The Brave on Johnny Deppin ainoa ohjaustyö vuodelta 1997. Tässä käsitellään kuitenkin ihan toista leffaa nimeltä Brave (eli Urhea). Valitettavasti.
Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia fucking suck. Loput kahdeksankymmentä minuuttia just suck. Kautta leffan saa nauttia sydämensä kyllyydestä kirpputoridialogista ja Kliseegeneraattorilla työstetyistä "hahmoista". Tarinan teeman ja juonen rakentelun läpikotainen tuttuus herättävät minuuttikaupalla myötähäpeää. Koska tämä on Pixar-tuote, ovat visuaalinen ja tekninen toteutus aivan superluokkaa, mutta kaikissa muissa suhteissa tuottaja ja animaatioguru John Lasseter saisi kyllä hävetä, että on päästänyt näin törkeästi yleisönsä heikkouksia manipuloivan rahastuksen maailman kiusaksi.
Urhean taustalla on tosin havaittavissa tiettyä kunnianhimoisuutta uudistumispyrkimysten muodossa, sillä Urhea ei ole komedia eikä seikkailuelokuva eikä varsinaisesti edes fantasia, vaikka siinä satuelementtejä onkin. Näiden sijaan Urhea on vanhanaikaisen epookin, eli menneisyyskuvauksen, modernisaatio, siis pohjimmaltaan draama, jossa on runsaasti komediallisiksi tarkoitettuja - jumalattoman laimeita - kohtia. Koko juttu sijoittuu jonnekin Skotlannin historian alkuhämäriin, kun klaaneista koostuneet valtakunnat olivat kylän kokoisia. Täällä punatukkainen, prinsessaksi syntynyt poikatyttö viettää vapaata ja ällistyttävän hygieenistä elämää aina naiseutensa porteille asti, jolloin vanhemmat ja eritoten äiti alkavat valmistaa häntä naitettavaksi jollekin naapuriklaanien prinsseistä. Seuraa kaamea teinikapina ja muuta yhtä omaperäistä.
Toisin sanoen, vaikka Urhea pinnalta näyttääkin kurottavan jonnekin, missä Pixar ei vielä ole käynyt, tosi asiassa kyseessä on animaatiotehtaan jättimäisen laskelmoiva vastaus hyvän matkaa toista vuosikymmentä riehuneelle fantasiakirjallisuusbuumille. Eikä alan lukuisilta harrastajilta voi jäädä huomaamatta kuluneiden ideoiden kierrätys, mihin vähintään 99 prosenttia Urheasta pohjautuu. Eikä siinäkään kai mitään, jos tämä kierrätys olisi tehty taidolla, maulla ja pilke silmäkulmassa, mutta ei pelkoakaan: Urhea tuo tapahtumat katsojan silmien eteen ikään kuin uskoen keksineensä ensimmäisenä virvatulet, noidat ja ihmiset karhuiksi muuttavat loitsut. Tai kapinoivat prinsessat. Epäilijät voivat vetää suorat johtopäätökset elokuvan mielikuvituksen tasosta jo sen nimestä. Urhea ei varsinaisesti merkitse elokuvan nimenä mitään, ja liittyy sen teemoihin vain hyvin löyhästi. Pikemminkin se on valittu otsikoksi iskusanan omaisesti, kuin mainokseen ikään. Minkä lisäksi se kätevästi assosioituu sukupolvemme skottikuvaan eniten vaikuttaneeseen elokuvateokseen, Braveheartiin.
Urhea ei siis ole komedia, mutta sen olisi pitänyt olla - jos se nyt piti ylipäätään tehdä. Todistamassani näytöksessä oli sekaisin lehdistön edustajia ja paikalle kutsuttuja lapsia, ja otin laskeakseni kohdat, joissa yleisöstä kuului naurua. Niitä oli kaksi. Kohtia, joissa yleisön kuului nauraa, oli noin kaksikymmenkertaisesti. Syy, miksi kukaan ei nauranut, oli, että hahmot eivät olleet hauskoja. Ja kun hahmot eivät ole koomisia, ei auta vaikka väkerrettäisiin kuinka nokkelia vitsejä - eikä Urhean vitsejä voi syyttää liiasta nokkeluudesta. "Kelttiläisyys" tässä teoksessa toteutetaan niin härskisti karikatyyriä ja stereotypioita viljellen, että Sean Conneryn olisi syytä päästää ilmoille symbolinen sodanjulistus. Liittyisin eturintamaan.
