja Sodankylään: R&A:sta puuttuu selkeä keskus, sydän, josta virtaa tunnetta kaikkialle festivaaliympäristöön. Valtava ohjelmisto on hajautettu niin moneen paikkaan, että kollektiivista leffahulluuden fiilistä on vaikea saada kytemään. Leffat on jokseenkin anonyymisti vain tarjoiltu nautittaviksi. Järjestelyiltään R&A on ehdotonta maailman huippuluokkaa, kaikki kulkee kuin laakereilla ja fiboja on harvassa. Ainoa myöhästyminen sattui sunnuntaina Elenan kohdalla, ja sekin oli alle kymmenen minuuttia ja johtui kahdesta peräkkäisestä loppuun myydystä näytöksestä. Yllätyksillä on tosin tapana myös piristää elämää: Milius sai mukavan alustuksen, kun kankaalle alkoikin vahingossa valua ensi alkuun Heli. Leffa, jonka John Milius olisi saattanut hurjimmillaan tehdä.

Kiitos, R&A, akkresta, ja nähdään ehkä ensi vuonnakin.

RAA! Oppitunteja harmoniasta - ja sen puutteesta

 
Brasilialainen Petra Costa on tehnyt isosiskostaan Elenasta niin intiimin dokumentin, että sen käsitteleminen missään arvioivassa tendenssissä on yksinomaan kiusallista. Eteerinen, kvasi-avantgardistinen teos muistuttaa paljon elokuvakoulun päättötyötä. Vahvasti itsetunnustuksellisen elokuvan luonteeseen kuuluu, että vaikka sitä ei sanota julki, jo kahden minuutin jälkeen on selvää, että Elena on kuollut, ja että pikkusisko käyttää elokuvan tarjoamaa mediumia itseterapian välineenä.

Petra Costa osoittaa pyrkimystä voimakkaisiin, epätavanomaisiin kuviin ja Elena on kaikin puolin hyvin huolellista jälkeä. Minua se ei ylettänyt koskettamaan, mikä on paljon puhuvaa sinänsä, aiheen ollessa näinkin kipeä. Enkä kuullut mistään salin osasta nyyhkytyksiä.

Alexander Paynen Nebraskasta voi sen sijaan sanoa paljon keveämmällä omatunnolla, että se on ikävystyttävää paskaa. No, lievennetään sen verran, että se todistaa oikeaksi vanhan lentävän lauseen siitä, että huono amerikkalainen elokuva on aina parempi kuin huono ranskalainen. Nebraska on osaavan ihmisen erittäin hyvin tehtyä populistista americanaa, jossa ei olisi mitään vikaa, jollei joka ikinen sen idea olisi jo esiintynyt muodossa tai toisessa muualla riippumattomassa amerikkalaisessa elokuvatuotannossa. Toisin sanoen, se menee aidosta kuin väärä raha niille sankoille joukoille, jotka eivät katso paljoa elokuvia. Muille pistää silmään sen jatkuva epäautenttisuus, déjà vun tuntu, joka tappaa yhdeksän kymmenestä vitsistä niille sijoilleen. Roolihahmotkin on napattu littlemisssunshineista ja junebugeista ja Paynen omista leffoista eikä todellisesta maailmasta. Siksi jopa erittäin hyvin an sich näyttelevä Bruce Dernkin tuntuu väärennökseltä. Toivottavasti Cannesissa Spielbergin juryn palkitsema Dern ei saa Oscar-ehdokkuutta. Se heijastaisi vain sympatiaa, jota veteraaninäyttelijät herättävät pelkällä läsnäolollaan, oli heidän roolihahmonsa mitä ikinä. Tässä mielessä vaivaannuttavinta Paynen road moviessa on Dernin vaimoa esittävä June Squibb, jonka hahmo on sekoitus Alan Arkinia ja Betty Whitea.


Sidewaysista lähtien jokin Alexander Paynessa on tuntunut epäilyttävältä. Jälkeläiset vahvisti tunnetta. Nebraska antaa selvimmät todisteet siitä, että Hal Ashbya palvova Payne on kuin konformistinen versio Coenin veljeksistä (joiden lailla hän kuuluu USA:ta osavaltiosta toiseen kiertäviin elokuvakartoittajiin). Hänellä on hyvä korva dialogille, luja yhteys näyttelijöihinsä, silmää luonnetyypeille ja jopa hänen kuvansa Amerikasta on tarkastelemisen arvoinen. Mutta siinä missä Coenit pääsevät vasta alkuun, Payne alkaa jo toppuutella ja tyytyy paljon ympäripyöreämpään ja turvallisempaan kritiikkiin. Ja mitä on turvallinen kritiikki? Yhtä tyhjän kanssa. Nebraska, Paynen tähän mennessä selvästi huonoin työ, suhtautuu epäedullisesti myös David Lynchin aidosti lämpimään, hauskaan ja koskettavaan Straight Storyyn. Eikä tuo siihen mitään uutta.

Festivaalin päätöspäivän kirkkaasti paras elokuva, Uroki garmonii (eli Harmony Lessons) kuuluu lampaanteurastuselokuvien aina yhtä ilahduttavaan alagenreen. Mikä siinä on, että eurooppalaisessa maaseututaide-elokuvassa aina pitää pistää kurkku poikki kameran edessä yhdellä otolla juuri lampaalta? No, Uroki garmonii tekee sen ainakin niin kuin tehdä pitää, dokumenttina, ja niin, että näytetään lampaasta käytettävän kaikki osat hyödyllisesti. Sitä paitsi tämä ensimmäinen kohtaus on koko elokuvan avain ja ekspositio, johon lopussa palataan.

Kazakstanilaisen Emir Baigazinin esikoinen kuuluu toiseenkin alagenreen: se kertoo lampaita enemmän koulukiusaamisesta. Lampaan hengiltä pistävä päähenkilö on nimittäin koulupoika laitoksessa, jossa opettajien kuolleessa kulmassa pitää tiukkaa jöötä lauma gangstereita, jotka kiristävät viikottaisia suojelurahoja koulutovereiltaan. Mutta hekään eivät ole "boss of it all"...

Baigazin ohjaa erittäin kypsästi aivan tietyn autenttisuuden tyylikoulukunnan raamien sisällä. Rakennuspalikoihin kuuluvat aidot kuvauspaikat, amatöörinäyttelijät, staattinen tai hitaasti liikkuva objektiivinen kamera, hunttiääni ja musiikinkäyttökielto. Joku näytöksestä kompuroineista tokaisikin sarkastisesti, että "no se oli viihde-elokuvaa". Niin kuin olikin: Uroki garmonii on älykäs, aito ja mielenkiintoinen, joten minä viihdyin sen parissa. Se rakentuu tragediaksi, jossa paljon tapahtuu kuvan ulkopuolella. Kukaties Baigazin luottaa liikaakin katsojan hoksottimiin, mutta hänen pohjustuksensa tapahtuvalle koulun sosiaalisen rakenteen läpivalaisun myötä on poikkeuksellisen syvää. Liekö omakohtaista? Rakenne kulkee myös toista katselukertaa vaativalla kunnianhimoisuudella. Ensinnäkin koulun fysiikan opettajan luennot suhtautuvat kontrapunktisesti päähenkilön valintoihin. Jänneväliä riitti myös islaminuskon ja Darwinin teorioiden välille. Elokuva kaipaisi ehdottomasti filmiprinttauksen, sillä ilmeisen halvoilla välineillä tehty elokuva kadottaa diginä olennaisesti sävykkyyttä.

Uroki garmoniin ehdoton sankari on Aslania esittävä Timur Aidanbekov, joka näyttelemisen sijaan tekee "stuntit" aidosti: niihin kuuluvat mm. lampaan tappo ja oksentaminen. Uhraus palvelee elokuvan voimakkuutta eikä ohjaajan kosketuksesta johtuen tunnu lainkaan eksploitatiiviselta.

Sitten se harmonian puute - siitä vastasivat jälleen yleisön tilannetajuttomat. Rapistelijoiden toiminta oli kaikissa kolmessa näytöksessä täysin törkeää. Tyhjäksi ahmituista muovipusseista lähtee elokuvateatteriakustiikassa aivan tajuton ääni, kun ne rutistetaan laukkuihin. Huippukohta koitti Harmony Lessonsissa, joka oli hiljaisin festivaaleilla näkemäni elokuva (viereisen Kino Engel 1:n äänet jopa kuuluivat välillä läpi) ja vaati ehdotonta hiljaisuutta. Juuri ja juuri pystyi sietämään sitä katsojaa, joka oli ottanut evääkseen muovipussillisen omenoita. Hän jäi kuitenkin kaukaiseksi kakkoseksi eräälle, jota vain hyvin vastahakoisesti kuvaan suomen kielen kauneimpiin kuuluvalla sanalla 'nainen', joka kaivoi näytöksen puolivaiheilla käsilaukustaan täysissä kääreissä odottaneen pikaruokaketjun täytetyn patongin. Vaadittiin minun ja vielä hänen eteensä istumaan joutuneen uhrin huomautukset, jotta häiritsijä vaikeni. Tämä vei huomioni niin pois elokuvasta, että siitäkin syystä katsoisin mielelläni Harmony Lessonsin uudestaan.

RAA! Vastakohtia: Fricke ja Milius

Olisihan tietysti ollut "ihan kiva" nähdä Ron Fricken 70-milliselle kuvaama Samsara filmiltä. Digiin oli kuitenkin tyytyminen. Barakan äärimmäisen odotettu jatko-osa tuotti ainakin sen yllätyksen, että se laski itsensä niiden aika harvoin ilmoille tulevien elokuvien joukkoon, jotka kylmäksi jättävän alun yli kompuroituaan petraavat hulppeasti.

Klassisesti kolmeen näytökseen jaettu Samsara tarjoaa ehdottomasti huonoimman antinsa ensimmäiseksi. Tämä ensimmäinen näytös ei yksinkertaisesti toimi; Fricke kuvaa koristeltuja ihmisiä, koristeltuja pyhättöjä ja koristeellista luontoa levollisuuteen pyrkien, mutta tavoittaa vain hitauden. Tuskallisuuteen asti new age musiikki vain korostaa esityksen ympäripyöreyttä, kun kuvakavalkadi jää siloitellulle National Geographic -tasolle. Kaikkea leimaa ummehtunut virheettömyys, mikä aiheuttaa uneliaisuutta.

Toisin kuin Barakassa ja Godfrey Reggion Qatsi-trilogiassa, Samsaran selkärankaa on työläs nähdä. Mutta Fricken siirtyessä toisessa näytöksessä urbaaniin ympäristöön, alkaa kankaalla ainakin aivan eri tohina. Runsaasti tavaramerkkimäistä time lapse -kuvausta käyttäen Fricke kritisoi jäisellä silmällä modernisoituneen ihmiskunnan ylinopeudella kulkevaa oravanpyörää, jossa heikot ja eläimet jäävät täysin osattomiksi. Tehotuotantoa on kuvattu monesti aiemminkin, mutta Fricke ei ainakaan kuvaa sitä yhtään pekkaa pahemmin.


Dialektiikka syntyy ihmisen epäinhimillisen toiminnan ja hänen toimintaansa ohjaamaan tarkoitetun uskonnollisen normiston välille. Ristiriita on ilmeinen. Ei niin yllättäen useat kuvat ja jaksot tunkevat säpsähdyttävästi verkkokalvoille: muslimien kiertäminen pyhän kiven ympärillä, mikä nopeutettuna näyttää sekä maelströmiltä että galaksilta; asetehtaan petollisen arkisilta näyttävät luotikaukalot; japanilaiset robottikasvot, joita ei meinaa erottaa aidosta.

Samsaran johtomotiiveja onkin ihmisen tapa ilmaista itseään visuaalisesti, joko omaa kehoaan koristaen tai arkkitehtuurin kautta. Fricke lienee puhuttelevimmillaan vetäessään yhtäläisyyksiä heimokultturien ja urbaanikulttuurien ihonpeittämisrituaalien välille.

Musiikkia ei silti voi kuin pahoitella.

