Monroen Leffavisa, Cup1, 4/7

1. Peter Lorren Silmät (3+5+6+4) 18
2. Savage Streets (6+5+4+2) 17
3. Lume Iguamus (2+5+5+5) 17

4. Franklin Pangborn (4+6+0+6) 16

5. 400 Kekkosta (6+1+0+0) 7

6. Albatrossi (1+1+2+3) 7

7. Team Wirean (0+0+3+0) 3

8. Team Sähkölaama (0+2+0+1) 3

9. Gene (1)

10. NBK (1)

11. Joukkue B (1)

12. Team Ahma (0+1) 1

13. Team Färjärit (0+0+1) 1

Pisteiden lasku

1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.

5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.
Cupin yhteistuloksissa huonoin sijoitus lasketaan pois.

MonroeCup 1/2012, osa 4/7 (8.2.2012)

Peruskysymykset (max 13 pt.):

1. Erikoiskysymys: Yhdistä seuraavat kevään arkistosarjan elokuvat oikeisiin ohjaajiin:
The New York Ripper
Veren maku suussa
Piru perii omansa
Ensimmäinen machete-taistelu
Arkkitehdin vatsa
Simson ja Delila

Ohjaajat: A) Alain Corneau B) Michael Mann C) Peter Greenaway D) Cecil B. DeMille E) Lucio Fulci F) Manuel Octavio Gómez
(puoli pistettä per oikea vastaus)

- VASTAUS: New york ripper (E) - Veren maku (B) - Piru perii (A) - Ensimmäinen... (F) - Arkkitehdin vatsa (C) - Simson ja Delila (D)

2. Keitä ovat Ray Stanz, Egon Spengler ja Peter Venkman? (1 pt.)
- Ghostbusters
3. Missä Woody Allenin elokuvissa seuraavat näyttelijät ovat esiintyneet: A) Hugh Grant B) Edward Norton C) Leonardo DiCaprio D) Owen Wilson? (4 pt.)
- A) Small Time Crooks B) Everyone says I love you C) Celebrity D) Midnight in Paris
4. Mikä tv-kanava esittää kevään aikana kaikki Mikko Niskasen elokuvat; ja mitkä olivat Niskasen ensimmäinen ja viimeinen valkokangasohjaus? (3 pt.)
- YLE Teema; Pojat ja Nuoruuteni savotat
5. Mistä sanoista tulee lyhenne AMPAS? (2 pt. - piste, jos osuu lähelle)
- Academy of Motion Picture Arts and Sciences (Yhdysvaltain elokuva-akatemia)

A vai B?

Vastaus joko A- tai B-kohtaan: A on pisteen arvoinen, B kahden

6. A) Minkä nimistä toimittajaa Chevy Chase esitti kahdesti 80-luvulla? B) Kuka näyttelijätähti on ollut tuottamassa mm. elokuvia Lakeview Terrace ja Mehiläisten salaisuudet?
- A) Fletch B) Will Smith
7. A) Kuka on ohjannut kaikki Risto Räppääjä -elokuvat? B) Kuka näytteli naispääosaa Kari Väänäsen ja Martti Suosalon rinnalla Lakeuden kutsussa? -A&B) Mari Rantasila
8. A) Kuka esitti pääosaa Vaarallisessa romanssissa? B) Mikä oli Alfred Hitchcockin toisen etunimen alkukirjain, jota hän käytti mm. tuotantoyhtiönsä yhteydessä? - A) Cary Grant B) J
9. A) Kuka palkittiin naissivuosan Jussilla viime Jussi-gaalassa? B) Kuka naisnäyttelijä palkittiin Jussilla Anssi Mänttärin lastenelokuvasta Anni tahtoo äidin? - A) Elina Salo B) Susanna Haavisto
10. A) Mikä yhdistys jakaa Jussi-palkinnot? B) Mikä yhdistys päättää Suomen Oscar-kandidaatista?
- A) Filmiaura B) Filmikamari

Vihjeet:

11. Mikä suomalainen elokuva?

4 pt. Se on ohjaajansa 7. elokuva. Sen kansainvälinen otsikko on Naked Harbour.
2 pt. Siinä näyttelevä Mikko Kouki on osallistunut myös käsikirjoituksen laatimiseen. Muihin näyttelijöihin lukeutuvat Laura Birn, Alma Pöysti, Amanda Pilke ja Deogracias Masomi.
1 pt. Viime perjantaina ensi-iltaan tulleen elokuvan ohjauksesta vastaa Aku Louhiniemi.
- Vuosaari

12. Mikä amerikkalainen elokuva?

4 pt. Tämän elokuvakäsikirjoittajan asemaa käsittelevän elokuvan käsikirjoitti Michael Tolkin oman romaaninsa pohjalta. Cannesissa 1992 se voitti palkinnot parhaasta ohjauksesta ja miespääosasta. Tolkin sai käsiksestään Oscar-ehdokkuuden.
2 pt. Pääosassa nähtiin Tim Robbins ja omaa itseään esittivät mm. Harry Belafonte, Nick Nolte, Angelica Huston ja Cher.
1 pt. Ohjaajan tuolilla istui Robert Altman.
- The Player - pelimies

13. Kuka ohjaaja?

4 pt. Hänen kolmas ja viimeinen soolo-ohjauksensa oli Fakta homma vuonna 1987.
2 pt. Hänen esikoisohjauksensa oli Pähkähullu Suomi. Hän on myös Runoraadin vakiojäsen.
1 pt. Ensi vuonna 80 vuotta täyttävästä henkilöstä tuli kansallinen instituutio Levyraadin myötä.
- Jukka Virtanen

Ääninäytteet (max. 13 pt.):

14. Mistä Kultaisen palmun voittaneesta elokuvasta tämä näyte on? Kuka laulaa ja kenelle hottikselle laulu on osoitettu? http://www.youtube.com/watch?v=P71Xx3EC67Y (3 pt.)

- Wild at Heart, Nicolas Cage, Laura Dern
15. Mistä elokuvasta? Minkä studion tuottama animaatio? http://www.youtube.com/watch?v=82utG7Q3G_k (2 pt.)
- Despicable Me, Universal Studiosin, Universal Pictures, (Illumination Entertainment)
16. Mihin elokuvaan tämä kappale kiinnittyy? Kuka brittiläinen koomikko-näyttelijä laulaa? Kenen kanssa tämä koomikko on toistaiseksi naimisissa (brittikoomikko haki avioeroa 30. joulukuuta 2011)? http://www.youtube.com/watch?v=mI4XLhY10VA  (3 pt.)
- Forgetting Sarah Marshall, Russell Brand, Katy Perry
17. Mikä elokuva? Kuka tässä esittää mieslaulajaa? http://www.youtube.com/watch?v=UP5YFr4SkCQ (2 pt.)
- Walk Hard: The Dewey Cox Story, John C. Reilly
18. Mikä elokuva? Kuka näytteessäkin kuultava esitti pääosan? Ja kenen myyttisen sanasepon kanssa elokuvan protagonisti tässä sanailee kuoleman pelosta? http://www.youtube.com/watch?v=TpLEKjPud_k (3 pt.)
- Midnight In Paris, Owen Wilson, Ernest Hemingway

wild at art

Amerikkalaisen elokuvan 90-luku ja uusi kultakausi alkoi David Lynchin Villistä sydämestä. Toisaalta voidaan hyvin perustein väittää sen alkaneen jo vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Steven Soderberghin esikoisesta seksiä, valheita & videonauhaa. Elokuvallisten ilmaisukeinojen ääripäinä teokset täydentävät toisiaan, joten voitaneen katsoa niiden yhdessä käynnistäneen vitaaleimman ajanjakson mitä amerikkalainen elokuva tuntee viimeisen 35 vuoden ajalta.

Siinä missä Soderberghin esikoispitkä antoi mallia tulevalle realististen independent- ja "generation x" -elokuvien hyökyaallolle, viitoitti Lynchin virtuoosimainen ohjaustyö tietä niin sanotulle kioskielokuvalle - jonka Tarantino vei huippuunsa Pulp Fictionilla - ja eskapistisen voimakkaasti tyylitellylle, rajun väkivaltaiselle rikoselokuvalle. Suurin osa Villistä sydämestä pysyy kuitenkin koskemattomana ja jäljittelemättömänä uniikkivisiona.

Varsinaisesti Villi sydän ei liiku todellisuudessa, vaan se kulkee elokuvien luomassa myyttien maastossa - se on siis elokuvaa elokuvista. Amerikka näyttäytyy yhtä epätodellisena kuin Blue Velvetissä, ja merkitkin liittyvät samaan aikakauteen - 1960-luvun alkuun -, mutta nyt Lynch kääntää esiin puhtoisen lähiö-Amerikan kääntöpuolen, levottoman nuorten kapinallisten Amerikan, jossa ei soi nyyhkyiskelmä, vaan Elvis. Kiihkeämpänä ja pidemmälle vietynä Villi sydän on vakuuttavampi kuin temaattinen edeltäjänsä; eikä vähiten siksikään, että Nicolas Cage on paljon ilmaisuvoimaisempi näyttelijä kuin Kyle MacLachlan.

25-vuotias Cage esittää varhaisessa tour de forcessaan käärmeennahkatakkiin ja Elvis-myyttiin kietoutunutta Sailoria, joka rakastaa Lulaa - pitelemätön Laura Dern -, jonka isän kuolemaan Sailor vaikuttaa jotenkin sekaantuneen. Toisiaan pidäkkeettömästi ja ehdoitta rakastavat nuoret lähtevät karkumatkalle, jota paremman sanan puutteessa kutsuttakoon surrealistiseksi, jolloin elokuva muuttuu yhdellä tasollaan ainutlaatuiseksi uudelleentulkinnaksi Ozin ihmemaasta (jota Amerikka kieltämättä monessa suhteessa muistuttaa). Pahan noidan roolia kantaa Lulan hiukan epätasapainoinen äiti (roolissa Dernin äiti, Diane Ladd).

Yksilönvapauden kaipuuta symboloivaa irtiottoa ajavat eteenpäin tuli ja rock'n'roll. Sailor ja Lula ruokkivat keskinäistä kiimaansa tupakansavulla ja psychobilly-trashmetallilla. Samalla molemmat myös pakenevat tulta, jolla on keskeinen sija Lulan perhetragediassa.

Teknisenä taidonnäytteenä kioskielokuvan (tai drive-in-elokuvan) tekemisestä Villi sydän on vieläkin ylittämätön. Valojen käyttö (á la Frederick Elmes), erikoislähikuvien toisto, leikkauksen draivi, Powermadin ja Chris Isaakin ja Badalamentin musiikista punottu huumaava äänikudos - kaikki huippuluokkaa. Johtuneeko sitten hirmuisesta romanttisesta jännitteestä ja lukuisista huippukohdista, että elokuva tuntuu lievästi epätasapainoiselta kokonaisuudesta kehittyessä osasten summaa suuremman. Oli miten oli, kohtaus, jossa Sailor laulaa tytölleen Love Men paremmin kuin Elvis, on sekä teknisiltä ideoiltaan - päälleliimatut tyttöjen kirkunat - että emotionaaliselta syvyydeltään nerokas eikä mitään vastaavaa ole tässä genressä nähty vieläkään.

"This is a snakeskin jacket! And for me it's a symbol of my individuality and my belief in personal freedom." - Sailor Ripley

Fasistin heikkoudet

Millä eväillä tarkalleen ottaen Bernardo Bertolucci kohosi niiden arvokkaiden elokuvantekijöiden joukkoon, joista puhutaan pelkästään sukunimellä? Katsotaanpa signor B:n ansioluetteloa ja mitä siitä saamme irti.

Kuu: jaarittelevaa haihattelua. 

Viimeinen keisari: pompöösiä jaarittelua. 

Viimeinen tango Pariisissa: muutaman hienon jakson sekä Brandon ja Schneiderin loistokkaan näyttelijätyön lisäksi teoksessa on paljon haihattelevaa ilmaa. 

Dreamers: ulkokohtaiseksi jäävää pinnallista haihattelua.

Lähinnä kai "Berton" nimeä rakentamaan jäävät megaeepos 1900, Morriconen säveltämä Naurettavan miehen tragedia (joita en ole nähnyt) sekä paras ja konstailemattomin työ Koskematon kauneus. Ja tietysti Fasisti.

Il conformista ilmestyi Suomessa nimellä Fasisti vuonna 1970. Oikeaoppisempi nimi lienee Konformisti tai Sopeutuja tai Mukautuja. Se kertoo - sikäli kuin siitä selvän saa - Alberto Moravian romaanin pohjalta Mussolinin Italiassa toimivasta keskinkertaisuudesta, joka liittyy fasistien riviin silkkaa utilitaristisuuttaan (tai ehkä taustalla vaikuttaa voimakas lapsuudentrauma).

Fasistin täytyy olla ohjaajansa huonoin elokuva. Tai sitten siitä on vaan aika ajanut ohi. Jättäen pois aina varman Jean-Louis Trintignantin, elokuva on joka tasolla kömpelö. Siitä oppii havainnollisesti, miten hyvät aikeet eivät vielä riitä, vaan elokuvassa ollaan tekemisissä pitkälle teknisen taiteenlajin kanssa. Fasistissa saamme nauttia surkeasta jälkiäänityksestä (Orionin versiossa ranskaksi), jonka verfremdungseffekt yksistään saa elokuvan tuntumaan puolta pitemmältä; leikkauksesta, jonka punainen lanka on kateissa ja kuvajako on silmille hyppivän epäjohdonmukaista; romaanimaisesta rakenteesta, jossa aikatasoissa hyppiminen ei salli kiintyä yhteenkään kuvatuista henkilöistä; ja Vittorio Storaron komplisoiduista kameran liikkeistä, joista useimmiten vain puuttuu ilmaiseva jännite. Lisäksi elokuvassa ei ole melkein lainkaan toimintaa tai huumoria, ja katsoessa syntyy tunne, että joka kerta, kun Bertolucci tuntee tarvetta syventää hahmoja, hän laittaa ne puhumaan seksistä tai harrastamaan sitä, ihan uskomattoman tylsin tuloksin.

Kaiken kaikkiaan henkilöt jäävät etäisiksi ja kertomus laskostuu sekavasti. Siksi temaattinen sisältö jää tyystin yhdentekeväksi. Fasisteja edustavan päähenkilön kohtalo ei puhuttele. Tämä on juuri sellaista elokuvaa, mikä liian usein on antanut eurooppalaiselle taide-elokuvalle raskaan ja hermeettisen leiman. Oli pakko katsoa kelloon jo tunnin kohdalla. Kännykkäkin pärähti soimaan katsomossa kahdesti, mutta siitäkään ei jaksanut olla asianmukaisen närkästynyt.

Paremman maailman linnake

Helsingin kaupungintalon kyljessä, Kaupunginmuseon vatsassa - tai vieläkin alempana - köllöttävä Kino Engel saattaa olla Orionin jälkeen maan toiseksi tärkein elävän kuvan esittämö.

Valitettavasti.

Sofiankadun kaksisalisen ylpeyden kankaat ovat säällisen kokoiset - yhteen ommeltuina; eikä sen penkeille mielellään istu seuraamaan kovin pitkästi yli kaksituntista filmiä, varsinkaan täyteen ammutussa näytöksessä, jolloin täytyy harkita siirtonsa tarkkaan, ellei halua tuijottaa koko elokuvan halki edessä istuvan kaljua.

Mutta aikana, jolloin kahdeksas taide on viittä vaille tuhottu, Kino Engelin arvo on nousussa, sillä siellä näytetään vielä sinnikkäästi ja johdonmukaisesti elokuvia filmiltä. Maan muista filmicinemateekeista sen erottaa poikkeuksellisen laadukas ohjelmisto.

Kino Engelin takana seisoo nimittäin semi-legendaarinen elokuvien maahantuoja Cinema Mondo, joka keskittyy valikoidun yleisön arvostamiin ei-teollisiin taide-elokuviin, komedioihin, yhteiskunnallisiin teoksiin ja animaatioihin.

Siksi Kino Engelin ohjelmisto pyyhkii tavallisesti pöytää multiplex-kilpailijoillaan. Katsotaanpa vaikka esimerkkejä tämän viikon tarjonnasta.

Kevytmieliseen illanviettoon sopii Woody Allenin Midnight in Paris - siis Keskiyö Pariisissa -, ohjaajan eurooppalaista sarjaa jatkava viehättävä, ennalta-arvattava ja ylettömän kiitetty fantasiakomedia. Allen on tästä ehdolla ohjaajan Oscarille ensimmäistä kertaa sitten Luotisade Broadwaylla. Se on melkoinen saavutus, sillä väliin mahtuvat mm. Harry pala palalta, Everyone Says I Love You ja Match Point, jotka kaikki ovat helposti parempia teoksia. Mutta kuten esimerkiksi Hugo on osoittanut, nostalgia vetää tänä vuonna. Allen kertoo jo noin sadatta kertaa samoista newyorkilaisista eikä vaikkapa naiskuva ole järin kiva tai raikas. Toisaalta ohjauksen kauneutta ei käy kiistäminen. Keskiyö Pariisissa liikkuu kevyesti kuin laakereilla. Erityisen lisän elokuvaan tuo Owen Wilsonin rento olemus: kerrankin Allenin keskushenkilö ei pyri jäljittelemään ohjaaja-käsikirjoittajan tyyliä. Luonnosmaisesti käsitellyistä historiallisista figuureista eniten potkua löytyy Corey Stollin Hemingwaystä ja erityisesti Kathy Batesin Gertrude Steinista. Kuten Cassandra's Dream -draamaa seuranneissa komedioissaan, Allen keskittyy nytkin yhteen teemaan - oikeastaan opetukseen -, jota alleviivataan ainakin tarpeeksi. Keskiyö Pariisissa sanoo, ettei menneisyyteen voi haikailla, vaan elää täytyy tässä päivässä ja tehdä siitä oma belle epoque.

Enemmän rakkautta ja anarkiaa -henkisille tarjotaan Pedro Almodóvarin kieroutunut Iho jossa elän. Espanjalaismaestron vasta toinen romaanisovitus voisi hyvin olla Almodóvarin omasta päästä. Pitkästä aikaa omalla äidinkielellään työskentelevä Antonio Banderas esittää tulevaisuuden (eli vuoden 2012) plastiikkakirurgia, joka menetyksen tuskan ajamana kärsii pahanlaatuisesta Frankenstein/Mengele-syndroomasta. Vastapuolena toimii leuat loksauttava Elena Anaya, joka antaa pelottomasti kehonsa ohjaajan vision käyttöön. Elokuvan viiteverkko laajenee huimiin sfääreihin (sukupuoli)identiteettikysymyksestä seksiorjaskandeeleihin ja geeniteknologian eettisiin probleemiin. Monella tapaa rikkaan ja villin elokuvan taustalla huomaa sen vapautuneisuuden puutteen, joka on vaivannut melkein kaikkia Almodóvarin elokuvia pääteoksen Kaikki äidistäni jälkeen.

Kino Engelin helmi alkuvuoden ohjelmistossa tulee Iranista. Asghar Farhadin Nader ja Simin: Ero on poikkeuksellisen onnistunut teos, mutta sen menestyksen takana vaikuttaa myös sen länsimaalainen muoto. Kielestään ja tapahtumapaikastaan siirrettynä elokuva voisi tyylinsä ja toteutuksensa puolesta kuulua yhdysvaltalaisen riippumattoman naturalistisen elokuvan piiriin. Aggressiivisesti leikkaava elokuva kertoo varsinaisesti oikeusjutusta, johon eroamassa oleva pariskunta sotkeutuu uuden kodinhoitajansa kanssa. Tämän keskuksen ympärille Farhadi punoo kuvauksen iranilaisesta yhteiskunnasta, jossa kaikkea hallitsevat enimmäkseen kirjoittamattomat säännöt ja uskomukset. Ohjaaja-käsikirjoittajan taidokkuus tässä tempussa on huimaa luokkaa tarkkasilmäisyydessään ja kertomuksesta nauttisi painetussa muodossakin. Elokuvan tästä tekevät paitsi visuaalinen terävyys, ennen kaikkea kokonaisvaltaisesti uskottavat näyttelijät. Eniten huomiota saava, isää esittävä Peyman Maadi pitää pilkkanaan tämän vuoden Oscar-ehdokkaita. Hänen modernin, mutta tradition paineissa vielä häilyvän iranilaismiehensä olemus ei ota häipyäkseen muistista. Tämän elokuvan kävisi mielellään katsomassa toistekin. Digikopiona elokuvan faux dokumentaarisuus luultavasti korostuu liiaksi.

Perusohjelmistonsa lisäksi Kino Engelillä on vielä yksi valtti. Aamu- ja iltapäivisin sen seinien suojaan voi hakeutua katsomaan ilmaiseksi Kaupunginmuseon arkistosta Helsinki-aiheisia elokuvia videotaltiointeina. Pääasiassa lyhyitä dokumentteja esittävä ohjelmisto sisältää usein hienoja harvinaisuuksia. Viime viikonloppuna esitettävänä oli poikkeuksellisesti pitkiä fiktioita: Yö on pitkä, Juurakon Hulda ja Vodkaa, Komisario Palmu. Vakavana kritiikkinä tosin täytyy esittää, että nämä elokuvat esitettiin väärässä kuvakoossa. Mutta ajatus on mainio ja toivottavasti toteutuskelpoinen muissakin kaupungeissa.