Tämän elokuvan perusteella Pixarin Suomessa jääkarhut tallustaisivat pitkin Mannerheimintietä.
Nokkeluuden ja hauskanpidon sijaan yritetään siis kohti puhuttelevaa draamaa, moottorina sukupolvien väliset jännitteet, mitä kuningattaren ja prinsessan välinen skisma heijastelee. Te ette tunne käsitettä "opettavaisuus" ennen tämän elokuvan läpi kärsimistä. Kyllähän Hollywood - Amerikka - tunnetaan taipumuksestaan tunkea perhekeskeisiä, konservatiivisia arvojaan katsojan kurkusta alas väellä ja voimalla ja paatoksella, mutta nyt eletään jo vuotta 2012 ja Urhea tähtää silti kohti ennätystä. (Pienen) katsojan ei taatusti tarvitse jäädä hämilleen elokuvan sanomasta, koska se viimeistään Prinsessan kertojanäänellä hänelle alleviivataan. Ihan totta, Urheassa on mahdollista kuulla selostusta, joka lähes sanatarkasti menee näin:
Jotkut uskovat, että Kohtalo kuljettaa meitä. Toiset sanovat, että se on omissa käsissämme. Mutta muutamat johdetaan kohtalonsa äärelle.
Edellä kirjoitetun ja monien muiden vastaavanlaisten lauseiden täytyy löytyä jostain kirjasta, joka on vielä tekijänoikeussuojan alainen, mikä mahdollistaisi oikeutetut oikeustoimet. Urheahan väittää olevansa alkuperäistarina.
Kaiken kaikkiaan tämä on myös luokatonta elokuvantekemistä, mihin sisältyy "näyttelijöiden" ylinäytteleminen. Tästä erityisen hampaita kirskuttava esimerkki on lyhyt hetki erään puron varrella, jossa Prinsessa Merida ilmaisee sanattomasti tajunneensa Suuren Totuuden: hänen katseensa ja aivan määrättyihin suuntiin kääntyvät silmänsä "ilmaisevat" sisäistä tajuamista modernin näyttelemistekniikan maneerien mukaisesti. Tämä pieni, silmille roiskuva hetki on tekijöiden tarkoituksellinen jäljitelmä aidon ihmisnäyttelijän tekniikasta. Ts. se ei perustu haluun ilmaista aitoa tunnetta, vaan se on lainaa näyttelijästä, joka yrittää tuon tunteen tavoittaa. Vielä pidemmälle mennen: se on jäljitelmä huonosta näyttelemisestä. Mutta Pixarhan tietää, ettei sen alakouluikäinen kohdeyleisö voi olla vielä tietoinen käytettyjen keinojen kuluneisuudesta. Ja jos näin on, voidaan Pixaria (ja sivumennen sanoen suurta joukkoa muita, lapsiystävällisiä kulttuurituotteita väkääviä yrityksiä) syyttää puolustuskyvyttömien huijaamisesta. Lastensuojeluyhdistysten olisi syytä ryhtyä toimiin.
Mutta täytyy ihmetellä. Ensinnäkin tienraivaajaana toimineen Pixarin suht nopeata valahtamista ultrakonformistista arvomaailmaa megafonilla toitottavien perhe-elokuvien tehtailijaksi. Ja toiseksi sitä, että yleisölle tämä menee kuin häkä: Urhea on ennen kansainvälistä levitystään tienannut kritiikistäkin huolimatta noin 217 miljoonaa dollaria. Kunhan se on piirretty, pienille lapsille sopiva ja nätti tuntuisi olevan pelin henki katsomoissa. Saisivat hävetä hekin samassa nurkassa, minne Lasseter on istutettu.
Urhea muuten maksoi 185 miljoonaa, mikä tarkoittaa, että olisi luultavasti ollut halvempaa tehdä se livenä. Silloin ainakin huono näytteleminen olisi ollut aitoa huonoa näyttelemistä eikä sen jäljittelyä.
Urhean alkukuvana nähtävä La luna on sekin vaisu, jos ei aivan mahdoton, esitys, ehkä huonoin tähän mennessä nähty Pixar-lyhäri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti