Sivustakatsoja: Tony Scott in memoriam

FilmiLiekissä jatkuu Tony Scottin muisteleminen, nyt Sivustakatsojan lehtereiltä. Tomi Peuhkurinen (Pirkanmaan elokuvakeskus, Cinemadrome-festivaali) tuo poismenneen action-maestron kuvaan aidon fanin ja toimintaleffan asiantuntijan näkökulmaa porautuessaan syvemmälle Scottin elämäntyöhön.

Tony Scott on ollut yksi lempiohjaajistani jo ainakin parinkymmenen vuoden ajan. Uskoisin, että tuona aikana on hyvin vähän ajanjaksoja jolloin olisi kulunut muutamaa kuukautta kauempaa siitä, kun olen viimeksi katsonut jonkun Tony Scottin elokuvan. Ehkä siksikin uutinen tämän suuren ohjaajan kuolemasta yllätti todella voimakkaasti. Oli saman tien selvää, että uutista seuraava ilta on pyhitetty parille Scottin elokuvalle ja ehkä jokusen ajatuksen muistiinmerkitsemiselle. Tämä on luksusta, johon vain minimaalisesti, jos ollenkaan, sosiaalista elämää omaavilla elokuvanörteillä on mahdollisuus ilman kummempia järjestelyjä. Tällä kertaa en osaa olla siitä edes pahoillani.

Tony Scottin elokuvien pinosta valikoituu katseluun ensin Crimson Tide vuodelta 1995. Hienosti näytelty ja pirullisen jännittävä tarina kapinasta ydinsukellusveneellä. Crimson Tide merkitsee Scottin ja Denzel Washingtonin kaikkiaan viisi elokuvaa kattaneen yhteistyön alkua. Samalla se on vakaasti laadukasta viihdettä tehtailleen Scottin komea paluu yhteistyöhön tuottaja Jerry Bruckheimerin kanssa monen vuoden tauon jälkeen, edellisen ollessa Days Of Thunder (1990).

Kun 80-luku jää taakse, Scottilla on vyön alla kolme elokuvaa. Esikoisena valmistunut vampyyritarina Hunger (1983), jonka tähtinä nähdään Susan Sarandon ja David Bowie, on samalla toiminut pääsylippuna Hollywoodiin. Bruckheimer/Simpson -tallissa syntynyt Top Gun (1986) menee yleisöön kuin häkä, tekee rahaa ihan helvetisti ja Tom Cruisesta supertähden. Scott kuvaa antaumuksella auringonlaskuja ja hävittäjiä ja sotkee sekaan menevää kasaripoppia ja alkaa tuoda musiikkivideoestetiikkaa elokuviin. Lopputulos on hulvattoman komean näköinen ja cool. Beverly Hills Cop II (1987) jatkaa samalla linjalla, ulkoasu on viimeisen päälle sliipattu ja elokuva tuon trilogian paras.

Vuonna 1990 alkaa Scottin uran elokuvallisesti mielenkiintoisin aika ja hän ohjaa sellaiset elokuvat kuin Revenge (1990), The Last Boy Scout (1991) ja True Romance (1993). Kevin Costnerin ja Madeleine Stowen tähdittämä Revenge on väkivaltainen ja seksikäs kostotarina. The Last Boy Scout puolestaan on yksi Scottin kolmesta parhaasta elokuvasta. Shane Blackin käsikirjoitttama yksityisetsivätarina pursuaa miehistä huumoria ja roisia väkivaltaa, pääosassa Bruce Willis. True Romance taas tunnetaan Quentin Tarantinon kässäristä ja luetaan useimpien mielestä Scottin parhaaksi elokuvaksi, ihan hyvästä syystäkin.

90-luvun loppupuolella Scott tekee vielä yhden elokuvan Bruckheimerin kanssa. Enemy Of The State (1998) on mainio teknotrilleri, joka jo antaa vinkkejä hänen tulevasta tyylistään. Sitä ennen Scott on ohjannut tuotantonsa häntäpäähän luokiteltavan leffan, The Fan (1996).

Scottin visuaalinen tyyli jatkaa hioutumistaan elokuvassa Spy Game (2001), jonka voi myös helposti laskea Scottin tuotannon kärkipäähän. Kyseessä on kerrassaan hienosti kulkeva toimintadraama, jossa vanhempi agentti junailee vapaaksi vangiksi joutunutta oppipoikaansa. Vuonna 2004 valmistunut Man On Fire repäiseekin sitten pellit auki. Meksikoon sijoittuvassa tarinassa Denzel Washington esittää henkivartijaa, jonka suojattina oleva pikkutyttö kidnapataan lunnaiden toivossa ja edessä on kostoretki.

 

Fasistiseksikin haukuttu elokuva on oikeasti vain oikeudenmukainen. Lapsia kidnappaavat hemmot kun eivät juuri muuta ansaitsekaan kuin kuolemaa hieman hitaamman kaavan kautta. Eri mieltä olevat voivat mennä vaikka halaamaan jotain puuta.

Ja sitten Domino (2006), joka valikoituu katsottavaksi Crimson Tiden jälkeen. Enimmäkseen haukuttu elokuva kärsii kieltämättä haparoivasta käsikirjoituksesta, mutta on hankala väittää etteikö se olisi virtuoosimainen elokuvantekemisen taidonnäyte ohjaajalta, joka hallitsee täydellisesti työvälineensä. Kuudella kameralla jatkuvasti kuvattu elokuva on kerronnaltaan pirstaleinen ja kuvaan sekä kerrontaan on käytetty vähääkään liioittelematta kaikkia mahdollisia tehokeinoja. Eikä pääosassa hienon työn tekevä Keira Knightley ole koskaan ollut seksikkäämpi.

Scottin viimeiset kolme elokuvaa ovat Déjà Vu (2006), The Taking Of Pelham 1 2 3 (2009) ja Unstoppable (2010). Ne ovat meneviä, tyylipuhtaita toimintaelokuvia, jotka ulkoasultaan muistuttavat 90-luvun loppupuolen Tony Scottia. Niissä kaikissa pääosaa esittää Denzel Washington.

Ohjaajana Tony Scott myönsi omat heikkoutensa henkilöhahmojen suhteen eikä häpeillyt tehdä sitä mitä osasi, eli puhdasta viihdettä. Kiistattoman lahjakkaana ammattilaisena hän pystyi tekemään huonommastakin käsikirjoituksesta kohtuullisen elokuvan. Hän jalosti energisesti liikkuvan kameratyöskentelyn ja kiivasrytmisen leikkauksen huippuunsa - usein yhdessä leikkaajina toimivien Chris Lebenonin ja Christian Wagnerin sekä kuvaaja Dan Mindelin kanssa - luoden elokuviinsa esimerkillisen rytmin. Lopputuloksena hänen käsistään lähti aina viimeisen päälle hiottu tuote. Katsojalle se näkyy laadukkaana, millimetrin tarkasti kuvattuna ja leikattuna, ammattitaidolla tehtynä elokuvana.

Hänen vaikutuksensa näkyy selvimmin kenties Michael Bayn elokuvissa, mutta monet nuoremman polven toimintaohjaajat ovat ison osan urastaan velkaa juuri Scottille, jonka valitettava poismeno jättää valtavan kuopan jo ennestäänkin huonosti voivan toimintagenren kentälle.