Suurempaa hyppäystä maailmankatsomuksesta toiseen tuskin olisi voinut toivoakaan, kun Samsaran seuraajaksi päätyi dokumentti John Miliuksesta (s. 1944). Puunhalaajahippeilystä loikattiin suoraan NRA-konservatismiin. Chop Shop Entertainmentin uunituore henkilökuva on sympaattinen, mutta luvalla sanoen kömpelö ja vailla draaman tajua. Zak Knutson ja Joey Figueroa eivät ole tajunneet muotokuvan dramaturgista keskipistettä, vaikka se tuijottaa heitä suoraan silmiin, vaan ovat tylsää kronologisuutta noudattaen sijoittaneet sen loppupuolelle. Tämän vuoksi loppu vajoaa syvälle sentimentaalisuuden suonsilmäkkeeseen, josta se onneksi nostetaan ylös lopputekstien haastattaeluinserttien voimin.



Journalistisesti Milius ei silti ole vailla ansioita. Se kaivautuu yllättävänkin syvälle syihin, jotka tekevät Miliuksesta Miliuksen, ja antaa pohtimisen arvoisia selityksiä etenkin kirjoittajana ylistetylle Hollywoodin vaikuttajahahmolle. Vedenjakajaksi Miliuksen uralla kohotetaan Red Dawn, jonka katsotaan kaupallisesta menestyksestään huolimatta käytännössä tuhonneen Miliuksen uran. Hyvin harva pystyi jakamaan Red Dawnin poliittisen maailmankatsomuksen, vaikka sitä ei olisi ihan tosissaan tehtykään.

Ehkä eniten John Miliuksen nauttimasta arvostuksesta kertoo ystäväpiiri, joka tähän pikkudokkariin on saatu kameroiden eteen: Steven Spielberg (jonka Tappajahaihin Milius kirjoitti silmänräpäyksessä klassisen "USS Indianapolis"-monologin), George Lucas (opiskelukaveri elokuvakoulusta), Harrison Ford, Ed O'Neill, Sydney Pollack (joka arkistohaastattelussa puhuu muutoksista, jotka oli pakko tehdä Miliuksen kirjoittamaa ultraväkivaltaista Jeremiah Johnsonia ohjattaessa), Francis Ford Coppola (jonka kanssa Milius oli Ilmestyskirja. Nytin käsiksestä Oscar-ehdokkaana - tappio tuli Kramer vs. Kramerille) ja tietysti Arnold Schwarzenegger, jota Milius ohjasi Conanissa kohti megatähteyttä jokaisen silmänräpäyksenkin sanellen. Vieraat vasta tekevät Miliuksesta elokuvan, sillä heidän kauttaan päästään kiinnostavasti sisälle siihen kulttuuriin, joka 70-luvulla mullisti hollywoodilaisen viihde-elokuvan.

Milius ei myöskään piirrä kohteestaan yksiulotteista kuvaa. Vallitsevaan käsitykseen Miliuksesta machoilevana überkonservatiivina hakataan paljon säröjä eikä missään vaiheessa jää epäselväksi, etteikö John Milius olisi erittäin älykäs ja lukenut originelli. Hänen uransa todellinen arvo jää jokaisen itsensä arvioitavaksi. Tällä hetkellä John Milius valmistelee elokuvaa Tsingis Khanista.

Asghar Farhadin Le passé (Menneisyys) tulee Suomeenkin, jolloin sen ensi-illan aikoihin siihen täytyy palata syvemmin. Se on nimittäin sen ansainnut: Menneisyys lukeutuu itsestään selvästi vuoden tärkeimpiin ensi-iltoihin. Pettävän epädraamattisena avioeromuodollisuuksien kuvauksena alkava, jopa lattean puolella käyvä Menneisyys paljastuukin melkein trilleriksi, jonka keskipisteenä on kuvan ulkopuolella jatkuvasti olohuoneen näkymättömänä elefanttina vaikuttavan naisen koomaan johtaneet syyt. Tarina on niin monipolvinen ja henkilöhahmot niin satuttavan uskottavia, että tätä luulisi helposti kirjasovitukseksi. Näyttelijät ovat pelkkää puhtautta. Yhdessäkään kuluvan vuoden elokuvassa ei toistaiseksi ole välittänyt yhtä paljon valkokankaan ihmisistä. Ainoaksi kysymysmerkiksi jää, miten kukaan tämän äärimmäisen toden elokuvan nähtyään uskaltaa enää heittäytyä suhteeseen.